Somevastaava

Elettäessä vuotta 2017 maailma on muuttunut kummasti. Some on vyörynyt ovista ja ikkunoista ja vähän lattianraostakin elämään mukaan. Meikäläisellä oli mahdollisuus työni puolesta osallistua Kalevan Pallon järjestämään Voittajaksi! -seminaariin kuluvalla viikolla (kuvia löytyy täältä) ja siellä oli mainioita esityksiä joista tässä voisi ottaa omaan juttuun vauhtia Kirsi Pihan pitämästä tykityksestä: "Viestintä - puolustus- vai hyökkäystaktiikka"

Piha toi esille esimerkkien kautta parhaillaan kovasti tapetilla olevaa Trump-dilemmaa yritysten viestinnän näkökulmasta. Ei ole varmasti etenkään jenkeissä helppoa olla yrityksen somesta vastaava. Nyt jos karkeasti mietitään, niin siellä on kansa about 50/50 jakautunut aiheen tiimoilta. Ei prosentit ehkä noin, mutta jotain sinnepäin. Nyt jos yrityksen viestinnässä tuet toista, niin toiselle käännät selkäsi. Sama koskee jos olet hiljaa, olet silloinkin jotain mieltä. Sitten jos viestit savolaiseen tapaan sanomalla, että ehkäpä Trumpin jutut on hyviä, mutta en kyllä tiedä ovatko sittenkään vai olisivatko kuitenkin samalla olematta kuitenkaan, niin tälläkään et oikein kuluttajia puolellesi saa.



Noh, nämä on varmasti enemmän jenkkilän ongelmia tällä haavaa. Mutta suuntaus on varmasti tämä eli viestinnässä pitäisi tuoda niitä firman omia arvoja mukaan ja elää niiden mukaan kuten opettaa. Mulla on sellainen kutina, että tämä ei mahda ihan kivuttomasti suomalaisessa somessa ja yrityskulttuurissa mennä mitä pyörittävät firmojen somevastaavat. Ylipäätään, kun pitäisi käsittääkseni mennä kohti sitä, että otettaisiin kantaa samaan tyyliin kuin OP:n toimitusjohtaja Karhinen. Omalla nimellä vapaamuotoisemmin, mutta samalla firmaa edustaen hyvällä maulla.

Eilen puhuttiin firman sisäisessä tilaisuudessa yrityksen mahdollisuudesta markkinoida itseään työntekijöidensä kautta rohkaisemalla some-markkinointiin. Älyttömän hyvä idea, laajaa näkyvyyttä tarjolla onnistuessaan. Omalla kohdallani vaan joudun aika pitkälti miettimään, että pitäisikö alkaa ajatuksiltaan suht tyhjänpäiväiseksi ja jättää vahvat kannanotot pois vaikkapa Facesta. Epäilen, että esim. kriittisyyteni tiettyihin juttuihin ei kulje linjassa siitä mitä yritys haluaa julkikuvassaan kertoa. Vaikea paikka, some on ainakin itselleni aina ollut suht tärkeä väline vaikka nyt Twitterin hylkäsinkin parin tuhannen twiitin jälkeen.



Laitanpa tähän loppuun juuri bongaamani jutun lähikaupan Facesta. Se on tuossa yläpuolella. Veikkaan, että aika moni mieltää tämän ehkä negatiivisesti. Uskoisin, että välttämättä kaupalla ei ole todellakaan mitään poliittista linjaa ja haluaisi saada tuohon tapahtumaan kävijöitä = lisää myyntiä myös kaupalle. Mutta onhan se vaan pirun vaikeaa ja vaarallista, kun mainontaan ja julkikuvaan tulee politiikka tai vaikkapa uskonnot. Veikkaisin, että vaikkapa tasa-arvoisen avioliittolain kannattajat ei ole suuressa huudossa esim. Oulun alueelta löytyvistä isoista Lestadiolais-alueilla tai näkisin näillä alueen maaseuduilla kohtuullisena itsemurhana yrityksen joka suhtautuu negatiivisesti kepulaisuuteen. Noh...onneksi ei tarvitse itse olla miettimässä ja päättämässä näistä, mutta hereillä pitäisi olla..ainakin sen firman somevastaavan

Tauolla

Tämä blogi on tauolla...määrittelemättömän ajan työ, perhe yms. ajankäyttöteknisten syiden vuoksi...

Stressaava kokemus

Stressiä pitäisi välttää. Onneksi sitä ei kauheasti ole ollut tässä elämän aikana, mutta nyt viimeisinä vuosina kuitenkin lajinsa. Ja hyvin pitkälti työperäistä. Ei kuitenkaan työmäärästä tai työpaikasta vaan jatkuvuuden epävarmuudesta johtuvaa. Tein hyvin pitkään erästä ohjelmistoa eräälle matkapuhelinvalmistajalle ja hommat sen kanssa olivat viimeisinä vuosina katkolla varsin usein. Enkä ole missään tapaa ainoa suomalainen joka on tässä tilanteessa ollut. Lomautusmörköhän on ollut aina arkipäivää esim. raksoilla tai muilla suhdanneherkillä aloilla.



Nyt sitten lopulta projektin loputtua oli ehtinytkin jo käydä, että rouvakin oli jäänyt työttömäksi. Pientä painetta löi niskaan vaikka työt itsellä vielä jatkuivatkin. Paine alkoi tässä viimeisinä aikoina jo näkyä yöunissa ja kaikessa tekemisessä. Asiat pyöri mielessä koko ajan, että mitenkähän tämä elämä tästä järjestyy. Ainahan on helppoa jäädä tukieuroille toviksi, mutta ei se työnhakua tippaakaan helpota. Työuraa jäljellä vielä vähintään 25 vuotta eli reilusti enemmän mitä takana. Tilanteeseen oman mausteensa toi vielä lievästi sanottuna vilkas ja huonosti nukkuva pieni poika kotosalla.

Hieman etupainoitteisesti aloin jo töitä katselemaan ja vaihtoehtoja myös muualta kuin vanhalta työnantajalta. Mitenkään epätoivoisesti ei kuitenkaan tullut soiteltua firmoihin vaan katseltua mielenkiintoisia yrityksiä ja sellaisia joissa paikkoja oli auki. Hain n. vähän reiluun viiteen firmaan tässä viimeisen vuoden aikana ja kolmessa pääsin haastatteluun. Kahteen olisin päässyt töihin joista toisen kanssa lopulta päästiin sopimukseenkin. Mielenkiintoista oli se, että kolmen firman kotipaikka oli Jyväskylä kuten tulevankin työnantajan. Siellä tuntuu menevän lujaa. Erään Kuopiolaisen firman kanssa neuvottelut jäivät kesken vaikka kaksi hyvää työhaastattelua oli takana. Siellä meni ehkä liiankin lujaa ja taisivat joutua hieman jarruttelemaan kasvun kanssa. Yhteen isoon paikalliseen toimijaan käytin kaikki suhteeni mitä löytyy ja melkein oli meno kuin takavuosina aamuneljän taksijonossa eli vahva vonkaus, mutta ei..ei edes haastatteluun. Se oli henkilökohtaisesti vahva pettymys.



Tein hakuprosessissa mm. seuraavanlaisia huomioita eli hakemuksia ei kantsi laitella lämpimikseen. Pitää miettiä onko mahdollisuuksia oikeasti saada paikkaa ja ehdottomasti soitella hakemuksen perään. Väärin ei ole suhteitakaan käyttää. Toisen työpaikoista olisin saanut pitkälti vanhoilla näytöillä, mutta työ olisi ollut toisella paikkakunnalla eikä perheellisenä ollut siihen mahdollisuutta. Yksi havainto oli myös, että pitäisi muistaa päivittää osaamistaan vuosien varrella. Pitkä projekti samoilla tekniikoilla on ollut omalla osalla kompastuskivi. Se tuli karusti huomattua haastatteluissa vaikka nyt paikan sainkin. Ehkä negatiivisin huomio ainakin Kuopion seudulla on myös se, että palkkataso on tippunut. Ei tarvinnut todellakaan odotella korotuksia vanhaan liksaan.

Loppupeleissä omaan suoritukseeni työnhaussa olen varsin tyytyväinen. Sain paikan, paikka on Kuopiossa samassa talossa missä vanhakin työ ja tehtävänkuvauksena on projektipäällikkö, ei rivikoodari. Odotan todella innolla joulukuun alkua, että miten lähtee homma kulkemaan uudessa firmassa. Joudun opiskelemaan ja opettelemaan todella paljon uutta. Onneksi tämän tietää ja erittäin nöyrällä asenteella mennään. Veikkaisin, että alkuunhan se tuntuu kuin uudessa parisuhteessa, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, mutta kokemus on opettanut ettei se välttämättä aina ihan näinkään mustavalkoisesti ole. Kaikella on puolensa ja itse olen tyytyväinen, että pystyin vielä pitämään yhden unelmani hengissä...ei päivääkään elämässä työkkärin asiakkaana...

Oppia ikä kaikki

Viime viikonloppuna pääsi vaimo aika pahasti yllättämään ja vietettiin enon luona allekirjoittaneen nelikymppisiä parisen viikkoa etuajassa ylläripirskeinä. Tarkoitus ei ollut ylipäätään juhlia tätä vanhenemista ollenkaan. Mutta mukavat oli juhlat ja vielä mukavampi lahja oli mummoni aikanaan omilla nelikymppisillään saaman keinutuolin entisöinti ja sen saattaminen takaisin käyttöön meidän kotona. Tuolilla on iso tunnearvo itselle ja eipä parempaa lahjaa olisi voinut saada.

Mutta mutta...kuten joku jossain sanoi, niin syntymäpäivät ei ole mistään kotoisin. Tarkoittaen lähinnä vanhenemista. Aika usein puhuttaessa ikääntymisestä kuulee fraaseja "ikä on vaan numeroita" ja sitä rataa. Väittäisin kumminkin, että viimeistään tässä nelikymppisillä alkaa tulla tunne ettei niitä vuosia tarvitsisi enää paljoa lisää. Toisaalta se on elämää ja kuuluu pelin henkeen. Mutta väkisellä se aiheuttaa monenlaisia tunteita, aika ristiriitaisiakin.



Tämä 40v on itselle nykyisin paljon liikkuvana myös sellainen henkinen etappi. Huippu-urheilijat lopettaa yleensä viimeistään tässä iässä monissa lajeissa. No ei tässä mitään huippuja olla, mutta syy on kyllä hiljalleen selvinnyt miksi näin käy. Vauhti hidastuu vääjäämättä nopeutta vaativissa lajeissa ja palautumiset suoritusten jälkeen pitenevät koko ajan. Tieto siitä, että esimerkiksi salibandyn parissa ei varmasti montaa vuotta enää mennä millään kilpatasolla nakuttelee takaraivossa säännöllisesti.

Mutta ei kaikki missään nimessä vanhenemisessa huonoa ole. Harmaantuneiden ohimoiden väliin, uskaltaisin väittää näin, on tullut myös hivenen järkeä. Kouhottamisen määrä vähenee ja ainakin itsellä pyrkii asioihin suhtautumaan hieman lunkimmin. Satunnaisesti olen huomannut, että aivot on ehtineet jopa startata ennen suun avaamista. Sen huomaa mm. huomattavasti vähempinä nettikeskustelujen kähinöinä omalta osalta, kun ei vaan enää jaksa ja itsehillintä on parantunut.



Mutta ei voi väittää etteikö tämä nelikymppinen olisi omalla tavallaan vähän raskaskin paikka. Kriisiä ei ole onneksi vielä tullut vaikka aletaan olla elinajanodotteen suhteen puolivälissä. Hieman tulee pohdiskeltua, että miten tämä toinen puolisko nyt pitäisi viettää fiksusti. Liikaa sitä ei kuitenkaan passaa miettiä. Se on vähän kuin galaksin linnunradat tai naisen sielunmaisema. Liian vaikeita yksittäisen keski-ikäisen miehen ymmärtää....

Luopumisen tuska

Muutamia päiviä sitten tuli varmistus sille mitä vähän pelättiin. Meille pentuna reilut yhdeksän vuotta sitten tulleen koiran jalassa oli kasvain ja sen poistaminen ei ollut järkevästi mahdollista sekä ennuste jatkosta näytti huonolle. Onneksi asia oli tullut mietittyä etukäteen ja puhuttua vaimon kanssa. Varsin nopeasti pystyi sanomaan, että lääkärin varovasti vihjaillen esittämä nukutus on paras vaihtoehto. Mutta ei se helppoa ole. Kyynelkanavat tuli huolella avattua. Olihan kyseessä kaveri ja perheenjäsen.



Me ihmiset käsitellään surua jokainen vähän erilailla. Osa ei voi ymmärtää esim. lemmikkeihin kohdistuvaa kiintymystä. Itsekkin törmäsin asian tiimoilta hivenen töksähtävään "se on vain koira" -tyyppiseen kommenttiin. Niinhän se toiselle on, toiselle ei. Suru on ylipäätään monimutkainen ja äärimmäisen henkilökohtainen asia. Ehkä pahinta mitä voit tehdä on mennä aliarvioimaan toisen tunteita. Tietysti ylipäätään tahdikkuus kuuluu asiaan jos on menetetty jotain.

Itse olen ollut kantamassa tai viemässä hautaan äitiä, mummoa, isän puolelta vaaria sekä tätiä lähisukulaisista. Suru on näissä kaikissa ollut vahvasti läsnä. Äidin osalta se oli sekoitus omaa tuskaa menetyksestä sekä sitä miten näki mummon kärsivän lapsensa kuolemasta. Mummon osalta puhdasta omaa menetyksen tunnetta ja ikävää. Muiden osalta taas enemmänkin sitä, kun näki miten itselle läheiset ihmiset kärsivat luopumisen tuskaansa.



Meillä on jouduttu noita koiria antamaan joitakin pois tässä vuosien varrella ja ne on tehty pitkien harkintojen jälkeen ja etsitty hyvää perhettä missä karvaturri voi jatkaa elämäänsä. Toki ikävä hetken näissäkin kestää, mutta ei missään nimessä samanlaista ole kuin lopullisessa ratkaisussa. Ehkä pahinta on jos joutuu läheisestään tai rakkaimmastaan luopumaan yllättäen. Siinä ei saa tunteitaan järjestykseen ja surutyö voi viedä pitkän ajan. Näin kävi itselle äidin kanssa ja en oikein sinut ole vieläkään asian kanssa...

Elämän opetuksia

Tänään sain ikävän puhelun vanhimmalta enoltani. Naapuritilan isäntä jossa vietin nuoruuteni kesät renkinä oli nukkunut pois sairauden uuvuttamana ja siirtynyt autuaammille viljelyksille. Tästä tuli mieleen, että ihmisen pitäisi muistaa arvostaa aina juuriaan. Sitä mistä on tullut ja millaisessa ympäristössä kasvanut. Tässä en ole aina ihan onnistunut. Toisaalta olen aina ollut omien polkujeni kulkija välittämättä siitä mitä muut ajattelevat.

Tosiaan oli kesä -89, kun kävin kysymässä juuri 6lk päättäneenä kesätöitä naapuritilalta reilun kilometrin päästä. Siellä oli ollut ainakin yksi enoistani jo aiemmin renkipoikana. Kyseessä oli silloin meidän pienen kylän yksi isoimmista maatiloista. Lehmiä ja peltoa oli reippaasti eli hommaa piisasi. Kaikkea ei koneilla tehty vaikkakin ko. tilalla ei missään nimessä heikoilla niiden suhteen oltu. Tarina kertoo vieläkin aina sopivissa tilanteissa toistettuna, että eräs toinen vanha mies naapurustossa oli haikaillut leikillään helikopterin perään siksi, että tällaista välinettä ei tältä toiselta isännältä löytyisi vaikka kaikkea muuta metsäkoneista jäärata-autoihin nurkissa pyörikin. 

Mutta yksi tärkeimmistä opetuksista mitä elämässäni olen saanut tuli niiltä pelloilta joilla keväisin kiviä kerättiin erään vanhemman renkikaverin kanssa. Siitä kaverista saisi kerrottua oman tarinansa, sillä hän oli oikeasti käsittämättömän kova työmies. Mutta annetaan olla nyt sen. Siellä siis opittiin tekemään töitä isolla T:llä. Niitä kuuluisia oikeita töitä eikä hiiren kanssa nyhertämistä konttorissa. Keväällä otettiin luulot pois, kun muutamia päiviä aamusta iltaan kärrättiin kiviä välillä rautakangella vääntäen ja tietäen, että sama savotta uusiutuu tulevana suvena. Palkka ei mahdoton ollut, mutta toisaalta sai täyden ylläpidon kaikkine ruokineen ja oli poissa muusta ilkeyden teosta. Yksi arvokas asia oli myös osaamisen karttuminen, koska vastuuta annettiin reilusti mm. erilaisten koneiden kanssa.

Päivät tilalla olivat varsin moninaisia. Aamulla aloiteltiin klo 07 ja päivä päättyi normaalisti päivälliseen klo 17 maissa. Joskus kiireisinä aikoina taidettiin lopetella viljakuivurin rungon valut joskus aamulla kahden jälkeen ja saunomasta kotona mummon hoivissa olin kolmen kantturoissa. Välillä tehtiin rehua, kuivaa heinää, rakennettiin lämmintä hallia kylmän hallin sisälle, jauhettiin jauhoja, istutettiin taimia, ruokittiin lehmiä, opetettiin hiehoja aitaukseen ja milloin mitäkin. Joskus ajettiin polkupyörällä liki 10km traktorin perässä kenttäsirkkelille. Päivät oli erilaisia ja joskus siellä oltiin suht kovillakin. Muistan tapauksen jossa isäntä oli korjannut lautasniittokonetta veljensä kanssa yömyöhään rehunteon ollessa kiivaimmillaan ja ilmeisesti pikkutunneilla oli lipsahtanut jakoavain isännän silmäkulmaan. Voin kuvitella tilanteen ja ehkäpä suht pitkiä lämpiä katseita oli irronnut puolin jos toisin. Maatilalla kiireiseen aikaan ei ollut puhettakaan mistään työajoista etenkään isäntäväen osalta.

Tuollaisissa hommissa siis meni oman nuoruuteni kesät armeijaan asti. Olen kritisoinut ajottain keskustalaista politiikkaa ja siitä tunnen tämän historiani ja kotipaikkani takia pientä syyllisyyttä. Mutta mielipiteitä meillä saa erilaisista asioista olla monia ja tärkeintä on, että asiat riitelee eikä ihmiset. Mutta yhdestä asiasta olen kyllä varma. Töitä maalla saa tehdä kyllä ja siellä niiden tekeminen tiedetään sekä osataan. Niistä euroista mitä sieltä saa, niin ei kannata kateellinen olla. 

Valitettavasti olen taas myöhässä, mutta olisin halunnut ehtiä kiittämään tärkeistä elämän opeista kädestä pitäen. Siellä maatalossa, eikä vähiten sen nuoremmassa ja nyt jo edesmenneessä emännässä, näki ja oppi valtavasti elämästä, työstä ja kaikesta. Siitä olen äärettömän kiitollinen. Tässä taannoin olisin saanut yhden työpaikan mitä en pystynyt ottamaan vastaan. Yksi iso syy palkkaukseen olisi ollut juurikin tämä historia maalta. Vastapeluri oli myös maatilan poikia ja tiesi, että siellä on opittu hyviä elämän perusasioita...

Mitalin kääntöpuolelta

Me ihmiset ollaan aika veikeitä olentoja. Kovin mielellään ei puhuta asioista jotka ei välttämättä ole omalla mukavuusalueella. Yksi osa-alue tässä on vaikkapa lapset. Aina hehkutetaan miten on niin ihanaa lasten kanssa vaikka tosiasiassa välillä koko homma on aika saatanasta. Jos näin ihan suoraan sanotaan.



Nyt alkaa olla kohta vuosi takana arkea jossa kahden teinityttären lisäksi kotona viilettää poikalapsi. Poikahan on ihana veijari. Hymyilee pääsääntöisesti aina jos ei vaan ole nälkä tai väsy puserossa. Mutta mutta...Minne katosi ne hetket jolloin pystyi kotona tekemään jotain muutakin kuin sanomaan ei sinne, ei sitä, älä pudota taulua, älä revi koiraa, älä älä älä ja ei ei ei. Hitaasti juodut aamukahvit lehden kanssa ovat kaukaista historiaa tai haaveilu sohvan nurkalla kävelyretkistä eläkepäivillä Irlannin vehreillä nummilla. Kuten myös vaikeaa on vaikkapa perhojen sidonta, astianpesukoneen tyhjennys ja jääkaapillakin pitää käydä pirun nopsaan ettei alahyllyltä lähde tavaraa. Eipä tässä ole kauaa, kun ihan rehellisesti pissillä olin ja kohta näkyy jätkän pää omien jalkojen välistä, kun vessan ovi unohtunut raolleen.

Okei, okei..tätä kestää hetken eikä siinä. Mutta inhoan ylikaiken tyyliä jossa kaikki on vaan niin ihanaa ja mitään kritiikkiä ei saisi esittää. Haluan kyllä sanoa tuleville vanhemmille, että varautukaa oman aikanne merkittävään menetykseen lapsen myötä. Etenkin poikalapsen. Väittäisin ettei aika kultaa muistoja jos sanon, että molempien tyttärien osalta ei meno ihan näin vilkasta ollut ja hyllyissä sai tavarat olla rauhassa. Tämä siis pienenä varoituksen sanana.



Nyt alkaa itsellä viiden viikon loma ja tarkoitus olisi saada jätkä nukkumaan yönsä eli unikoulua luvassa. Rouvalle isot rispektit, että on jaksanut yllättävänkin hyvin tässä vaikka yhtenäisiä yöunia on nukuttu about vuosi sitten viimeksi. Kaveri heräilee siis vieläkin öisin useita kertoja syömään tai muuten vaan änisemään. Sohva on tullut itsellekkin viime aikoina hyvin tutuksi. Tänäkin aamuna herättiin ennen kuutta. Tosin onneksi tämä oli poikkeus. Vaikka mekin "syyllistytään" siihen syntiin jossa somesta löytyy pelkkää hymyilevää kuvaa ja on niin ihanaa, että melkein ällöttää, niin kyllähän se totuus on aina tarua ihmeellisempää