Erittäin vaikea harkittu päätös

Palataanpas ajassa hieman vajaa seitsemän vuotta taaksepäin. Silloin mentiin elämässä todella syvissä. Erityisesti alkoholin kanssa. En halua ruotia sitä aikaa tarkemmin, koska siihen liittyy silloin yhdessä eläneet kaksi ihmistä. Omaa osaani uskallan kuitenkin kommentoida. Vuosien mittaan alkoholin kanssa alkoi käyttö muuttua likimain jokapäiväiseksi ja suurkulutuksen rajat paukkuivat heittämällä. Lopulta tämä yhdessä kokonaistilanteen vuoksi ajoi siihen päätökseen, että laitoin korkin kokonaan kiinni 1.1.2013.

Tässä etenkin tuon täysraittiuden alkuaikana ja myöhemminkin olen tuttuun tyyliini muistanut tuolla somessa ja livenä paatoksella kertoa suomalaisesta alkoholikulttuurista ja siitä miten on hyvä olla ilman. Ja olen tietyllä tapaa edelleen noiden sanojeni takana. Mitään väärää ei ole olla täysraitis ja tietyissä tilanteissa se on ainoa oikea ratkaisu. Mutta muutamien viimeisten vuosien aikana olen joutunut kuitenkin tunnustamaan, että on sosiaalisia tilanteita joissa olisi oikein mukava ottaa lasi viiniä tai parit kaljat kavereiden kanssa ja joissain useammatkin.

Jouduin harkitsemaan tätä päätöstäni todella pitkään ottaa ensimmäisen oluen pitkän tauon jälkeen. Tunnen historiani, tunnen äitini historian ja tiesin, että asia on kova pala monelle. Kuitenkin pitkään harkittuani, minun osalta kyse on oikeasti pitkästä ajasta eikä muutamista tunneista, päätin tehdä muutoksen elämässäni tässä. Miksi? Mitä järkeä? Tätä kysyy varmasti moni...

Siksi, että haluan elää itse elämääni kuten haluan, en siten kuten muut haluavat. Samalla kun tätä päätöstä mietin jouduin miettimään paljon asioita kuten mitä jos alkaa tekemään liikaa mieli tissutella tms. Jouduin päättämään esim. sen, että jos mulla alkaa tulla tilanteita missä alkoholi ohjaa liian vahvasti elämää tai tykkäisin iltakaljoja alkaa juoda, niin on pakko tunnustaa ettei minusta tähän ole ja palattava takaisin absolutistiksi.

Nyt olen jonkun tovin alkoholia käyttänyt erilaisissa tilaisuuksissa kuten Prahassa. Kaikki mennyt oikein hyvin. Prahassa oli esim. erittäin mukavaa pysähtyä olusille erilaisiin baareihin tai viinijuhlilla kuoharia maistella hyvässä seurassa. Kännissä ei tullut oltua kertaakaan, pienessä hiprakassa välillä. Olusilla tuli otettua ehkä pari liikaa, mutta muuten mennyt oikein hyvin. Sielläkin oli mahdollisuus jatkaa toiseen päivään, mutta päätettiin lähteä kuitenkin kotiin. Paluuta vanhaan ei ole eikä tule. Sen takaa myös uusi elämäntilanne jossa alkoholi ei kuulu arkeen kuten ennen ja samoin liikunta on niin tärkeää, että sen ohi ei törpöttely mene kuten joskus aikanaan. Yksi tärkeä oppi on ollut se, että suruun tai pahaan mieleen ei pidä koskaan ottaa.

Saan tästä varmasti kuulla paljon negatiivista. Sen verran tullut hehkutettua tuota absolutismia vuosien varrrella. Mutta maailma muuttuu ja itse siinä rinnalla. Viimeinen vuosi on ollut täynnä isoja muutoksia allekirjoittaneen elämässä ja tämä on yksi niistä. Se mikä tässä eniten ehkä ahdistaa, niin varmasti asiaa tullaan käyttämään lyömäaseena hissuksiin startanneessa huoltajuusriidassa. Riidassa jota en olisi toivonut enkä halunnut, mutta eipä näitä yksin voi päättää...

Kuperkeikka

17.5.2018. Tulin töistä kotiin ja enpä arvannut millainen hulabaloo oli edessä lähiviikot. Alkoi purkautua vyyhti, joka tietyllä tapaa oli odotettavissa, joskaan sellaiseen en silloin uskonut. Selvisi asioita jotka heittivät keski-ikäisen miehen elämän hetkittäiseen kaaokseen. Pitkä avioliitto oli tullut nimittäin tiensä päähän. Asiat olivat toki lähteneet liikkeelle jo varmaan ihan suhteen alussa 18 vuotta takaperin eikä kyse ollut mistään yksittäisestä tapahtumasta. Oli lähdetty silloin liian nopeasti suhteeseen ja hyvin paljon tapahtui erittäin lyhyelle aikaa etenkin ensimmäisenä vuotena. Vuosien aikana saatiin selätettyä todella isoja vaikeuksia ja siten sitä uskoi, että tässä yhdessä olisi oltu loppuun asti. Kuitenkin itselläkin oli painanut jo vuosia mielessä sama mikä Riikalla eli oliko meillä edes ollut rakkautta koskaan. Hän sen ääneen sanoi ja valitettavasti voin itsekkin tämän allekirjoittaa. Oltiin käyty pariterapioita useita ja varmasti yritetty tehdä kaikki mitä voimme liittomme eteen. Oltiin vaan hyvin erilaisia ihmisiä eikä sille voinut mitään. Toki siellä oli vuosien varrella monenlaista juttua ja monia erilaisia syitä sekä oli hyviä kuin huonoja aikojakin. Mutta yhdessä oltiin kuitenkin ehkä vain tottumuksesta ja lasten vuoksi. Mistään syvistä tunteista ei voinut puhua, niin surullista kuin se ikinä onkin.

Toki suhteen loppuminen oli tietynlainen shokki. Alussa oli muutamia päiviä aika sekaisin asiasta. Sitten omalta osalta tuli se valaistuminen ja ymmärsin myöntää itselleni, että hävisin pelin ydinperheen kasassa pitämisestä. Ja hyvä, että ymmärsin myöntää sen. Olisi pitänyt tehdä se aikaa sitten jo. Riikalle en ole katkera mistään ja ymmärrän hyvin, että liitto loppui. Tietyllä oudolla tapaa jopa kiitollinen, että se saatiin päätökseen. Häntä lainaillen, niin me oltiin hyvä tiimi arjessa, mutta tunteet puuttuivat. Kova kolaus kuitenkin oli, että oma ihmistuntemus koki ison särön tässä episodissa enkä uskonut tällaista tapahtuvan mitä lopulta kävi.

Kun alkujärkytyksestä oli toipunut, niin itselle oli hyvin selvää, että yksin en tule elämääni viettämään vaan etsin uuden elämänkumppanin. En vaan ole sinkku-tyyppiä. Mistäs sellaisen sitten löytää raitis mies, kun baarit ei oikein kympillä houkuttele eikä työt ja harrastukset juurikaan tarjoa kontaktia kauniimpaan sukupuoleen? No Tinderistä tietty, kiitos nykytekniikan. Ja kyllähän sieltä seuraa löytyikin varsin mainiosti. Itselle oli heti alusta selvää, että olen tositarkoituksella eikä ollut mitään tarvetta eikä halua mihinkään seikkailuun tai suomeksi rumemmin sanottuna puolihuolimattomiin seksisuhteisiin. Tietty oma hankaluus oli myös, kun en voinut ajatella toisen osapuolen olevan viikonloppuisin tissutteleva tai jatkuvasti bilettävä, näitäkin nimittäin tuli kyllä vastaan...

Treffeille pääsikin yllättävän helposti ja heti ensimmäinen oli todella mukava ihminen kenet sieltä tapasin ja ihastuinkin häneen. Samalla törmäsin siihen minkä tiesinkin odottavan edessä. "Sulla on niin vähän aikaa erosta, että et ole ehkä valmis uuteen suhteeseen ja se pelottaa". Tätä sain kuulla kesällä aika paljon. Ja yhtä monesti selitin, että kun näitä eroja on monenlaisia. Ymmärsin kyllä "vastapelureita" asiassa vaikka se turhauttikin. Meillä oli Riikan kanssa ero täysin selvä eikä tunteita ollut kummallakaan. Me oltiin tehty kaikki sen eteen, että elämä olisi voinut yhdessä jatkua. Se vaan ei riittänyt. Siksi homma oli niin selvä jo heti eron alkumetreillä. Sen vakuuttaminen toiselle ihmiselle olikin sitten vaikeampi homma. Ensimmäinen tapailu kaatui siis tähän. Sinällään harmi, kun ihminen oli tosi mukava ja tuntui yhteistäkin olevan. Mutta reipas 30km kävelyä kolmen treffauksen aikana oli hieno kokemus eli hieman ehkä erilainen deittailu oli se...

Hyvin monenlaisia ihmisiä tapasin siis tässä kesän ja alkusyksyn aikana eikä nyt eritellä sen tarkemmin jo ihan kohteliaisuussyistäkin. Yhteen ihastuin ja tykästyin erittäin voimakkaasti ja reilu kuukausi tapailtiin. Sen tapailun loppuminen oli todella kova isku itselle, koska uskoin sen jutun kantavan pitkälle. Jääkööt syyt erittelemättä, mutta hieman yllättäen näin kävi. Siitä kesti kasata palikoita takaisin läjään, kun tunteet olivat itsellä voimakkaat. Toivottavasti hän löytää itselleen hyvän miehen rinnalleen.

Tapailin joitain muitakin sen jälkeen ja edelleen vakavissaan kaikkien kanssa sekä vain yhtä kerrallaan. Olisi ollut helppo pyörittää sirkusta naisten kanssa, mutta ikä on tuonut mukanaan tiettyä vastuullisuutta ja aikuiseksi kasvamista eikä käynyt sellainen mielessäkään. Ei vaan pää kestä sellaista, että olisi sutinaa ollut moneen suuntaan tai suhde olisi ollut satunnaista tapailua silloin kun sille tuntuu. Se mikä oli jännää, niin hyvin omituisia yhteensattumia näiden kanssa kävi. Oli tuttuja ristiin ja rastiin. Myöskin treffeille pääseminen oli likimain naurettavan helppoa jos yhtään osasi kirjoittaa ja olla kohtelias ja avoin. Näiden tapailujen aikana myös opin mitkä on mulle tärkeitä asioita toisessa ihmisessä, niistä tärkeimpänä ehkä luottamus. Lisäksi aavistuksen kolhittua itsetuntoa hieman vahvisti, kun seuraa ylipäätään tällainen karvapää sai ja ehkä eniten menin hämilleen eräästä kesällä kuullusta "kuumempi kuin hella kutosella" -kommentista mikä kai nyt oli ehkäpä leikillään sentään heitetty tai käytössä oli 12-pykäläinen liesi...

Lopulta tapasin ihanan ihmisen ja nyt ollaan yhtä pidetty jo pidempi tovi. Yhteisiä tuttuja sieltäkin löytyi alun tutustumisen jälken. Näistä kytköksistä etukäteen en siis tiennyt mitään. Vähän turhan läheinen tuttu menneisyydestä siis löytyi, mutta yhdessä mietittiin, että ei kuitenkaan liian läheinen haitatakseen etenemistä. Johannan kanssa meillä synkkasi todella hienosti alusta alkaen ja erityisesti ihastuin henkiseen tasapainoon mikä sieltä löytyi. Ihmisiä mitä tapasin aiemmin yhdisti yleensä hyvin vaikeat aiemmat liitot ja väittäisin, että useasti enemmän oli menneisyyden kanssa asioita kesken siellä, kuin itsellä. Aivan eron ensimmäisiä päiviä lukuunottamatta en kokenut kyllä mitenkään olleeni tuuliajolla tai ainakin elämän peräsimessä toinen käsi oli kiinni. Mutta nyt on siis asiat parisuhderintamalla kunnossa ja elämä rullailee onnellisesti eteenpäin. Siitä iso kiitos Johannalle, hän on minulle todella tärkeä ja pitkästä aikaa taas muistaa miltä tuntuu, kun rakastaa toista ihmistä.

No mitenkäs lapset tämän otti? Varsin hyvin. Isommat ymmärsivät jo tätä odottaa ja nuorin onneksi siinä iässä, että ei ole vaikea kasvaa kahden erillään olevan vanhemman kanssa. Isoin ongelma on nuorimman kohdalla pieni pompottelu, kun vuorotyöt tekevät mahdottomaksi viikko-viikko hoitamisen. Onneksi ollaan saatu apuja Riikan tädiltä ja hänen mieheltään paljon. Toki reaktiot voivat tulla hyvinkin myöhään ja aika näyttää miten tässä onnistuttiin. Parhaamme on kuitenkin tehty.

Ero tuntui alkuun isona epäonnistumisena ja tietyn unelman rikkoutumisena. Hyvin nopeasti se tuntui kuitenkin oikealta ja myös on oikea ratkaisu. Lapsia on yritetty huomioida mahdollisimman hyvin. Riikka on sen aina osannut hienosti, minä en niinkään. Olen äärimmäisen kiitollinen vuosista hänen kanssaan ja lapsille hän on todella hyvä äiti. Riikka tulee aina olemaan minulle tärkeä ihminen ja toivottavasti myös minä hänelle. Tunteita meillä ei ole kummallakaan toisiamme kohtaan "romanttisesti" eli 110% me emme palaa millään tasolla takaisin yhteen vaan molemmat jatkamme elämäämme omilla tahoillamme. Näkisin, että aika hienosti tämä ollaan osattu kuitenkin hoitaa ja yksi yhteinen tuttumme sanoikin, että on hienoa kuulla miten kauniisti osaamme toisistamme puhua vaikka ollaankin erottu.

Sitten pitää nostaa vielä esille miten etenkin heti eron jälkeen neuvojia kyllä lajinsa oli miten pitäisi elää. Erittäin vahvasti ylilyöden puolet neuvoi menemään vuodeksi maakuoppaan sikiöasentoon mietiskelemään ja puolet hässimään kaikkea mikä liikkuu. Ei ollut kumpikaan kyllä mun juttu...tai no jälkimmäisen olisin valinnut jos olisi ollut pakko päättää, onneksi ei tarvinnut...Itsellä ei ole missään vaiheessa ollut kuitenkaan tunnetta, että on elämää näkemättä.

Jos pitäisi jotain osata neuvoa tällä kokemuksella, niin riitelemällä ei voita mitään. Ei katkeruudellakaan. Toki löysin itsestäkin todella voimakkaita tunteita tässä prosessissa jollaisia en ole reilun 40v elämäni aikana kokenut. Sitten itselläni oli ja on se tunne, että jos aikoo parisuhteessa elää, niin mitään järkyttävän pitkää sinkkuputkea ei ole hyvä pitää. Toki sitä ei voi itse määritellä vaan tarvitsee se oikea löytää rinnalle, mutta minusta sinkkuuteen ei kannata pyrkiä jos ei nyt ihan aidosti sitä halua. Kun olet elänyt huonossa suhteessa pitkään ja siitä opettelet sitten kokonaan omillesi, niin siihen on vaikea päästää enää myöhemmin ketään etenkin, kun muistikuvat hyvästä liitosta on karisseet vuosia sitten jos niitä on koskaan ollutkaan. Riippuen erosta, niin toki on hyvä hetki varmaan vähän happea ottaa. Tätä korostaisin jos ero tulee yllätyksenä. Omalla osalla se ero oli vaan niin odotettu, että ei sitä tarvinnut sen enempää märehtiä "alkushokin" jälkeen ja määritellä itseään uusiksi kuka ja mikä olen tai mitä haluan. Tämän näkemyksen takana tulen seisomaan loppuun asti omalta osaltani eli olin valmis menemään eteenpäin heti ensimmäisten päivien jälkeen.

Mutta kuperkeikkahan tämä oli elämässä ja tuli kuin yllätyskyykky Pirjolta Siskonpedissä eli osasi vähän odottaa, mutta pieni ylläri kuitenkin. Itseä helpotti hieman se, että kerrostaloon muutto ei ollut mikään kulttuurishokki. Oli tietyistä syistä järkevämpää kuten tyttären yläasteen takia, että minä muutin pois yhteisestä kodista ja siksi näin tehtiin. Tätäkin muutamat ihmetelleet.

Mutta pitäkäähän ihmiset suhteistanne huolta, ei se ero mitään herkkua ole, en suosittele, en todellakaan. Kyllähän tuossa näki, että osa kavereista oli varmaan lajinsa kateellinenkin Tinder-rallista mitä kesällä oli, mutta ei se luksusta sekään ollut. Raskasta oli antaa itsestään paljon henkisellä puolella, kun siellä deittimaailmassa tuli oltua tosissaan sitä elämänsä naista etsimässä. Onneksi se show on loppunut, ei tule ikävä.

Ja jos vielä vinkit sinne oman elämäsi napakymppeilyyn. Ole kohtelias ja avoin sekä erityisesti rehellinen mikäli vakavampaa etsit. Itse kerroin aina heti alkuun varsin avoimesti itsestäni kaiken. Suhteeni alkoholiin, menneisyyden virheet jne. Laitoin yleensä heti tutustumisen alussa linkin Instagram-tiliini, niin sieltä aika kattavasti näki millainen puolivallaton poikamies toisessa päässä on. Näillä pärjäsi. Yleisesti toki kantsii pieni analyysi käydä mitä meni edellisessä liitossa pieleen ja mitä teit itse väärin. Kyllä, varmasti teit jotain. Ja niitä juttuja ei pitäisi sinne uuteen enää viedä. Itsestäni tunnistin esim. runsaan harrastuksissa käynnin. Ja sitten kannattanee miettiä mitä siltä toiselta odottaa ja mitkä on ehdottomia no go -juttuja. Mulle se oli näiden kesäisten tutustumisien kanssa toisen runsas biletys tai kotona tissuttelu. Semmosta ei olisi jaksanut, normaali kohtuukäyttö ok. Lisäksi erittäin tärkeää mulle oli tuntea alkumetreillä jo, että voi luottaa toiseen kaikissa olosuhteissa ja erityisen tärkeäksi osoittautui kokea olevansa pidetty ja merkityksellinen toiselle, ei se viimeinen arjen jonossa jolle jää aikaa jos jää...

Nyt elämä jatkuu ja joulukuussa muutetaan Johannan kanssa samaan asuntoon ja Riikalla on myös uusi ihminen rinnallaan. Elämä menee eteenpäin ja niin sen tuleekin mennä. Valitettavan usea jää märehtimään "menetettyjä vuosiaan", niitä ei takaisin saa. Enkä pysty oikein ymmärtämään myös sitä energiaa ja aikaa mikä heitetään hukkaan tappelemalla ex-puolison kanssa. Taaksepäin ei siis paljoa kannata katsella vaan huomiseen avoimin mielin, sillä siihen voit vaikuttaa, mutta menneisyyteen et.

Toki moni miettii nopeaa etenemistä tässä omassakin jutussa. Me ollaan mietitty taas, että kun käytännössä koko ajan toisen luona ollaan, niin ei ole mitään järkeä maksaa kahta vuokraa ja tosiasiassa vasta yhdessä asuminen kertoo sen, että onko pariskuntana jakamaan arkea. Siellä on kuitenkin omat haasteensa edessä mm. lapsiarjen kanssa jonka näkee vasta kun kokee. Toki sitä helpottaa, että ainoastaan minulla on lapsia ja lisää ei ole tulossa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että esim. vuoden tapailu harvakseltaan voi olla yksi iso ajanhukka jos tavoitteena on aidosti löytää se loppuiän elämänkumppani. Tästä saa toki olla vapaasti myös toistakin mieltä...

Ihan lopuksi vielä, niin kiitokset sinulle lukemisesta jos tänne asti jaksoit, täällä menee mukavasti, toivottavasti myös siellä. Tämä kirjoitus oli minulle yksi tapa käsitellä avioeroa ja laittaa asia omalta osaltani "pakettiin".

"Mä voin suunnitella mun koko elämän

Vaimon ja viran ja talonkin

Mut kaikki menee toisin

Joku suunnittelee mua paremmin

Heii... On niin helppoo olla onnellinen

Heii... Ja tyytyy siihen mitä on"

Olavi Uusivirta - On niin helppoo olla onnellinen

Tuntematon Sotilas

Muka neutraalein odotuksin istuin Kuopiossa Scalan penkissä 27.10.2017 klo 14. Neutraalia nyt ei ollut mikään vaan odotukset oli todella kovat. Kehuttu Louhimiehen Tuntematon alkamassa. Oltiin jännän äärellä isolla J:llä.

Olen vahvasti isänmaallinen ihminen ja sotaväki on aina ollut lähellä sydäntäni. Reservissäkin on aina lähdetty, kun käsky käy. Tämä ideologia oli tietenkin yksi syy miksi elokuva kovasti kiinnosti. Olen vanhemman version "tuntsarista" nähnyt joitakin kertoja. Yleensä vähän sieltä ja täältä itsenäisyyspäivänä. Mollbergin version sen sijaan olen nähnyt kokonaan useita kertoja. Tässä vähän taustaa asialle eli raapustan muutaman sanan leffasta paljastamatta kuitenkaan mitään olennaista. Lähinnä itselleni kirjoitan tämän kokemuksen "auki". 

Leffa starttaa komeasti. Sitten aika nopeasti iskee sama tunne mikä tuli, kun rouvan kanssa katsottiin tanskalaista alkuperäisversiota Luokkakokouksesta taannoin Vuokatissa. Olimme siis nähneet suomalaisen version aiemmin. Ei tietenkään näistä elokuvista voi puhua samana päivänäkään, mutta siitä tunteesta voi. Se outo olo, kun tietää koko ajan miten tapahtuu ja lähinnä miettii mitä tapahtuu toisin. Se on häiritsevä olotila allekirjoittaneelle. Tanskan versio Luokkakokouksesta jäikin kesken.

Tähän tunteeseen tottui kuitenkin aika nopeasti elokuvan aikana. Alku tuntui jotenkin tuttujen kohtauksien tykitykselle. Hieman taustalla häiritsi myös itselle ajoittain tutulle tuntuneet Pahkajärven maisemat missä tullut aikaa vietettyä aikanaan. Mielestäni itse elokuva lähti käyntiin vasta, kun Eero Aho Rokkana tuli mukaan kuvioihin. Olin etukäteen miettinyt, että Aho oli täysin väärä valinta Rokaksi. Ei ollut, aivan täysosuma. Suorastaan mieletön. Aho kantaakin koko elokuvan läpi käytännössä likimain yksin. Vauramon nostaisin ehkä kakkoseksi isommista rooleista tehneistä.

Roolituksessa Louhimies mielestäni onnistui ja myös epäonnistui. Vahvoja rooleja tekivät Aho, Vatanen, Hirviniemi, Holopainen, Saartamo, Vesala. Sitten mentiin metsään Matti Ristisen ja Janne Virtasen osalla. Ei toimineet yhtään. Kummaltakin puuttui katu-uskottavuus rooliinsa täysin. Ja ehkä kaikista eniten päätä karjalan mäntyyn hakattiin Robinin tuomisella tarkka-ampujan suuhun sekä Mielosta näytelleen Hemmo Karjan kanssa. Olen nyt reilun vuorokauden kysellyt itseltäni, että miksi nämä kaverit piti tuoda leffaan mukaan? Kuitenkin oli haettu taiteellisempaa ja syvällisempää otetta yleisesti. Mutta ei nämä pienet kosmetiikkavirheet kuten väkinäinen Rokan jäniksen silittely kohtaus jossa ilmeisesti haluttiin tuoda kontrastia hyvän ja pahan välille mitenkään leffaa tuhonneet. Pieni särö kuitenkin. 

Kokonaisuutena leffa oli todella hieno ja erityisesti koskettava. Lopussa oli hienosti tuotu esille, että läpi sodan naureskellut Vanhalakaan ei enää jaksanut hihitellä. Kotirintaman mukaan tuonti toi aivan uutta syvyyttä ja lopussa kyyneleet valui itseltäkin. Nyt vanhempana ja isänä tätä katsoi aivan erilaisesta näkökulmasta. Ei tämä missään tapauksessa turha elokuva ollut. Hieno veto Louhimieheltä. Muutaman kohdan olisin halunnut olevan toisin ja muutaman näyttelijävalinnan vaihtanut, mutta näkemyksiä on varmasti yhtä paljon kuin katsojia. Harrastelijapohjalta antaisin leffalle arvosanaksi neljä miinus viidestä.

Somevastaava

Elettäessä vuotta 2017 maailma on muuttunut kummasti. Some on vyörynyt ovista ja ikkunoista ja vähän lattianraostakin elämään mukaan. Meikäläisellä oli mahdollisuus työni puolesta osallistua Kalevan Pallon järjestämään Voittajaksi! -seminaariin kuluvalla viikolla (kuvia löytyy täältä) ja siellä oli mainioita esityksiä joista tässä voisi ottaa omaan juttuun vauhtia Kirsi Pihan pitämästä tykityksestä: "Viestintä - puolustus- vai hyökkäystaktiikka"

Piha toi esille esimerkkien kautta parhaillaan kovasti tapetilla olevaa Trump-dilemmaa yritysten viestinnän näkökulmasta. Ei ole varmasti etenkään jenkeissä helppoa olla yrityksen somesta vastaava. Nyt jos karkeasti mietitään, niin siellä on kansa about 50/50 jakautunut aiheen tiimoilta. Ei prosentit ehkä noin, mutta jotain sinnepäin. Nyt jos yrityksen viestinnässä tuet toista, niin toiselle käännät selkäsi. Sama koskee jos olet hiljaa, olet silloinkin jotain mieltä. Sitten jos viestit savolaiseen tapaan sanomalla, että ehkäpä Trumpin jutut on hyviä, mutta en kyllä tiedä ovatko sittenkään vai olisivatko kuitenkin samalla olematta kuitenkaan, niin tälläkään et oikein kuluttajia puolellesi saa.



Noh, nämä on varmasti enemmän jenkkilän ongelmia tällä haavaa. Mutta suuntaus on varmasti tämä eli viestinnässä pitäisi tuoda niitä firman omia arvoja mukaan ja elää niiden mukaan kuten opettaa. Mulla on sellainen kutina, että tämä ei mahda ihan kivuttomasti suomalaisessa somessa ja yrityskulttuurissa mennä mitä pyörittävät firmojen somevastaavat. Ylipäätään, kun pitäisi käsittääkseni mennä kohti sitä, että otettaisiin kantaa samaan tyyliin kuin OP:n toimitusjohtaja Karhinen. Omalla nimellä vapaamuotoisemmin, mutta samalla firmaa edustaen hyvällä maulla.

Eilen puhuttiin firman sisäisessä tilaisuudessa yrityksen mahdollisuudesta markkinoida itseään työntekijöidensä kautta rohkaisemalla some-markkinointiin. Älyttömän hyvä idea, laajaa näkyvyyttä tarjolla onnistuessaan. Omalla kohdallani vaan joudun aika pitkälti miettimään, että pitäisikö alkaa ajatuksiltaan suht tyhjänpäiväiseksi ja jättää vahvat kannanotot pois vaikkapa Facesta. Epäilen, että esim. kriittisyyteni tiettyihin juttuihin ei kulje linjassa siitä mitä yritys haluaa julkikuvassaan kertoa. Vaikea paikka, some on ainakin itselleni aina ollut suht tärkeä väline vaikka nyt Twitterin hylkäsinkin parin tuhannen twiitin jälkeen.



Laitanpa tähän loppuun juuri bongaamani jutun lähikaupan Facesta. Se on tuossa yläpuolella. Veikkaan, että aika moni mieltää tämän ehkä negatiivisesti. Uskoisin, että välttämättä kaupalla ei ole todellakaan mitään poliittista linjaa ja haluaisi saada tuohon tapahtumaan kävijöitä = lisää myyntiä myös kaupalle. Mutta onhan se vaan pirun vaikeaa ja vaarallista, kun mainontaan ja julkikuvaan tulee politiikka tai vaikkapa uskonnot. Veikkaisin, että vaikkapa tasa-arvoisen avioliittolain kannattajat ei ole suuressa huudossa esim. Oulun alueelta löytyvistä isoista Lestadiolais-alueilla tai näkisin näillä alueen maaseuduilla kohtuullisena itsemurhana yrityksen joka suhtautuu negatiivisesti kepulaisuuteen. Noh...onneksi ei tarvitse itse olla miettimässä ja päättämässä näistä, mutta hereillä pitäisi olla..ainakin sen firman somevastaavan

Tauolla

Tämä blogi on tauolla...määrittelemättömän ajan työ, perhe yms. ajankäyttöteknisten syiden vuoksi...

Stressaava kokemus

Stressiä pitäisi välttää. Onneksi sitä ei kauheasti ole ollut tässä elämän aikana, mutta nyt viimeisinä vuosina kuitenkin lajinsa. Ja hyvin pitkälti työperäistä. Ei kuitenkaan työmäärästä tai työpaikasta vaan jatkuvuuden epävarmuudesta johtuvaa. Tein hyvin pitkään erästä ohjelmistoa eräälle matkapuhelinvalmistajalle ja hommat sen kanssa olivat viimeisinä vuosina katkolla varsin usein. Enkä ole missään tapaa ainoa suomalainen joka on tässä tilanteessa ollut. Lomautusmörköhän on ollut aina arkipäivää esim. raksoilla tai muilla suhdanneherkillä aloilla.



Nyt sitten lopulta projektin loputtua oli ehtinytkin jo käydä, että rouvakin oli jäänyt työttömäksi. Pientä painetta löi niskaan vaikka työt itsellä vielä jatkuivatkin. Paine alkoi tässä viimeisinä aikoina jo näkyä yöunissa ja kaikessa tekemisessä. Asiat pyöri mielessä koko ajan, että mitenkähän tämä elämä tästä järjestyy. Ainahan on helppoa jäädä tukieuroille toviksi, mutta ei se työnhakua tippaakaan helpota. Työuraa jäljellä vielä vähintään 25 vuotta eli reilusti enemmän mitä takana. Tilanteeseen oman mausteensa toi vielä lievästi sanottuna vilkas ja huonosti nukkuva pieni poika kotosalla.

Hieman etupainoitteisesti aloin jo töitä katselemaan ja vaihtoehtoja myös muualta kuin vanhalta työnantajalta. Mitenkään epätoivoisesti ei kuitenkaan tullut soiteltua firmoihin vaan katseltua mielenkiintoisia yrityksiä ja sellaisia joissa paikkoja oli auki. Hain n. vähän reiluun viiteen firmaan tässä viimeisen vuoden aikana ja kolmessa pääsin haastatteluun. Kahteen olisin päässyt töihin joista toisen kanssa lopulta päästiin sopimukseenkin. Mielenkiintoista oli se, että kolmen firman kotipaikka oli Jyväskylä kuten tulevankin työnantajan. Siellä tuntuu menevän lujaa. Erään Kuopiolaisen firman kanssa neuvottelut jäivät kesken vaikka kaksi hyvää työhaastattelua oli takana. Siellä meni ehkä liiankin lujaa ja taisivat joutua hieman jarruttelemaan kasvun kanssa. Yhteen isoon paikalliseen toimijaan käytin kaikki suhteeni mitä löytyy ja melkein oli meno kuin takavuosina aamuneljän taksijonossa eli vahva vonkaus, mutta ei..ei edes haastatteluun. Se oli henkilökohtaisesti vahva pettymys.



Tein hakuprosessissa mm. seuraavanlaisia huomioita eli hakemuksia ei kantsi laitella lämpimikseen. Pitää miettiä onko mahdollisuuksia oikeasti saada paikkaa ja ehdottomasti soitella hakemuksen perään. Väärin ei ole suhteitakaan käyttää. Toisen työpaikoista olisin saanut pitkälti vanhoilla näytöillä, mutta työ olisi ollut toisella paikkakunnalla eikä perheellisenä ollut siihen mahdollisuutta. Yksi havainto oli myös, että pitäisi muistaa päivittää osaamistaan vuosien varrella. Pitkä projekti samoilla tekniikoilla on ollut omalla osalla kompastuskivi. Se tuli karusti huomattua haastatteluissa vaikka nyt paikan sainkin. Ehkä negatiivisin huomio ainakin Kuopion seudulla on myös se, että palkkataso on tippunut. Ei tarvinnut todellakaan odotella korotuksia vanhaan liksaan.

Loppupeleissä omaan suoritukseeni työnhaussa olen varsin tyytyväinen. Sain paikan, paikka on Kuopiossa samassa talossa missä vanhakin työ ja tehtävänkuvauksena on projektipäällikkö, ei rivikoodari. Odotan todella innolla joulukuun alkua, että miten lähtee homma kulkemaan uudessa firmassa. Joudun opiskelemaan ja opettelemaan todella paljon uutta. Onneksi tämän tietää ja erittäin nöyrällä asenteella mennään. Veikkaisin, että alkuunhan se tuntuu kuin uudessa parisuhteessa, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, mutta kokemus on opettanut ettei se välttämättä aina ihan näinkään mustavalkoisesti ole. Kaikella on puolensa ja itse olen tyytyväinen, että pystyin vielä pitämään yhden unelmani hengissä...ei päivääkään elämässä työkkärin asiakkaana...

Oppia ikä kaikki

Viime viikonloppuna pääsi vaimo aika pahasti yllättämään ja vietettiin enon luona allekirjoittaneen nelikymppisiä parisen viikkoa etuajassa ylläripirskeinä. Tarkoitus ei ollut ylipäätään juhlia tätä vanhenemista ollenkaan. Mutta mukavat oli juhlat ja vielä mukavampi lahja oli mummoni aikanaan omilla nelikymppisillään saaman keinutuolin entisöinti ja sen saattaminen takaisin käyttöön meidän kotona. Tuolilla on iso tunnearvo itselle ja eipä parempaa lahjaa olisi voinut saada.

Mutta mutta...kuten joku jossain sanoi, niin syntymäpäivät ei ole mistään kotoisin. Tarkoittaen lähinnä vanhenemista. Aika usein puhuttaessa ikääntymisestä kuulee fraaseja "ikä on vaan numeroita" ja sitä rataa. Väittäisin kumminkin, että viimeistään tässä nelikymppisillä alkaa tulla tunne ettei niitä vuosia tarvitsisi enää paljoa lisää. Toisaalta se on elämää ja kuuluu pelin henkeen. Mutta väkisellä se aiheuttaa monenlaisia tunteita, aika ristiriitaisiakin.



Tämä 40v on itselle nykyisin paljon liikkuvana myös sellainen henkinen etappi. Huippu-urheilijat lopettaa yleensä viimeistään tässä iässä monissa lajeissa. No ei tässä mitään huippuja olla, mutta syy on kyllä hiljalleen selvinnyt miksi näin käy. Vauhti hidastuu vääjäämättä nopeutta vaativissa lajeissa ja palautumiset suoritusten jälkeen pitenevät koko ajan. Tieto siitä, että esimerkiksi salibandyn parissa ei varmasti montaa vuotta enää mennä millään kilpatasolla nakuttelee takaraivossa säännöllisesti.

Mutta ei kaikki missään nimessä vanhenemisessa huonoa ole. Harmaantuneiden ohimoiden väliin, uskaltaisin väittää näin, on tullut myös hivenen järkeä. Kouhottamisen määrä vähenee ja ainakin itsellä pyrkii asioihin suhtautumaan hieman lunkimmin. Satunnaisesti olen huomannut, että aivot on ehtineet jopa startata ennen suun avaamista. Sen huomaa mm. huomattavasti vähempinä nettikeskustelujen kähinöinä omalta osalta, kun ei vaan enää jaksa ja itsehillintä on parantunut.



Mutta ei voi väittää etteikö tämä nelikymppinen olisi omalla tavallaan vähän raskaskin paikka. Kriisiä ei ole onneksi vielä tullut vaikka aletaan olla elinajanodotteen suhteen puolivälissä. Hieman tulee pohdiskeltua, että miten tämä toinen puolisko nyt pitäisi viettää fiksusti. Liikaa sitä ei kuitenkaan passaa miettiä. Se on vähän kuin galaksin linnunradat tai naisen sielunmaisema. Liian vaikeita yksittäisen keski-ikäisen miehen ymmärtää....

Luopumisen tuska

Muutamia päiviä sitten tuli varmistus sille mitä vähän pelättiin. Meille pentuna reilut yhdeksän vuotta sitten tulleen koiran jalassa oli kasvain ja sen poistaminen ei ollut järkevästi mahdollista sekä ennuste jatkosta näytti huonolle. Onneksi asia oli tullut mietittyä etukäteen ja puhuttua vaimon kanssa. Varsin nopeasti pystyi sanomaan, että lääkärin varovasti vihjaillen esittämä nukutus on paras vaihtoehto. Mutta ei se helppoa ole. Kyynelkanavat tuli huolella avattua. Olihan kyseessä kaveri ja perheenjäsen.



Me ihmiset käsitellään surua jokainen vähän erilailla. Osa ei voi ymmärtää esim. lemmikkeihin kohdistuvaa kiintymystä. Itsekkin törmäsin asian tiimoilta hivenen töksähtävään "se on vain koira" -tyyppiseen kommenttiin. Niinhän se toiselle on, toiselle ei. Suru on ylipäätään monimutkainen ja äärimmäisen henkilökohtainen asia. Ehkä pahinta mitä voit tehdä on mennä aliarvioimaan toisen tunteita. Tietysti ylipäätään tahdikkuus kuuluu asiaan jos on menetetty jotain.

Itse olen ollut kantamassa tai viemässä hautaan äitiä, mummoa, isän puolelta vaaria sekä tätiä lähisukulaisista. Suru on näissä kaikissa ollut vahvasti läsnä. Äidin osalta se oli sekoitus omaa tuskaa menetyksestä sekä sitä miten näki mummon kärsivän lapsensa kuolemasta. Mummon osalta puhdasta omaa menetyksen tunnetta ja ikävää. Muiden osalta taas enemmänkin sitä, kun näki miten itselle läheiset ihmiset kärsivat luopumisen tuskaansa.



Meillä on jouduttu noita koiria antamaan joitakin pois tässä vuosien varrella ja ne on tehty pitkien harkintojen jälkeen ja etsitty hyvää perhettä missä karvaturri voi jatkaa elämäänsä. Toki ikävä hetken näissäkin kestää, mutta ei missään nimessä samanlaista ole kuin lopullisessa ratkaisussa. Ehkä pahinta on jos joutuu läheisestään tai rakkaimmastaan luopumaan yllättäen. Siinä ei saa tunteitaan järjestykseen ja surutyö voi viedä pitkän ajan. Näin kävi itselle äidin kanssa ja en oikein sinut ole vieläkään asian kanssa...

Elämän opetuksia

Tänään sain ikävän puhelun vanhimmalta enoltani. Naapuritilan isäntä jossa vietin nuoruuteni kesät renkinä oli nukkunut pois sairauden uuvuttamana ja siirtynyt autuaammille viljelyksille. Tästä tuli mieleen, että ihmisen pitäisi muistaa arvostaa aina juuriaan. Sitä mistä on tullut ja millaisessa ympäristössä kasvanut. Tässä en ole aina ihan onnistunut. Toisaalta olen aina ollut omien polkujeni kulkija välittämättä siitä mitä muut ajattelevat.

Tosiaan oli kesä -89, kun kävin kysymässä juuri 6lk päättäneenä kesätöitä naapuritilalta reilun kilometrin päästä. Siellä oli ollut ainakin yksi enoistani jo aiemmin renkipoikana. Kyseessä oli silloin meidän pienen kylän yksi isoimmista maatiloista. Lehmiä ja peltoa oli reippaasti eli hommaa piisasi. Kaikkea ei koneilla tehty vaikkakin ko. tilalla ei missään nimessä heikoilla niiden suhteen oltu. Tarina kertoo vieläkin aina sopivissa tilanteissa toistettuna, että eräs toinen vanha mies naapurustossa oli haikaillut leikillään helikopterin perään siksi, että tällaista välinettä ei tältä toiselta isännältä löytyisi vaikka kaikkea muuta metsäkoneista jäärata-autoihin nurkissa pyörikin. 

Mutta yksi tärkeimmistä opetuksista mitä elämässäni olen saanut tuli niiltä pelloilta joilla keväisin kiviä kerättiin erään vanhemman renkikaverin kanssa. Siitä kaverista saisi kerrottua oman tarinansa, sillä hän oli oikeasti käsittämättömän kova työmies. Mutta annetaan olla nyt sen. Siellä siis opittiin tekemään töitä isolla T:llä. Niitä kuuluisia oikeita töitä eikä hiiren kanssa nyhertämistä konttorissa. Keväällä otettiin luulot pois, kun muutamia päiviä aamusta iltaan kärrättiin kiviä välillä rautakangella vääntäen ja tietäen, että sama savotta uusiutuu tulevana suvena. Palkka ei mahdoton ollut, mutta toisaalta sai täyden ylläpidon kaikkine ruokineen ja oli poissa muusta ilkeyden teosta. Yksi arvokas asia oli myös osaamisen karttuminen, koska vastuuta annettiin reilusti mm. erilaisten koneiden kanssa.

Päivät tilalla olivat varsin moninaisia. Aamulla aloiteltiin klo 07 ja päivä päättyi normaalisti päivälliseen klo 17 maissa. Joskus kiireisinä aikoina taidettiin lopetella viljakuivurin rungon valut joskus aamulla kahden jälkeen ja saunomasta kotona mummon hoivissa olin kolmen kantturoissa. Välillä tehtiin rehua, kuivaa heinää, rakennettiin lämmintä hallia kylmän hallin sisälle, jauhettiin jauhoja, istutettiin taimia, ruokittiin lehmiä, opetettiin hiehoja aitaukseen ja milloin mitäkin. Joskus ajettiin polkupyörällä liki 10km traktorin perässä kenttäsirkkelille. Päivät oli erilaisia ja joskus siellä oltiin suht kovillakin. Muistan tapauksen jossa isäntä oli korjannut lautasniittokonetta veljensä kanssa yömyöhään rehunteon ollessa kiivaimmillaan ja ilmeisesti pikkutunneilla oli lipsahtanut jakoavain isännän silmäkulmaan. Voin kuvitella tilanteen ja ehkäpä suht pitkiä lämpiä katseita oli irronnut puolin jos toisin. Maatilalla kiireiseen aikaan ei ollut puhettakaan mistään työajoista etenkään isäntäväen osalta.

Tuollaisissa hommissa siis meni oman nuoruuteni kesät armeijaan asti. Olen kritisoinut ajottain keskustalaista politiikkaa ja siitä tunnen tämän historiani ja kotipaikkani takia pientä syyllisyyttä. Mutta mielipiteitä meillä saa erilaisista asioista olla monia ja tärkeintä on, että asiat riitelee eikä ihmiset. Mutta yhdestä asiasta olen kyllä varma. Töitä maalla saa tehdä kyllä ja siellä niiden tekeminen tiedetään sekä osataan. Niistä euroista mitä sieltä saa, niin ei kannata kateellinen olla. 

Valitettavasti olen taas myöhässä, mutta olisin halunnut ehtiä kiittämään tärkeistä elämän opeista kädestä pitäen. Siellä maatalossa, eikä vähiten sen nuoremmassa ja nyt jo edesmenneessä emännässä, näki ja oppi valtavasti elämästä, työstä ja kaikesta. Siitä olen äärettömän kiitollinen. Tässä taannoin olisin saanut yhden työpaikan mitä en pystynyt ottamaan vastaan. Yksi iso syy palkkaukseen olisi ollut juurikin tämä historia maalta. Vastapeluri oli myös maatilan poikia ja tiesi, että siellä on opittu hyviä elämän perusasioita...

Mitalin kääntöpuolelta

Me ihmiset ollaan aika veikeitä olentoja. Kovin mielellään ei puhuta asioista jotka ei välttämättä ole omalla mukavuusalueella. Yksi osa-alue tässä on vaikkapa lapset. Aina hehkutetaan miten on niin ihanaa lasten kanssa vaikka tosiasiassa välillä koko homma on aika saatanasta. Jos näin ihan suoraan sanotaan.



Nyt alkaa olla kohta vuosi takana arkea jossa kahden teinityttären lisäksi kotona viilettää poikalapsi. Poikahan on ihana veijari. Hymyilee pääsääntöisesti aina jos ei vaan ole nälkä tai väsy puserossa. Mutta mutta...Minne katosi ne hetket jolloin pystyi kotona tekemään jotain muutakin kuin sanomaan ei sinne, ei sitä, älä pudota taulua, älä revi koiraa, älä älä älä ja ei ei ei. Hitaasti juodut aamukahvit lehden kanssa ovat kaukaista historiaa tai haaveilu sohvan nurkalla kävelyretkistä eläkepäivillä Irlannin vehreillä nummilla. Kuten myös vaikeaa on vaikkapa perhojen sidonta, astianpesukoneen tyhjennys ja jääkaapillakin pitää käydä pirun nopsaan ettei alahyllyltä lähde tavaraa. Eipä tässä ole kauaa, kun ihan rehellisesti pissillä olin ja kohta näkyy jätkän pää omien jalkojen välistä, kun vessan ovi unohtunut raolleen.

Okei, okei..tätä kestää hetken eikä siinä. Mutta inhoan ylikaiken tyyliä jossa kaikki on vaan niin ihanaa ja mitään kritiikkiä ei saisi esittää. Haluan kyllä sanoa tuleville vanhemmille, että varautukaa oman aikanne merkittävään menetykseen lapsen myötä. Etenkin poikalapsen. Väittäisin ettei aika kultaa muistoja jos sanon, että molempien tyttärien osalta ei meno ihan näin vilkasta ollut ja hyllyissä sai tavarat olla rauhassa. Tämä siis pienenä varoituksen sanana.



Nyt alkaa itsellä viiden viikon loma ja tarkoitus olisi saada jätkä nukkumaan yönsä eli unikoulua luvassa. Rouvalle isot rispektit, että on jaksanut yllättävänkin hyvin tässä vaikka yhtenäisiä yöunia on nukuttu about vuosi sitten viimeksi. Kaveri heräilee siis vieläkin öisin useita kertoja syömään tai muuten vaan änisemään. Sohva on tullut itsellekkin viime aikoina hyvin tutuksi. Tänäkin aamuna herättiin ennen kuutta. Tosin onneksi tämä oli poikkeus. Vaikka mekin "syyllistytään" siihen syntiin jossa somesta löytyy pelkkää hymyilevää kuvaa ja on niin ihanaa, että melkein ällöttää, niin kyllähän se totuus on aina tarua ihmeellisempää

Sopiva välimatka

Olen tässä viime aikoina ehkä löytänyt sisäisen miss Bradshaw -ominaisuuteni. Ei sillä, että tässä naputtelisin tekstiä blogiin samalla tavalla yöpaidassa, mitä kyllä itse asiassa teen, vaan tehnyt muutamia havaintoja parisuhdetekniikasta niitä samalla pohtien. Erityisesti koskien meidän sukupolvien välisiä eroja...



Tänään ajelin lomalla fillarilla Katinkullasta Sotkamoon ja takaisin, Sieltä tullessani ohitin keski-iän vahvasti taakse jättäneen pariskunnan. Nämä pyöräilivät sanaakaan toisille sanomatta turvallisen 20-30m välimatkalla ja sama etäisyys näytti säilyneen, kun he myöhemmin tähän lomakylään saapuivat. Tässä taannoin odottelin tunteroisen autohuollossa kahviossa. Viereisessä pöydässä istui iäkkäämpi pariskunta. Kumpikin katsoi eteensä koko tunnin, varmasti ei sanaakaan vaihdettu. Ja näitä on tullut nähtyä aika monia viime aikoina erilaisissa tilanteissa. Toki usein on myös perinteinen tilanne jossa mies myötäilee ja nainen papattaa. Mutta jotain omalla tavalla suomalaista ja ehkä hienoakin tuossa turvavälissä on. Epäilen, että siellä pinnan alla on suuret tunteet, mutta niistä ei turhia leuhoteta.

Meidän sukupolvi, siis me nyt kohta nelikymppiset, ollaan jo niitä joiden parisuhde on jatkuvaa analyysia missä mennään, miksi katsoit noin, miksi ei ole sitä, miksi ei ole tätä ja mitä sen parisuhteen pitäisi olla, kun Mirkku-Marjatallakin on niiiiiiiin ihana mies. On ehdottoman hyvä asia, että parisuhdetta pyrittäisiin huoltamaan ja pitämään kunnossa. En ainakaan itse siinä kovin hyvin ole kyllä onnistunut ja korjattavaa piisaa kuin vanhemmassa ranskalaisessa autossa katsastuskonttorilta vikalistan hakureissun jälkeen. Mutta toisaalta ajoittain tulee ympäristöä seuraten mietittyä, että pitääkö toimivia vehkeitä korjata. Huoltaa pitää, mutta että koko ajan rassata. Epäilen...



Noh, aihehan on laaja eikä tästä tämän enempää. Tällaisia havaintoja olen kuitenkin tehnyt. Seuratkaapa ihmiset vähän vanhempia pariskuntia ja teettekö samoja havaintoja. Muututaanko me nyt keski-iän kynnyksellä olevat ja natisevat avioliittonsa fifty-fifty todennäköisyydellä mahdollisesti kasassa pitävät suomalaiset samanlaisiksi iän myötä?

Äiti, mystinen olento

Äitihän se on kehen tukeudutaan hädän hetkellä. Tai näin oppikirja-pohjalta ajateltuna. Ja varmasti usein asiassa vinha perä onkin. Huomenna vietetään äitien päivää ja omalla osallani se on aika hiljaista, kun mummonkin kuolemasta on jo useampi vuosi ehtinyt vierähtää. Oma äitinihän kuoli ollessani armeijassa ja meillä ei mikään erityisen läheinen suhde ollut johtuen hänen ongelmistaan. Mutta hyvä äiti hänkin pohjimmiltaan oli, siitä olen ihan varma.



Mutta oikeata äitiyttä olen päässyt näkemään tästä suht läheltä kohta viisitoista vuotta. Se on todella mystistä hommaa, sanoisin että ajottain aika maagistakin jos oikein tarkkaan seurailee taustalla. Se on vaan hienoa katsoa miten lapsia käsitellään tavalla jota mies ei vaan voi osata. Toisaalta ehkä jossain asioissa sitten välillä ampuu ylikin. Etenkin jos puhutaan omien puolustamisesta. Silloin aina vähän tahtoo ne kuuluisat taikalasit laskeutua nenälle eikä välttämättä nähdä asioita ihan tasapuolisesti. Leijonaemo, usein kuultu termi.

Meillähän on suomessa ollut aika iso murros, ymmärtääkseni, siitä miten asiat on olleet vielä joskus 60-70 -luvulla, kun miehet ovat olleet hyvin pienessä roolissa kodin sisäisissä jutuissa. Nyt on ehkä äitien painetta sinällään helpotettu meidän isien toimesta, mutta toisaalta taas kaikenmaailman sosiaaliset paineet tuntuvat ajottain olevan aika kohtuuttomia. Likimain kilpaillaan siitä, että kuka se on paras äiti. Kuka syöttää rintamaitoa vauvan lukiovuosille asti ja kellä on varmasti ne ekologisimmat kestovaipat käytössä. Ei ole helppoa kodin hengettären luovia noidenkaan paineiden ristiaallokossa samalla, kun teini-ikäinen tytär haastaa äitiään musiikkimausta lähtien kaikessa. Hän tekee sitä keskellä omaa matkaansa ehkäpä kuuntelemaan samaa napinaa parin kymmenen vuoden päästä.



Mutta hienoja kapistuksia on äidit ja he päivänsä ovat ansainneet. Itse en jaksa uskoa, että huonoja äitejä on loppupeleissä olemassakaan. Eiköhän siellä taustalla ole kaikilla rakkaus lapseensa. Jos sitä ei näy, niin sen puute lienee muissa ongelmissa ympärillä. Ehkä jos pitäisi kahdella sanalla kuvata termiä äiti, niin valitsisin turva ja rakkaus. Joku ostaisi ehkä vielä Porkan Jannelta vokaalin tai pyöräyttäisi uudelleen, mutta noilla minä menisin. Viettäkää mukavaa juhlaa äidit ja jaksamisia arkeen, teitä tarvitaan! Eikä vähiten me isät...

Jojoilua

Veikkaan, että aika monelle on tuttua painon kanssa jojoilu. Tämä termihän tarkoittaa sitä, että etenkin ylipainoisilla laihdutaan ja lihotaan vuoron perään. Usein valitettavasti lopputuloksena on kaikkien kilojen saaminen takaisin aiemmasta maksimista korkojen kera. Tämä ilmiö on valitettavan tuttu itsellekkin. Tässä vähän pohdintaa omasta näkövinkkelistä aiheeseen liittyen...



Olin pienenä pyöreäposkinen, en erityisen lihava, mutta en kyllä laihakaan. Sellainen raskaskroppainen jässikkä kuten myöhemminkin. Sitten alkoi pituuskasvu ja saavutin huikean 173cm maksimimittani. Siinä samalla kroppa hoikistui aika paljon ennen ammattikouluun lähtöä. Painoa oli siellä 70kg:n vähän paremmalla puolella. Mutta sitten alkoikin ongelmat painonhallinnassa. Muutin kotoa amiksen asuntolaan ja pitsa maistui sekä kahviossa syötiin päivittäin lihiksiä ja possumunkkeja. Suosittu hupi oli, että miten voi syödä sokerimunkin nuolematta huuliaan samalla. Hyvällä treenillä onnistui, mutta hups! painoa olikin sitten jo 85kg taululla. Tällöin jo selvisi, että runsas liikunta ei pelasta. Pelasin tuolloin paljon sählyä ja sulkapalloa sekä kaikkea muutakin. Silti paino nousi kolmen vuoden aikana reilun kympin.

Intissähän pitäisi poskien kaventua, mutta ei näin käynyt. Etenkin ryhmänjohtajana tuli käytyä aika tiuhaan munkkikahveella ja Vekaran sotilaskoti tuli tutuksi. Paino ei sentään noussut. Kun jäin inttiin töihin, niin aloitin ensimmäisen kunnon dieettini. Kaljaa meni iltaisin taukobaarissa aika paljon jo silloin, mutta söin vain salaatin tai pienen aterian päivällä sekä muutaman näkkärin töiden jälkeen. Paino tippui mukavasti tällä varsin typerällä dieetillä. Tekun alettua, niin farkut pienentyi edelleen, kun liikuntaa tuli edelleen runsaasti mm. pyöräilemällä koululle Neulamäestä. Alimmillaan kävi kesällä -98 vaaka 69,7kg kohdalla



Sitten tuli hommattua ensimmäinen auto ja elämässäkin tapahtui paljon muutoksia parisuhteista työelämään siirtymiseen. Paino pysyi pitkän tovin 73kg paikkeilla. Sitten vaivihkaa mentiin 80kg ja 2000-luvun alun jälkeen hiljalleen vaan ylöspäin ja ylöspäin. Liikuntakin lakkasi ja alkoholilla oli iso osuus paino-ongelmiin. Lopullinen havahtuminen tuli 2012 loppuvuodesta puntarissa komeillessa miehekkäät 133kg ja painoindeksi oli 44,4. Ja lihasta ei seassa juurikaan ollut.

Sitten alkoi elämäntapamuutos. Ruokavaliosta käytännössä kasviksia lukuunottamatta kaikki hiilarit pois ja viinaksetkin jäi unholaan. Paino tippui 6kk aikana 45kg vaa'an näyttäessä parhaillaan rapiat 87kg. Huikea setti. Sitten aloin hiljalleen suoda itselleni herkkujakin ja paino on pysynyt liki kolme vuotta 90-95kg välissä. Mutta mutta...nyt on tullut annettua itselle siimaa liikaa herkkujen suhteen. Paino on 98kg kohdalla. Jälleen ollaan sen äärellä, että n. 6krt per viikko erilaisia treenejä ei riitä polttamaan kaloreita jos mättää namia ja pullaa urakalla. Eli taas on aloitettava dieetti. Huoh, on tämä vaan tympeää hommaa. Mutta pakko on, takaisin vanhaan ei ole paluuta. Onneksi helpottaa paljon, että kaljoittelu ei sotke näitä juttuja. Olisin varmasti taas aivan pississä jos sitä murhetta olisi vielä.



Mutta miksi on vaikea syödä niin, että saa painon pysymään hallinnassa? En tiedä. En tosiaankaan tiedä. Mulla ei elämässä enää juuri muita paheita ole kuin sokeri. Se on pirullinen aine. Saa nähdä saako sen kanssa asioita koskaan haltuun. Kokonaan kun jättää pois, niin homma toimii muuten hyvin, mutta samalla mulle aiheuttaa sen, että leposykkeet laskee 40:n tasolle ja tulee ylimääräisiä muljauksia sydämeen. Sitten kun vähän sallii herkkuja, niin helposti lähtee taas lapasesta. Kyllä tämä elämä vaan on melkosta taistelua. Milloin mistäkin. Jos saisi tuon painon laskemaan 85kg kantturoille (nykyään vähän lihastakin kropassa) ja pysymään siellä, niin kiitos ja aamen...

Pala rauhaa

On ihmisiä jotka haluavat koko ajan olla jonkinlaisessa härdellissä menossa ja pitävät siitä, että on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja sitten on ihmisiä jotka rakastavat rauhaa. Arvatkaapa kumpaanko kuulun?

Vietin lapsuuteni rauhallisessa kodissa maalla. Muita lapsia ei ollut kuin vierailevina tähtinä. Kasvoin siihen, että aina oli paikka jossa sai olla rauhassa ja meno sekä meininki oli rajallista. Tai ehkä sitä härdelliäkin oli, mutta se oli allekirjoittaneen itsensä aiheuttamaa. Viikonloppuisin elämä usein vilkastui ja koin sen jonkin verran ahdistavana. En tiedä miksi, koska ihan turvallista oli. Ehkä tällainen on vaan sisäänrakennettu luonteenpiirre allekirjoittaneella.



Meluisa ja rauhaton ympäristö saa edelleen sulakkeessa langan venymään katkeamispisteeseen. Sen huomaa, kun tyttäret nahistelee. Koko ajan odottaa vieläkin, että milloin se toinen alkaa huutamaan kurkku suorana syystä tai toisesta. Oman mausteensa tähän on tuonut poika ja kotona rauhalliset hetket on vähän kortilla olleet. Viime viikonloppuna kuitenkin sellainen oli, kun rouva lähti pojan kanssa yökyliin ja löysinkin itseni katsomasta Tarantinon leffaa sohvannurkasta teinityttöjen linnottautuessa omiin huoneisiinsa. Täytyy sanoa, että se oli aika mukavaa, ei voi kieltää millään.

Se mikä tekee asiasta ongelmallista, niin perheessä jossa on lapsia ja koiria, niin meteliä on aina. Siihen on vain yritettävä tottua. Kuitenkin joidenkin ominaisuuksien muuttaminen itsessään on likimain mahdotonta vaikka kuinka haluaisi. Ainakin minulle on todella vaikeaa oppia tykkäämään ihmispaljoudesta vaikkapa kaupassa, melusta ylipäätään tai yrittää katsoa televisiota, niin että tajuaisi mitä ympärillä tapahtuu. Nämä jutut on siellä syvimmissä aivolohkojen kerroksissa. Inhottavintahan näissä on, että usea tällainen piirre ärsyttää parisuhteessa toista osapuolta. Toista ei kuitenkaan voi muuttaa, itseäsi voit. Näin sanoo vanha viisaus parisuhde-teoriasta.

Mutta lopultahan kyse on sopeutumisesta. Yllämainittujen asioiden kanssahan pystyy elämään mainiosti. Mutta silti ei voi kiistää etteikö ainakin tämä kaveri tarvitse hetkittäin sen palan rauhaa. Se voi löytyä kotoa, se voi löytyä kalareissulta tai mistä vain. Mutta hetkittäin tarvitsee olla pieni hetki myös yksin ajatustensa kanssa jotta jaksaa painaa eteenpäin...

Fifty-fifty

Uskotko horoskooppeihin? Hyvä, en minäkään. Mutta ehkä niissä jotain perää on vaikka järki muuta sanookin. Meikäläinen on nimittäin vaaka. Esimerkiksi uskomattoman luotettavalta vaikuttava www.astro.fi sivusto tietää kertoa luonnehoroskoopissaan seuraavaa:

Vaakamaisena ongelmana voidaan ehdottomasti pitää päättämättömyyttä kahden tai useamman vaihtoehdon välillä, mikä saattaa heijastua epäitsenäisyytenä ja pinnallisuutena. Alttius ulkopuolisille vaikutteille ja äärimmäisten vaihtoehtojen kokeileminen saa lähiympäristön joskus hermoromahduksen partaalle. Liiallisten kompromissien kanssa taiteilu johdattaa Vaa'an joskus melkoiseen umpikujaan, josta ei enää kompromissilla selvitä.

Ihan hirveää huuhaata. Paitsi että ei ole. Nimittäin tämä osuu aikalailla nappiin. Jäin tätä pohtimaan, kun olen tässä taas oman elämäni Selänteenä miettimässä, että vieläkö syksyllä jatkaisi salibandya kilpasarjoissa vai joko malttaisi luovuttaa. Tätä olen pohtinut nyt päivittäin muutaman viikon ja joka toinen päivä on mieli toisenlainen. Se on aika kuluttavaa.



Eikä tämä liity pelkästään tähän yhteen tapaukseen vaan ihan kaikkeen omassa päivittäisessä elämässä. En vaan osaa päättää jos päätöstä ei tarvitse tehdä nopeasti ja vaihtoehdot ovat suhteellisen tasavertaisia. Hirveää jahkailua ja vatvomista suuntaan jos toiseen. Sen tietää mm. ex-kollega jonka kanssa kalareissussa kerran oltiin. Kyllä oli melkoista säätämistä aina mille koskelle seuraavaksi mennään.

Mistä tällainen sitten johtuu? Siitäkö, että olen syntynyt syyskuussa? En tiedä vastausta, mutta pelottavan paljon noita piirteitä osuu kuitenkin horoskooppimerkille tyypilliseen luonteeseen. Liekkö sitten kaikki vaa'at tällaisia vatvojia, tiedä häntä sitten...

Eräs puoli vuotta elämästä

Tällä kertaa ei muistella menneitä vanhoja hyviä aikoja, ainakaan pahasti, vaan otetaan kuuden kuukauden pätkä elämää taaksepäin. Siis tästä hetkestä. Nimittäin sen verran aikaa on tuo pieni jätkä pyörinyt nurkissa eli on pieni yhteenvedon aika millaista se vauva-arki on ollut yli 10 vuoden tauon jälkeen.



Näitä isyys-juttuja on tarkemmin tullut perkattua täällä http://tolosteniltatahti.blogspot.fi/ aikanaan, mutta tosiaan nyt on puoli vuotta takana pojan kanssa. Ja mitkä on päällimmäiset tunnelmat? No kiitos ihan ensiksi yllättävästä ja hyvästä kysymyksestä, mutta tunnelmat on hyvät. Ei kuitenkaan voisi väittää etteikö vaippasirkus olisi kuitenkin hieman yllättänyt, negatiivisestikkin. Omaa aikaa ei oikein tunnu kotona olevan. Harrastuksia ei kuitenkaan ole tarvinnut karsia joten ei voi valittaa. Kuitenkin se joskus hieman närästää ja venyttää varokkeen lankaa, että ehti tottua etenkin aamujen olevan omaa rauhallista aikaa. Lehden lukemista kaikessa rauhassa ja ehkäpä vähän kuntosalille lähtöä tms. Nyt sellaista ei vaan ole, ainakaan vielä.

Mikä sitten on yllättänyt erityisesti? Ehkäpä se, että tuo reipas 10 vuoden tauko ei ole sitä perustekemisen osaamista vienyt. Vaipat vaihtui heti alusta alkaen ilman normaalia isompia sähläyksiä, ruokahommat toimii jne. Kaikki menee ikäänkuin tätä olisi ikänsä tehnyt. Se yllätti helppoudessaan ja ollut suuri apu.



Mikä sitten ollut erikoisen mukavaa? No se hetki, kun lapsi on nukahtamaisillaan ja puristaa sormesta kiinni. Se on ehkä hienoin hetki mitä ihminen voi kokea. Toisaalta jokainen hymykin on mahtava juttu tai uuden asian oppiminen. Ylipäätään pieni lapsi on niin viaton kapistus, että se saa väkisellä hyvälle tuulelle. No okei, joskus vähän hammasta purraan, kun ei mikään kelpaa ja äänijänteitä auotaan tauotta tunteroinen

Pidin tätä lapsiprojektia hyvänä juttuna myös kasvatuksellisista syistä. Ehkä se sitä on. Kovin vähän konkretiaa näkee kuitenkaan vielä. Tyttäriä ei ihan mahdottomasti paljoa nappaile tai kiinnosta pikkuveljen tohinat. Ehkä joskus sitten myöhemmin. No entäs parisuhde? Mikä? Aaa..no se, kylläpä sitä ollaan nähty 16 vuoden aikana sen verran, että ihan mahdottomasti tämä poika ei siihen ole vaikuttanut. Jos pitäisi kuitenkin valita, että positiivisesti vai negatiivisesti, niin kyllä ehkä vahvan plussan antaisin. Siis ehkäpä yhdistänyt meitä parina sekä myös perheenä.



Entäs mitä kommentoisit sellaisille jotka miettivät oman iltatähden alulle laittamista? Nooohhh.. miehelle vinkkaisin, että ensin sterilisaatio ja sitten yrittämään..no vitsi vitsi! Mukava juttu tämä on ollut. Kuitenkin jos kokee kovinkin tärkeänä oman vapauden tulla ja mennä, niin se kokee kolauksen ja tarvitsee mahdollisesti hieman omia erityisjärjestelyjään. Mutta me ihmiset ollaan niin erilaisia, että toisille on tärkeää mennä ja harrastaa, kun toiselle tärkeintä voi olla kotielämä. Mitäpä sitä kukaan on toisia tässä neuvomaan...

Yksi tarina työelämästä

Helmikuun alussa tuli 15 vuotta työuraa täyteen nykyisellä työnantajalla. Se on kohtuullisen pitkä pätkä ottaen huomioon, että työskennellään takavuosina niin kovasti mediaseksikkäänäkin pidetyllä hektisellä IT-alalla. Johtuen kaikista NDA eli salassapitosopimuksista sun muista, niin en voi työtäni mahdottomia avata, mutta tarkoitus olisi parilla sanalla pohtia omia tuntoja mille tuntuu olla samoissa hommissa pitkään ja mietiskellä olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella

Eli tosiaan oma IT-työura kattaa hommia alkaen vuodesta -99 Mega Elektroniikalla ensin teknisen dokumentoinnin parissa ja myöhemmin tein erään mittalaitesoftan josta tuli myös insinöörityö. Mega perusti eHIT Oy:n vuonna 2000 tytäryhtiökseen ohjelmistokehitykseen ja siirryin sinne erään nykyisessäkin työssäni olleen kollegan kanssa. Opiskelin silloin viimeistä vuotta insinööriksi. Oma usko ei kuitenkaan terveydenhuollon IT-bisneksiin riittänyt ja silloin pystyi vielä firmaa vaihtamaan helposti. Meidän luokalta taisivat työllistyä suoraan kaikki ohjelmistopuolelta valmistuneet vuonna 2001. Kävin nykyisellä työnantajallani eli Procomp Solutions Oy:llä haastattelussa ja pääsinkin sinne asiakasprojektia tekemään. Siitä alkoi meidän yhteinen taival jota on kestänyt nyt tosiaan viisitoista vuotta. Peliliike taisi suht oikea olla, sillä tuo edellinen työnantaja on ollut konkurssissa jo useita vuosia



Toki työuran alussa kaikki oli uutta ja jännää, mutta hiljalleen samassa asiakasprojektissa tulee väkisellä turtumus vastaan. Pitäisin tällaisen pitkän projektin kanssa suurimpana haasteena itsensä kehittämistä. siis ammatillisesti. Se on jäänyt omalta osalta ajottain vähän huonolle hapelle. Syyllistä saa katsoa aamuisin peilistä. Ihminen on usein, ainakin allekirjoittanut, otus joka tykkää olla kuin kala haaleassa vedessä eli siellä missä on mukavinta. Toki työelämä kulkee myös käsikkäin siviilielämän kanssa. Lapsiperhe tuo omat haasteensa ja niin edelleen. Vaikka ne eivät saisi näkyä töissä, niin kyllä ne väkisellä heijastuvat.

Se mikä on ollut erityisesti hyvää on tietenkin tutut kuviot. Asiakkaalla työskentelevistä avainhenkilöistä tullut vuosien mittaan likimain ystäviä myös siviilipuolella. Ollaan myös onnistuttu luomaan työnantajan kanssa kuvio jossa molemmat joustaa kunhan työt on tehty. Mikään ei ole niin typerää kuin kellokorttia orjallisesti noudattava systeemi jota pääsi "nauttimaan" -98 kesätöissä Kuopion Energialla. Porukka potkii autonrenkaita aina pitkät pätkät ennen työajan päättymistä ja sitten jonossa lähdetään hommista kuin köyhän talon porsaat. Sama toistuu päivästä toiseen ja ei kyllä rehellisesti sanottuna kovin tehokkaalta vaikuttanut. Edes intissä töissä ollessa ei työajankäyttö ollut noin jäykkää.



Suomeksi siis voisi sanoa, että olen ollut ja olen edelleen varsin tyytyväinen työhöni. Mitä parempaa olisi voinut saada työpaikkoja vaihtamalla? Ehkä se olisi näkynyt palkkakehityksessä sekä monipuolisemmassa CV:ssa sekä osaaminen voisi erilaisten tekniikoiden osalta olla parempi. Mutta kaikella on puolensa. Työmarkkinat on mullistuneet huikeasti siitä mitä aloitti hommat. Silloin oli työpaikka likimain automaatio myös täällä Pohjois-Savossa. Nykyään ei voida näin sanoa ja se näkyy kyllä myöskin henkilöstön niukassa vaihtuvuudessa. Työpaikat, etenkin hyvät, ovat todella kiven alla tällä erää. Toivottavasti tilanne jossain vaiheessa muuttuu...

Väkisinhiihtäjät

Tekussa opiskellessa kuulin ensimmäistä kertaa termin "väkisinhiihtäjä" silloisen pohjois-karjalasta kotoisin olevan hyvän kaverin suusta. Mulle ei ihan täysin ole avautunut sen tausta ja syvempi merkitys. Mutta väkisellä hiihtämisestä tulee mieleen armas koululaitoksemme. Paikka jossa tästä puolittain väkisellä hiihtämisestä ei olla päästy eroon vielä vuonna 2016. Hiihto on osa opetussuunnitelmaa ja koska siellä on hiihtoa, niin silloin hiihdetään, niin perkele!

Tämän voisi nyt kuvitella herkästi olevan jonkun katkeran liikuntaa vihaavan kirjoitus aiheesta. Valotan kuitenkin lyhyesti jos joku ei allekirjoittanutta tunne, niin esim. viime vuonna treenikertoja erilaisista urheiluaktiviteeteista tuli yli 370kpl eli yli treeni per päivä vauhdilla ja liikunta on ollut iso osa elämää likimain koko ikäni. Valitettavasti tämä liikkumisen riemu ei ole tarttunut perijättäriin. Heitä ei liikunta juurikaan kiinnosta. On tarjottu mahdollisuuksia, mutta eihän sitä väkisellä voi ketään liikuttaa. Ala-astekkin on varsin mainio ja palkittu oikein liikkuvana kouluna. Ehdottomasti aiheesta



Likimain jokainen talvi ollaan kuitenkin sitten siinä tilanteessa, että alkaa hiihtokausi. Laji josta kukaan ei meidän perheessä pidä. Lapsille on kyllä aikanaan suksia osteltu, mutta enää se ei oikein mielekkäälle tunnu. Ei tunnu järkevälle ostaa välineitä muutamaa liikuntatuntia varten. Luistelemassa ovat käyneet joskus myös vapaa-ajalla ja niiden hankinta onkin ihan ok

Mutta se mikä vähän närästää oli taas tämä perinteinen kommentti minkä kuulin tyttäreltä viime viikolla: "ope sanoi, että se sitten näkyy liikuntanumerossa jos ei ole suksia". Tässä ollaan minusta aika mielenkiintoisessa tilanteessa. Voidaanko oppilaita asettaa erilaiseen asemaan sen mukaan onko heillä suksia? On tilanteita varmasti jossa kaikilla ei yksinkertaisesti ole edes varaa ostaa niitä. Minusta tämä koko asetelma on ihan hullu. Toisaalta eipä tuolla liikunnan numerolla ole varmasti mitään merkitystä jos ei ole liikunnalliselle alalle suuntautumassa myöhemmin elämässä.



Mielestäni ylipäätään pitäisi miettiä, että kun hiihto on ollut kautta aikojen inhokki koulussa, niin eikö siitä voisi tehdä valinnaista? Kaikki nämä tällaiset pakkoruotsin tapaiset tympeät ratkaisut saavat jo muutenkin korkealla olevan verenpaineen nousemaan. Itse jos liikuntaa opettaisin, niin koettaisin jollain porkkanalla motivoida hiihtämään, mutta jos ei innosta ja koululla ei ole tarjota välineitä, niin silloin pitäisi olla mahdollisuus harrastaa tasavertaisesti jotain muuta sen aikaa. Kävelyä, hölkkää tai ihan mitä vaan, mutta ei voi olla vaihtoehtoa jossa urheiluvälineiden hankinta vaikuttaa liikuntanumeroon.

Onko elämää ilman Facebookkia?

Tätä aihetta hieman jo pohdinkin aiemmassa kirjoituksessa, mutta palataanpa asiaan kuitenkin uudelleen. Vietin nimittäin tammikuun ilman Facebookkia. Käytin Instagrammia kuitenkin eli ihan ilman somea en ollut. Joskin IG ei vie lähellekkään samaa aikaa kuin FB ja on palveluna muutenkin hyvin erilainen. Ei ollut muuten ensimmäinen tauko FB:sta, mutta ei näitä useita ole yhteisen melkein kahdeksen vuoden historian aikana ollut eikä etenkään näin pitkiä. Kuukauden ajan siis olin vilkaisematta omaa uutisvirtaa ja ilmoituksia saati linkittämättä yhden yhtä Fingerporia tai ottamatta kantaa päivän uutisiin. Kaksi kaveripyyntöä hyväksyin kännykän kautta ihan hyvien käytöstapojen vuoksi. Miksi tämmöistä? No siksi,...



...että on hyvä kokeilla ajoittain onko joku tapa tai toiminto jo juurtunut likimain riippuvuus-asteelle. Itse olen erittäin herkästi addiktoituva, niin on hyvä välillä vakavasti pohtia toimintatapojaan. Nykyisellään epäilisin somen olevan tällainen "päihde" ihmisille, muillekkin kuin minulle, jonka käyttöä olisi hyvä tarkkailla jos sille vähänkään tuntuu. Ainakin allekirjoittaneella Face on auki aina koneella ollessa, niin töissä, kuin kotonakin. Siellä se on taustalla selaimen omassa välilehdessään kuitenkaan sen suuremmin häiritsemättä. Kännykästä on myös helppo tsekkailla statukset ja uudet jutut vaikkapa kaupan jonossakin, kun se väkisellä ruokaostoksille laitettu perheenisä unohti taas ne tomaatit punnita kassatädin jo ravatessa väkinäinen virne naamallaan kohti lähintä vaakaa. Suht paljon aikaa menee Facessa kuitenkin jos lasketaan kaikki vilkuilut yhteen ja huomio herpaantuu useasti ko. palvelun takia vuorokaudessa. Nykyisin on tuttu lause myös kotisohvan toisessa päässä: "en ole katsonut uutisvirtaa tänään, tässä voi nyt mennä aika pitkään äityleiden, mammojen sun muitten ryhmien jutut lukiessa".

En kuitenkaan ole kokenut "faceilua" mitenkään ongelmaksi itselleni, ongelmia tuntuu olevan enemmän muilla tavastani toimia sosiaalisessa mediassa. "Olet sietämätön tyyppi ja mielipiteesi ovat vääriä" lauloi jo Ultra Bra aikanaan. Mutta mukava oli tsekata millainen on kuukausi ilman naamakirjaa. Mitä jäi käteen? Laitetaan vaikkapa plussina ja miinuksina:

+ kännykkä kädessä vähemmän (tai ainakin facessa vähemmän)
+ ei ristiriitaisia tunteita ihmisten "kummallisista" ajatuksista erilaisiin asioihin kuten mm. politiikka
+ ei pohdintaa, että ilkeäisikö jonkun poistaa kavereista
+ ajatukset ehkä terävämpinä jossain muussa
- tiedon, tärkeän ja vähemmän tärkeän, puuttuminen
- "säästetty aika" meni kyllä johonkin muuhun ihan yhtä hömppään kuten kännykkäpelaamiseen
- mahdollisesti menetetyt someilmiöt



Noh, oliko kuukausi ilman naamakirjaa vaikea? Ei ollut. Ihan rehellisesti vaikka mörököllillä peloteltaisiin. Tämän julman ihmiskokeen tarkoitus olikin pohtia omaa suhdettani Facebookkiin sekä sivutuotteena toivottavasti herättää ajatuksia kamuilleni, että mille FB näyttäisi ilman meitä aktiivisia "sisällöntuottajia". Sisältöä se on huonokin sisältö. Mutta mutta..jatkuuko Facen käyttö nyt sitten kuten ennen? Jatkuu, ainakin toistaiseksi. Omalta osaltani palvelun käyttö määrittynee sen mukaan mihin oma käyttökokemus muuttuu. Jos suunta jatkuu negatiivisena kuten viime vuodet, niin ehkäpä on aika laittaa FB telakalle lopullisesti jossain välissä. Mutta enivei, niin se on kyllä myös rehellisyyden nimissä sanottava, että pikkaisen viimeisenä viikonloppuna odotteli jo uutisvirran luentaa ja paluuta back to business. Sitä ei voi kiistää...

Suomalainen unelma asumisesta?

Olen siinä mielessä onnekas ihminen, että olen saanut asua kolmessa päätyypissä asuntoja joissa suomalaiset yleensä elävät eli kerros-, rivi- sekä omakotitalossa. Lapsuuteni elin maalla rintamamiestalossa. Sitten seurasi kolmen vuoden pätkä ammattikoulun asuntolaa solumuotoisesti kerrostalossa. Hetken ehdin asua yksin 45m2 kaksiossa Vekaranjärvellä ja tovin ex-puolison kanssa pienessä yksiössä Kouvolassa ennen muuttamista takaisin Kuopioon. Jälleen taas pari vuotta pienessä soluasunnossa Kuopaksella Neulamäessä, tovi keskustassa kaksiossa kerrostalossa ja sieltä sitten yksiin vaimon kanssa Petoselle kerrostaloon. Siellä ehdittiin muuttaa Luhti-taloon hetkeksi ennen muuttamista ensimmäiseen omaan eli rivitalo-kolmioon. Vuonna 2003 muutettiin tänne nykyiseen omakotitaloon Pihkainmäkeen. Tässä pieni pohjustus siitä millaiset lukaalit on tulleet tutuksi matkan varrella. Mikä sitten on paras asumismuoto?



Ymmärtääkseni suurin osa meistä suomalaisista vastaa tähän turhia empimättä, että omakotitalo. Itse aavistuksen kyllä olisin valmis olemaan jopa toistakin mieltä. Miksi? Okei, okt asumisessa on paljon hyviä puolia. On oma rauha ja saa mekastaa mielensä mukaan. Asia joka tuotti muuten vaikeuksia lapsena kyläilyillä kerrostalossa, kun ei ollut tottunut äänenkäytön rajoituksiin. Mutta kyllä omakotitalossa on huonotkin puolensa. Etenkin tällaisessa jo 25v elämää nähneessä vähän vasemmalla kädellä rakennetussa. Polttopuita on tehtävä, uunia on lämmitettävä, nurmikoita leikataan, remonttia riittää aina ja tätä samaa litaniaa muutaman sivun verran. Asumiskulutkin on suht korkeat.



Kerrostalo ei omien kokemuksieni mukaan ole kyllä se juttu vaan siellä on liikaa huonoja puolia rappukäytävineen sun muine useiden naapurien dilemmoineen. Mutta jos minulta kysyttäisiin, niin liputtaisin vahvasti rivarin suuntaan. Ja jos mahdollista, niin päätyhuoneisto yhdessä tasossa. Rivitalossa kuitenkin on aina taloyhtiö taustalla jos jotain kiinteistöstä hajoaa. Omakotitalossa taloyhtiön kassa on sama kuin oma pankkitili. Rivarissa on myös mukava asustella edellyttäen, että siihen sattuu mukava porukka. Silloin samalla saa sosiaalistakin elämää mikä usein tuntuu okt-alueilla olevan hukassa. Pihatyötkin usein tekee huoltoyhtiö. Meidän perhe asuttiin 12 asunnon yhtiössä Petosella pari vuotta ja kaikki asunnot oli osakkeenomistajilla käytössä, ei siis vuokralaisia. Se oli hieno paikka asua. On pakko myöntää, että joskus nuoskaa lunta kolaillessa ja samalla räntää taivaalta vihmoessa, niin ikävä rivitaloon on yllättävänkin kova...