Elämän opetuksia

Tänään sain ikävän puhelun vanhimmalta enoltani. Naapuritilan isäntä jossa vietin nuoruuteni kesät renkinä oli nukkunut pois sairauden uuvuttamana ja siirtynyt autuaammille viljelyksille. Tästä tuli mieleen, että ihmisen pitäisi muistaa arvostaa aina juuriaan. Sitä mistä on tullut ja millaisessa ympäristössä kasvanut. Tässä en ole aina ihan onnistunut. Toisaalta olen aina ollut omien polkujeni kulkija välittämättä siitä mitä muut ajattelevat.

Tosiaan oli kesä -89, kun kävin kysymässä juuri 6lk päättäneenä kesätöitä naapuritilalta reilun kilometrin päästä. Siellä oli ollut ainakin yksi enoistani jo aiemmin renkipoikana. Kyseessä oli silloin meidän pienen kylän yksi isoimmista maatiloista. Lehmiä ja peltoa oli reippaasti eli hommaa piisasi. Kaikkea ei koneilla tehty vaikkakin ko. tilalla ei missään nimessä heikoilla niiden suhteen oltu. Tarina kertoo vieläkin aina sopivissa tilanteissa toistettuna, että eräs toinen vanha mies naapurustossa oli haikaillut leikillään helikopterin perään siksi, että tällaista välinettä ei tältä toiselta isännältä löytyisi vaikka kaikkea muuta metsäkoneista jäärata-autoihin nurkissa pyörikin. 

Mutta yksi tärkeimmistä opetuksista mitä elämässäni olen saanut tuli niiltä pelloilta joilla keväisin kiviä kerättiin erään vanhemman renkikaverin kanssa. Siitä kaverista saisi kerrottua oman tarinansa, sillä hän oli oikeasti käsittämättömän kova työmies. Mutta annetaan olla nyt sen. Siellä siis opittiin tekemään töitä isolla T:llä. Niitä kuuluisia oikeita töitä eikä hiiren kanssa nyhertämistä konttorissa. Keväällä otettiin luulot pois, kun muutamia päiviä aamusta iltaan kärrättiin kiviä välillä rautakangella vääntäen ja tietäen, että sama savotta uusiutuu tulevana suvena. Palkka ei mahdoton ollut, mutta toisaalta sai täyden ylläpidon kaikkine ruokineen ja oli poissa muusta ilkeyden teosta. Yksi arvokas asia oli myös osaamisen karttuminen, koska vastuuta annettiin reilusti mm. erilaisten koneiden kanssa.

Päivät tilalla olivat varsin moninaisia. Aamulla aloiteltiin klo 07 ja päivä päättyi normaalisti päivälliseen klo 17 maissa. Joskus kiireisinä aikoina taidettiin lopetella viljakuivurin rungon valut joskus aamulla kahden jälkeen ja saunomasta kotona mummon hoivissa olin kolmen kantturoissa. Välillä tehtiin rehua, kuivaa heinää, rakennettiin lämmintä hallia kylmän hallin sisälle, jauhettiin jauhoja, istutettiin taimia, ruokittiin lehmiä, opetettiin hiehoja aitaukseen ja milloin mitäkin. Joskus ajettiin polkupyörällä liki 10km traktorin perässä kenttäsirkkelille. Päivät oli erilaisia ja joskus siellä oltiin suht kovillakin. Muistan tapauksen jossa isäntä oli korjannut lautasniittokonetta veljensä kanssa yömyöhään rehunteon ollessa kiivaimmillaan ja ilmeisesti pikkutunneilla oli lipsahtanut jakoavain isännän silmäkulmaan. Voin kuvitella tilanteen ja ehkäpä suht pitkiä lämpiä katseita oli irronnut puolin jos toisin. Maatilalla kiireiseen aikaan ei ollut puhettakaan mistään työajoista etenkään isäntäväen osalta.

Tuollaisissa hommissa siis meni oman nuoruuteni kesät armeijaan asti. Olen kritisoinut ajottain keskustalaista politiikkaa ja siitä tunnen tämän historiani ja kotipaikkani takia pientä syyllisyyttä. Mutta mielipiteitä meillä saa erilaisista asioista olla monia ja tärkeintä on, että asiat riitelee eikä ihmiset. Mutta yhdestä asiasta olen kyllä varma. Töitä maalla saa tehdä kyllä ja siellä niiden tekeminen tiedetään sekä osataan. Niistä euroista mitä sieltä saa, niin ei kannata kateellinen olla. 

Valitettavasti olen taas myöhässä, mutta olisin halunnut ehtiä kiittämään tärkeistä elämän opeista kädestä pitäen. Siellä maatalossa, eikä vähiten sen nuoremmassa ja nyt jo edesmenneessä emännässä, näki ja oppi valtavasti elämästä, työstä ja kaikesta. Siitä olen äärettömän kiitollinen. Tässä taannoin olisin saanut yhden työpaikan mitä en pystynyt ottamaan vastaan. Yksi iso syy palkkaukseen olisi ollut juurikin tämä historia maalta. Vastapeluri oli myös maatilan poikia ja tiesi, että siellä on opittu hyviä elämän perusasioita...

Mitalin kääntöpuolelta

Me ihmiset ollaan aika veikeitä olentoja. Kovin mielellään ei puhuta asioista jotka ei välttämättä ole omalla mukavuusalueella. Yksi osa-alue tässä on vaikkapa lapset. Aina hehkutetaan miten on niin ihanaa lasten kanssa vaikka tosiasiassa välillä koko homma on aika saatanasta. Jos näin ihan suoraan sanotaan.



Nyt alkaa olla kohta vuosi takana arkea jossa kahden teinityttären lisäksi kotona viilettää poikalapsi. Poikahan on ihana veijari. Hymyilee pääsääntöisesti aina jos ei vaan ole nälkä tai väsy puserossa. Mutta mutta...Minne katosi ne hetket jolloin pystyi kotona tekemään jotain muutakin kuin sanomaan ei sinne, ei sitä, älä pudota taulua, älä revi koiraa, älä älä älä ja ei ei ei. Hitaasti juodut aamukahvit lehden kanssa ovat kaukaista historiaa tai haaveilu sohvan nurkalla kävelyretkistä eläkepäivillä Irlannin vehreillä nummilla. Kuten myös vaikeaa on vaikkapa perhojen sidonta, astianpesukoneen tyhjennys ja jääkaapillakin pitää käydä pirun nopsaan ettei alahyllyltä lähde tavaraa. Eipä tässä ole kauaa, kun ihan rehellisesti pissillä olin ja kohta näkyy jätkän pää omien jalkojen välistä, kun vessan ovi unohtunut raolleen.

Okei, okei..tätä kestää hetken eikä siinä. Mutta inhoan ylikaiken tyyliä jossa kaikki on vaan niin ihanaa ja mitään kritiikkiä ei saisi esittää. Haluan kyllä sanoa tuleville vanhemmille, että varautukaa oman aikanne merkittävään menetykseen lapsen myötä. Etenkin poikalapsen. Väittäisin ettei aika kultaa muistoja jos sanon, että molempien tyttärien osalta ei meno ihan näin vilkasta ollut ja hyllyissä sai tavarat olla rauhassa. Tämä siis pienenä varoituksen sanana.



Nyt alkaa itsellä viiden viikon loma ja tarkoitus olisi saada jätkä nukkumaan yönsä eli unikoulua luvassa. Rouvalle isot rispektit, että on jaksanut yllättävänkin hyvin tässä vaikka yhtenäisiä yöunia on nukuttu about vuosi sitten viimeksi. Kaveri heräilee siis vieläkin öisin useita kertoja syömään tai muuten vaan änisemään. Sohva on tullut itsellekkin viime aikoina hyvin tutuksi. Tänäkin aamuna herättiin ennen kuutta. Tosin onneksi tämä oli poikkeus. Vaikka mekin "syyllistytään" siihen syntiin jossa somesta löytyy pelkkää hymyilevää kuvaa ja on niin ihanaa, että melkein ällöttää, niin kyllähän se totuus on aina tarua ihmeellisempää

Sopiva välimatka

Olen tässä viime aikoina ehkä löytänyt sisäisen miss Bradshaw -ominaisuuteni. Ei sillä, että tässä naputtelisin tekstiä blogiin samalla tavalla yöpaidassa, mitä kyllä itse asiassa teen, vaan tehnyt muutamia havaintoja parisuhdetekniikasta niitä samalla pohtien. Erityisesti koskien meidän sukupolvien välisiä eroja...



Tänään ajelin lomalla fillarilla Katinkullasta Sotkamoon ja takaisin, Sieltä tullessani ohitin keski-iän vahvasti taakse jättäneen pariskunnan. Nämä pyöräilivät sanaakaan toisille sanomatta turvallisen 20-30m välimatkalla ja sama etäisyys näytti säilyneen, kun he myöhemmin tähän lomakylään saapuivat. Tässä taannoin odottelin tunteroisen autohuollossa kahviossa. Viereisessä pöydässä istui iäkkäämpi pariskunta. Kumpikin katsoi eteensä koko tunnin, varmasti ei sanaakaan vaihdettu. Ja näitä on tullut nähtyä aika monia viime aikoina erilaisissa tilanteissa. Toki usein on myös perinteinen tilanne jossa mies myötäilee ja nainen papattaa. Mutta jotain omalla tavalla suomalaista ja ehkä hienoakin tuossa turvavälissä on. Epäilen, että siellä pinnan alla on suuret tunteet, mutta niistä ei turhia leuhoteta.

Meidän sukupolvi, siis me nyt kohta nelikymppiset, ollaan jo niitä joiden parisuhde on jatkuvaa analyysia missä mennään, miksi katsoit noin, miksi ei ole sitä, miksi ei ole tätä ja mitä sen parisuhteen pitäisi olla, kun Mirkku-Marjatallakin on niiiiiiiin ihana mies. On ehdottoman hyvä asia, että parisuhdetta pyrittäisiin huoltamaan ja pitämään kunnossa. En ainakaan itse siinä kovin hyvin ole kyllä onnistunut ja korjattavaa piisaa kuin vanhemmassa ranskalaisessa autossa katsastuskonttorilta vikalistan hakureissun jälkeen. Mutta toisaalta ajoittain tulee ympäristöä seuraten mietittyä, että pitääkö toimivia vehkeitä korjata. Huoltaa pitää, mutta että koko ajan rassata. Epäilen...



Noh, aihehan on laaja eikä tästä tämän enempää. Tällaisia havaintoja olen kuitenkin tehnyt. Seuratkaapa ihmiset vähän vanhempia pariskuntia ja teettekö samoja havaintoja. Muututaanko me nyt keski-iän kynnyksellä olevat ja natisevat avioliittonsa fifty-fifty todennäköisyydellä mahdollisesti kasassa pitävät suomalaiset samanlaisiksi iän myötä?

Äiti, mystinen olento

Äitihän se on kehen tukeudutaan hädän hetkellä. Tai näin oppikirja-pohjalta ajateltuna. Ja varmasti usein asiassa vinha perä onkin. Huomenna vietetään äitien päivää ja omalla osallani se on aika hiljaista, kun mummonkin kuolemasta on jo useampi vuosi ehtinyt vierähtää. Oma äitinihän kuoli ollessani armeijassa ja meillä ei mikään erityisen läheinen suhde ollut johtuen hänen ongelmistaan. Mutta hyvä äiti hänkin pohjimmiltaan oli, siitä olen ihan varma.



Mutta oikeata äitiyttä olen päässyt näkemään tästä suht läheltä kohta viisitoista vuotta. Se on todella mystistä hommaa, sanoisin että ajottain aika maagistakin jos oikein tarkkaan seurailee taustalla. Se on vaan hienoa katsoa miten lapsia käsitellään tavalla jota mies ei vaan voi osata. Toisaalta ehkä jossain asioissa sitten välillä ampuu ylikin. Etenkin jos puhutaan omien puolustamisesta. Silloin aina vähän tahtoo ne kuuluisat taikalasit laskeutua nenälle eikä välttämättä nähdä asioita ihan tasapuolisesti. Leijonaemo, usein kuultu termi.

Meillähän on suomessa ollut aika iso murros, ymmärtääkseni, siitä miten asiat on olleet vielä joskus 60-70 -luvulla, kun miehet ovat olleet hyvin pienessä roolissa kodin sisäisissä jutuissa. Nyt on ehkä äitien painetta sinällään helpotettu meidän isien toimesta, mutta toisaalta taas kaikenmaailman sosiaaliset paineet tuntuvat ajottain olevan aika kohtuuttomia. Likimain kilpaillaan siitä, että kuka se on paras äiti. Kuka syöttää rintamaitoa vauvan lukiovuosille asti ja kellä on varmasti ne ekologisimmat kestovaipat käytössä. Ei ole helppoa kodin hengettären luovia noidenkaan paineiden ristiaallokossa samalla, kun teini-ikäinen tytär haastaa äitiään musiikkimausta lähtien kaikessa. Hän tekee sitä keskellä omaa matkaansa ehkäpä kuuntelemaan samaa napinaa parin kymmenen vuoden päästä.



Mutta hienoja kapistuksia on äidit ja he päivänsä ovat ansainneet. Itse en jaksa uskoa, että huonoja äitejä on loppupeleissä olemassakaan. Eiköhän siellä taustalla ole kaikilla rakkaus lapseensa. Jos sitä ei näy, niin sen puute lienee muissa ongelmissa ympärillä. Ehkä jos pitäisi kahdella sanalla kuvata termiä äiti, niin valitsisin turva ja rakkaus. Joku ostaisi ehkä vielä Porkan Jannelta vokaalin tai pyöräyttäisi uudelleen, mutta noilla minä menisin. Viettäkää mukavaa juhlaa äidit ja jaksamisia arkeen, teitä tarvitaan! Eikä vähiten me isät...

Jojoilua

Veikkaan, että aika monelle on tuttua painon kanssa jojoilu. Tämä termihän tarkoittaa sitä, että etenkin ylipainoisilla laihdutaan ja lihotaan vuoron perään. Usein valitettavasti lopputuloksena on kaikkien kilojen saaminen takaisin aiemmasta maksimista korkojen kera. Tämä ilmiö on valitettavan tuttu itsellekkin. Tässä vähän pohdintaa omasta näkövinkkelistä aiheeseen liittyen...



Olin pienenä pyöreäposkinen, en erityisen lihava, mutta en kyllä laihakaan. Sellainen raskaskroppainen jässikkä kuten myöhemminkin. Sitten alkoi pituuskasvu ja saavutin huikean 173cm maksimimittani. Siinä samalla kroppa hoikistui aika paljon ennen ammattikouluun lähtöä. Painoa oli siellä 70kg:n vähän paremmalla puolella. Mutta sitten alkoikin ongelmat painonhallinnassa. Muutin kotoa amiksen asuntolaan ja pitsa maistui sekä kahviossa syötiin päivittäin lihiksiä ja possumunkkeja. Suosittu hupi oli, että miten voi syödä sokerimunkin nuolematta huuliaan samalla. Hyvällä treenillä onnistui, mutta hups! painoa olikin sitten jo 85kg taululla. Tällöin jo selvisi, että runsas liikunta ei pelasta. Pelasin tuolloin paljon sählyä ja sulkapalloa sekä kaikkea muutakin. Silti paino nousi kolmen vuoden aikana reilun kympin.

Intissähän pitäisi poskien kaventua, mutta ei näin käynyt. Etenkin ryhmänjohtajana tuli käytyä aika tiuhaan munkkikahveella ja Vekaran sotilaskoti tuli tutuksi. Paino ei sentään noussut. Kun jäin inttiin töihin, niin aloitin ensimmäisen kunnon dieettini. Kaljaa meni iltaisin taukobaarissa aika paljon jo silloin, mutta söin vain salaatin tai pienen aterian päivällä sekä muutaman näkkärin töiden jälkeen. Paino tippui mukavasti tällä varsin typerällä dieetillä. Tekun alettua, niin farkut pienentyi edelleen, kun liikuntaa tuli edelleen runsaasti mm. pyöräilemällä koululle Neulamäestä. Alimmillaan kävi kesällä -98 vaaka 69,7kg kohdalla



Sitten tuli hommattua ensimmäinen auto ja elämässäkin tapahtui paljon muutoksia parisuhteista työelämään siirtymiseen. Paino pysyi pitkän tovin 73kg paikkeilla. Sitten vaivihkaa mentiin 80kg ja 2000-luvun alun jälkeen hiljalleen vaan ylöspäin ja ylöspäin. Liikuntakin lakkasi ja alkoholilla oli iso osuus paino-ongelmiin. Lopullinen havahtuminen tuli 2012 loppuvuodesta puntarissa komeillessa miehekkäät 133kg ja painoindeksi oli 44,4. Ja lihasta ei seassa juurikaan ollut.

Sitten alkoi elämäntapamuutos. Ruokavaliosta käytännössä kasviksia lukuunottamatta kaikki hiilarit pois ja viinaksetkin jäi unholaan. Paino tippui 6kk aikana 45kg vaa'an näyttäessä parhaillaan rapiat 87kg. Huikea setti. Sitten aloin hiljalleen suoda itselleni herkkujakin ja paino on pysynyt liki kolme vuotta 90-95kg välissä. Mutta mutta...nyt on tullut annettua itselle siimaa liikaa herkkujen suhteen. Paino on 98kg kohdalla. Jälleen ollaan sen äärellä, että n. 6krt per viikko erilaisia treenejä ei riitä polttamaan kaloreita jos mättää namia ja pullaa urakalla. Eli taas on aloitettava dieetti. Huoh, on tämä vaan tympeää hommaa. Mutta pakko on, takaisin vanhaan ei ole paluuta. Onneksi helpottaa paljon, että kaljoittelu ei sotke näitä juttuja. Olisin varmasti taas aivan pississä jos sitä murhetta olisi vielä.



Mutta miksi on vaikea syödä niin, että saa painon pysymään hallinnassa? En tiedä. En tosiaankaan tiedä. Mulla ei elämässä enää juuri muita paheita ole kuin sokeri. Se on pirullinen aine. Saa nähdä saako sen kanssa asioita koskaan haltuun. Kokonaan kun jättää pois, niin homma toimii muuten hyvin, mutta samalla mulle aiheuttaa sen, että leposykkeet laskee 40:n tasolle ja tulee ylimääräisiä muljauksia sydämeen. Sitten kun vähän sallii herkkuja, niin helposti lähtee taas lapasesta. Kyllä tämä elämä vaan on melkosta taistelua. Milloin mistäkin. Jos saisi tuon painon laskemaan 85kg kantturoille (nykyään vähän lihastakin kropassa) ja pysymään siellä, niin kiitos ja aamen...

Pala rauhaa

On ihmisiä jotka haluavat koko ajan olla jonkinlaisessa härdellissä menossa ja pitävät siitä, että on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja sitten on ihmisiä jotka rakastavat rauhaa. Arvatkaapa kumpaanko kuulun?

Vietin lapsuuteni rauhallisessa kodissa maalla. Muita lapsia ei ollut kuin vierailevina tähtinä. Kasvoin siihen, että aina oli paikka jossa sai olla rauhassa ja meno sekä meininki oli rajallista. Tai ehkä sitä härdelliäkin oli, mutta se oli allekirjoittaneen itsensä aiheuttamaa. Viikonloppuisin elämä usein vilkastui ja koin sen jonkin verran ahdistavana. En tiedä miksi, koska ihan turvallista oli. Ehkä tällainen on vaan sisäänrakennettu luonteenpiirre allekirjoittaneella.



Meluisa ja rauhaton ympäristö saa edelleen sulakkeessa langan venymään katkeamispisteeseen. Sen huomaa, kun tyttäret nahistelee. Koko ajan odottaa vieläkin, että milloin se toinen alkaa huutamaan kurkku suorana syystä tai toisesta. Oman mausteensa tähän on tuonut poika ja kotona rauhalliset hetket on vähän kortilla olleet. Viime viikonloppuna kuitenkin sellainen oli, kun rouva lähti pojan kanssa yökyliin ja löysinkin itseni katsomasta Tarantinon leffaa sohvannurkasta teinityttöjen linnottautuessa omiin huoneisiinsa. Täytyy sanoa, että se oli aika mukavaa, ei voi kieltää millään.

Se mikä tekee asiasta ongelmallista, niin perheessä jossa on lapsia ja koiria, niin meteliä on aina. Siihen on vain yritettävä tottua. Kuitenkin joidenkin ominaisuuksien muuttaminen itsessään on likimain mahdotonta vaikka kuinka haluaisi. Ainakin minulle on todella vaikeaa oppia tykkäämään ihmispaljoudesta vaikkapa kaupassa, melusta ylipäätään tai yrittää katsoa televisiota, niin että tajuaisi mitä ympärillä tapahtuu. Nämä jutut on siellä syvimmissä aivolohkojen kerroksissa. Inhottavintahan näissä on, että usea tällainen piirre ärsyttää parisuhteessa toista osapuolta. Toista ei kuitenkaan voi muuttaa, itseäsi voit. Näin sanoo vanha viisaus parisuhde-teoriasta.

Mutta lopultahan kyse on sopeutumisesta. Yllämainittujen asioiden kanssahan pystyy elämään mainiosti. Mutta silti ei voi kiistää etteikö ainakin tämä kaveri tarvitse hetkittäin sen palan rauhaa. Se voi löytyä kotoa, se voi löytyä kalareissulta tai mistä vain. Mutta hetkittäin tarvitsee olla pieni hetki myös yksin ajatustensa kanssa jotta jaksaa painaa eteenpäin...

Fifty-fifty

Uskotko horoskooppeihin? Hyvä, en minäkään. Mutta ehkä niissä jotain perää on vaikka järki muuta sanookin. Meikäläinen on nimittäin vaaka. Esimerkiksi uskomattoman luotettavalta vaikuttava www.astro.fi sivusto tietää kertoa luonnehoroskoopissaan seuraavaa:

Vaakamaisena ongelmana voidaan ehdottomasti pitää päättämättömyyttä kahden tai useamman vaihtoehdon välillä, mikä saattaa heijastua epäitsenäisyytenä ja pinnallisuutena. Alttius ulkopuolisille vaikutteille ja äärimmäisten vaihtoehtojen kokeileminen saa lähiympäristön joskus hermoromahduksen partaalle. Liiallisten kompromissien kanssa taiteilu johdattaa Vaa'an joskus melkoiseen umpikujaan, josta ei enää kompromissilla selvitä.

Ihan hirveää huuhaata. Paitsi että ei ole. Nimittäin tämä osuu aikalailla nappiin. Jäin tätä pohtimaan, kun olen tässä taas oman elämäni Selänteenä miettimässä, että vieläkö syksyllä jatkaisi salibandya kilpasarjoissa vai joko malttaisi luovuttaa. Tätä olen pohtinut nyt päivittäin muutaman viikon ja joka toinen päivä on mieli toisenlainen. Se on aika kuluttavaa.



Eikä tämä liity pelkästään tähän yhteen tapaukseen vaan ihan kaikkeen omassa päivittäisessä elämässä. En vaan osaa päättää jos päätöstä ei tarvitse tehdä nopeasti ja vaihtoehdot ovat suhteellisen tasavertaisia. Hirveää jahkailua ja vatvomista suuntaan jos toiseen. Sen tietää mm. ex-kollega jonka kanssa kalareissussa kerran oltiin. Kyllä oli melkoista säätämistä aina mille koskelle seuraavaksi mennään.

Mistä tällainen sitten johtuu? Siitäkö, että olen syntynyt syyskuussa? En tiedä vastausta, mutta pelottavan paljon noita piirteitä osuu kuitenkin horoskooppimerkille tyypilliseen luonteeseen. Liekkö sitten kaikki vaa'at tällaisia vatvojia, tiedä häntä sitten...