Mutta mutta...kuten joku jossain sanoi, niin syntymäpäivät ei ole mistään kotoisin. Tarkoittaen lähinnä vanhenemista. Aika usein puhuttaessa ikääntymisestä kuulee fraaseja "ikä on vaan numeroita" ja sitä rataa. Väittäisin kumminkin, että viimeistään tässä nelikymppisillä alkaa tulla tunne ettei niitä vuosia tarvitsisi enää paljoa lisää. Toisaalta se on elämää ja kuuluu pelin henkeen. Mutta väkisellä se aiheuttaa monenlaisia tunteita, aika ristiriitaisiakin.
Tämä 40v on itselle nykyisin paljon liikkuvana myös sellainen henkinen etappi. Huippu-urheilijat lopettaa yleensä viimeistään tässä iässä monissa lajeissa. No ei tässä mitään huippuja olla, mutta syy on kyllä hiljalleen selvinnyt miksi näin käy. Vauhti hidastuu vääjäämättä nopeutta vaativissa lajeissa ja palautumiset suoritusten jälkeen pitenevät koko ajan. Tieto siitä, että esimerkiksi salibandyn parissa ei varmasti montaa vuotta enää mennä millään kilpatasolla nakuttelee takaraivossa säännöllisesti.
Mutta ei kaikki missään nimessä vanhenemisessa huonoa ole. Harmaantuneiden ohimoiden väliin, uskaltaisin väittää näin, on tullut myös hivenen järkeä. Kouhottamisen määrä vähenee ja ainakin itsellä pyrkii asioihin suhtautumaan hieman lunkimmin. Satunnaisesti olen huomannut, että aivot on ehtineet jopa startata ennen suun avaamista. Sen huomaa mm. huomattavasti vähempinä nettikeskustelujen kähinöinä omalta osalta, kun ei vaan enää jaksa ja itsehillintä on parantunut.
Mutta ei voi väittää etteikö tämä nelikymppinen olisi omalla tavallaan vähän raskaskin paikka. Kriisiä ei ole onneksi vielä tullut vaikka aletaan olla elinajanodotteen suhteen puolivälissä. Hieman tulee pohdiskeltua, että miten tämä toinen puolisko nyt pitäisi viettää fiksusti. Liikaa sitä ei kuitenkaan passaa miettiä. Se on vähän kuin galaksin linnunradat tai naisen sielunmaisema. Liian vaikeita yksittäisen keski-ikäisen miehen ymmärtää....
