Väkinäistä

Olen sukupolvea jolle on koulussa luetettu seitsemää veljestä. Tätä Kiven kuuluisaa romaania. Muistan myös hetken jolloin legendaarinen Jouko Turkka toi tästä oman sovituksensa nähtäville. Tällöin käytiin keskustelua mentiinkö nyt vähän liian pitkälle, onko tässä enää mitään järkeä? Noh, koska kyseessä on taide, niin kaikki on sallittua. Itse kuulun siihen vanhoilliseen orkesteriin jonka mielestä mentiin ehkä liian pitkälle. Samainen tummiin pukeutuva vähähiuksinen sankari myöhemmin ohjasi kulttimaineessa olevan sarjan Kiimaiset poliisit, joka meni vielä pitemmälle omituisuudessaan. Mutta se nyt oli taas oma juttunsa, ei siinä laitettu mitään alkuperäistä halvalla ja ainakin minusta tämä on ihan ok. Toiset tykkää, valtaosa ehkä ei, en minäkään.

Viime aikoina ehkä kovin kohu on käyty näiden tiimoilta Mannerheim-tulkinnoista. On nähty nukkeanimaatiota jossa Marski on homo ja myös afrikkalaista marsalkkaa on tarjottu. Joskus vääjäämättä tulee mieleen, että vähissä on taiteen keinot ja on ehkä helpoin tapa saada näkyvyyttä ja nimeään esille kohauttamalla jotain kansakunnalle pyhää. Mutta eipähän siinä, koska taide.



Jotenkin etenkin näistä Marski-virityksistä paistaa sellainen väkinäinen meininki. Nyt kovana Bond-fanina tämän ympärillä ollaan jälleen. Kirjoitin tämän jutun, kun näin kuvan jossa kaunis nainen vastaa Bond-tyttö kyselyyn, että ei kiitos, mutta päärooli kiinnostaisi. Ymmärsin siis, että Bondin rooli. Viime aikoina on ollut myös painetta ajaa Bondin rooliin homoseksuaalia. Tai tummahipiäistä. Tuntuu vain jotenkin taas väkinäiseltä. Ei se Bond homo ole, ei myöskään nainen, tumma tosin voisi hyvinkin olla. Fleming on kirjoittanut hahmonsa tiettyyn muottiin ja ehkä siinä olisi hyvä pitäytyä. Bond on naisista ja viinasta pitävä tyly miesagentti, mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?

Ymmärsin, että tässä naisaspektissa oli kyse naisten saamisesta "toimintasankarin" päärooliin. Kyllähän näitä on ollut ja tulee olemaan. Yksi hyvä esimerkki on Lara Croft. jota Angelina Jolie näytteli. Täydellinen valinta rooliin, ehkä yksi täydellisimmistä koskaan. Harmi vaan, että elokuvat itsessään olivat ihan kuraa. Ehkäpä olisi aika lähteä Hollywoodin hakemaan uusia toimintatähtiä ja laittaa koneistonsa jylläämään. Olisi mukava nähdä vaikkapa joku naisagentti-leffa tai ei minulla ainakaan olisi mitään sitä vastaan, että joku äksönstara olisi homo. Voisi antaa ihan mielenkiintoisen vivahteen jos leffa nyt ei han pelkkää miesrakkautta olisi. Kannattaisin kuitenkin, että keksittäisiin jotain uutta eikä mentäisi väkinäisesti sitä helpointa reittiä osittain jopa häpäisemällä vanhaa olemassa olevaa juttua.

Tiimipeli

Tiskasin muutama päivä sitten tuttipulloja. Nykyisin astianpesukoneen oltua arkipäivää on hieman harvinaisempaa käsinpesu, mutta nyt pikkujätkän myötä siitäkin on tullut osa arkea. Siinäpä pulloa hangatessa muistui mieleen taas lapsuus, mikäpä muukaan tutteja tiskatessa. Nimittäin silloin oli kotipaikalla tuttu näky, että tiskit hoidettiin kimpassa. Jos joku lukijoista ei tiedä, niin kasvoin siis kahdestaan mummoni kanssa eli en normaalissa ydinperheessä. Elikkäpäs siis yleensä joku enojen vaimoista tiskasi ja toinen huuhteli sekä joku korjaili ruokia pois. Usein toki tiskaus suoritettiin myös pariskuntina tai sekapareina. Meillä ei oikein kotona noita naisten töitä hirveästi ollut vaan aika hyvin tehtiin sekaisin hommia jo silloinkin. Sulassa sovussa ja yhteistyöllä. Ehkä parhaita esimerkkejä oli halkohommat joissa saattoi olla puolenkymmentä henkeä mukana. Jälkeä syntyi mukavasti, kun kaikille oli oma puuhapiste katsottuna sekä onhan töiden tekeminen porukalla mukavaa ja valmista tulee moninkertaisella vauhdilla.



En vaan tuota oikein silloin sisäistänyt ja rehellisesti myönnän, että aika nuivasti leuka rinnassa usein tuli noille työmaille lähdettyä. Laitan siitä mielelläni paljon nuoruuden piikkiin. Ehkä osasyy oli synnynnäinen laiskuus ja uppiniskaisuus itselle ikäviin juttuihin. Sitä on vieläkin enkä siitä oikein yli pääse. Se on jossain syvällä mielensopukoissa. Mutta nyt on alkanut ymmärtää mikä voimavara tuossa oli ja ehkä juurikin tuo yhteenhiileen puhaltaminen on saanut suvun pysymään yhtenäisenä tai ainakin rakentanut sille hyvän pohjan



Mutta nyt tässä on tullut asuttua yli 10 vuotta omakotitalossa oman perheen kanssa ja pakko sanoa, että ehkä pahiten olen epäonnistunut kasvattajana ja aviomiehenä siinä ettei oikein mitään hommia osata tehdä yhdessä perheenä. Se potkii omaan nilkkaan aika pahasti mm. polttopuu-savotoissa, mutta myös lumitöissä ja useissa muissakin arjen askareissa. Hommat menisi aina paljon nopeammin, kun kaikki osallistuisi niihin ja tehtäisiin porukoissa yhtäaikaa. Toki ajoittain tytöt on tulleet kaveriksi, mutta koko ajan harvemmin. Ylipäätään yhteinen tekeminen on ollut iso haaste koko porukalle kotona. Miksi? Ei tiedä. Ei osaa sanoa. Mutta jos osaatte hyvät ihmiset vaalia yhteisen tekemisen kulttuuria yhteisöissänne, niin pitäkää siitä kiinni. Se on pirun hieno asia eikä sitä ymmärrä ennenkuin se puuttuu...

Kertaus on opintojen äiti

Ei, ei! Ei nyt puhuta kertausharjoituksista vaikka varmasti maanpuolustuksestakin juttu tänne tulee. Sen verran lähellä sydäntä se on. Mutta asiaan. Nykyisin tulee osallistuttua harvakseltaan saunailtoihin ja muihin kinkereihin. En koe niitä näin absolutistina mitenkään epämukaviksi alkuillasta. Mutta loppuillasta tilanne pääsääntöisesti aina muuttuu. Kun ollaan väännetty vaikkapa firman pirskeissä NATO-mielipiteistä ja muutaman välirauhan jälkeen keskustelu alkaa taas palaamalla sinkkiarkkuihin, niin ei enää jaksaisi, ei millään. Samaan tarinaan ja toiston voimaan uskoo suomalainen humalainen mies. Ja sinnikkäästi uskookin jankkaukseen. Se on niitä harvoja oikeasti ärsyttäviä juttuja.



Mutta väittäisin, että samojen juttujen osalta tietenkin niiden laadun lisäksi merkitystä on näytteenottotaajuudella eli sillä kuinka usein pätkän samaa tarinaa kuulee. Nyt viimeiseltä hirvenmetsästysreissulta kotiin ajellessa jäin tätä aihetta miettimään, kun taisi joku vanha juttu siellä taas pitkästä aikaa korviin kuulua. Aika monesti on saanut nauttia ne hirven "lentoon" ampumiset sun muut vanhat tarinat. Kotona on kuultu erityisesti omaan lapsuuteen liittyviä kommelluksia ja niitä on se verran, että aika monta tarinaa saa niistä aikaiseksi. Serkkupoika on myös saanut niistä kanssa osansa ja puhuttaessa karjalanpiirakoista aika usein suvun kesken kuuluu tokaisu: "onko ne liisi?". Mutta etenkin näin vanhemmiten näistä tulee hyvä mieli. Samaa juttua jaksaa kyllä kuulla, kunhan tarina on hyvä ja onhan ne iso osa menneisyyttä. Jotkut jutut on kuullut varmasti sata kertaa jo, mutta toiset sata menee helposti. Nämä on niitä hyvän mielen höpinöitä joita saa toistaa. Ja pitääkin toistaa eikä miettiä onko ne jo aiemmin kerrottu.

Saturaatiopiste

Liikunta on lähellä sydäntä. Monessakin muodossa. Toki joitakin inhokkilajeja on, mutta ne johtuvat pitkälti siitä, että ei vaan osaa. Näitä on mm. lentopallo ja koripallo. Mutta urheilu on ollut osa elämää aina. Tai no, olisi saanut olla isompikin rooli nuoruusvuosina. Mutta kun asui maalla 10km asutuskeskuksesta ilman autoa, niin mahdollisuudet oli rajalliset. Kuitenkin tuolloin kesät potkittiin jalkapalloa harva se päivä, talvella luisteltiin jne. Ylipäätään elämä oli jatkuvaa liikkumista, kiitos digitalisoitumisen heikon asteen noina päivinä. Mutta kaipuu pelihommiin oli silloinkin kova. Siitä kertonee talvella pakkasessa pyörän tarakalle heitetyt luistimet ja 10km siirtyminen Tervoon kaukalon äärelle.

Ammattikoulun asuntolaan Kuopioon tuli muutettua 15-vuotiaana. Mihinkään isompiin urheiluhommiin ei sielläkään päässyt, mutta liikuntaa oli edelleen. Sählyä pelattiin ja välillä luistelemassakin käytiin. Salibandy alkoi silloin hiljalleen kasvattaa suosiotaan ja esimerkiksi mailat paranivat huimasti (mm. Prostick ja ensimmäinen Exelin Oval). Yksi talvi pelattiin kaverin kanssa useana iltana viikossa sulkapalloa ja amiksen suliskerho oli tuttu paikka. Ensikosketus nykyisin tuttuakin tutumpaan Studentian saliin tuli otettua Savon Sulan vuorolla jossa kävin silloisen luokkakaverin kanssa. Yksi talvi lätkittiin asuntolan kerhohuoneella pingistä. Armeijan lähestyessä aloin kotosalla juosta vähän lenkkejäkin, että ihan rapakunnossa ei lähtisi harmaisiin. Urheilu oli mukavaa, ei pakkopullaa missään nimessä.



Sotaväen jäätyä taakse tekussa opiskellessa sähly jatkui taas ja rinnalle tuli yhtenä vuotena myös punttitreeniä. Se oli suht systemaattista eikä sellaista perinteistä maksipainoilla penkkipunnerrusta. Tuolloin tuli opittua jotain alkeita miten sitä pitäisi treenata ja niitä on tullut sovellettua nyt salin löydyttyä elämään uudelleen. Jostain syystä punttitreenit sitten vain jäivät pois ohjelmasta. Noina aikoina meidät myös tämän saman kaverin kanssa draftattiin SK Segeriin pelaamaan, juuri perustettuun salibandyseuraan. Pakkejahan meistä tuli. Mitäpä muitakaan. Mutta se sopi meille hyvin ja meikäläiselle se oli ensimmäinen kosketus joukkueurheiluun. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Valmistuttua työelämään urheilu onkin ollut pääsääntöisesti salibandya. Alkuun aika vakavastikkin vaikka sarjatasot ei kovin korkeat olleet. Säyneisen Salvassa kuitenkin pääsin kakkosen pelejäkin kokeilemaan. Ehkä pieni kyllästyminen, selkävaivat ja huonot elämäntavat ajoivat siihen, että kunto alkoi hiljalleen rapistua ja paino nousta. Ymmärsin itsekkin, että enää ei 2-divarin vauhdissa pysy ja oli palattava "kasvattajaseuraan" nelosta tahkoamaan. Nelosessa pysyi nippanappa mukana, mutta ylipainoa oli liikaa ja sitä kertyi lisää koko ajan. Lopulta oli laitettava maila naulaan, että ei ihan täysin nolaisi itseään. Urheilu loppui kokonaan muutamaksi vuodeksi ja uitiin elämässä aika syvissä vesissä.



Kolme vuotta sitten alkoi elämäntapa-remontti. Alkuun liikuntaa kävelylenkeillä ja kun painoa oli n. 20kg lähtenyt, niin uskaltautui taas reikäpallon perään pelikentille tuttuihin porukoihin treenaamaan. Olipas se sitten mukavaa. Ja nälkää oli palata vielä takaisin alasarjoihin. Pari vuotta takaperin löytyi myös saliharrastus uudelleen sekä nyt tälle syksyä myös kaukalopallo. Se onkin ollut ehkä hauskinta hommaa aikoihin. Pelaisi mielellään useammin kuin kerran viikossa.

Mutta jossain vaiheessa allekirjoittaneelle tulee harrastuksissa saturaatiopiste vastaan. Piste jossa alkaa kyllästyttää eikä homma maita. Näin on käynyt metsästyksen ja kalastuksenkin suhteen aikanaan. Joskin likimain aina se kiinnostus herää uusiksi tauon jälkeen. Nyt tuo piste on aika lähellä taas alasarjasählyjen suhteen. Lepakkovuoron treenit, viikonloppuihin osuvat pelireissut pitkin maakuntia. Samat vanhat vastustajat, samat vanhat jorinat ja samat vanhat pelit. Jotenkin tuntuu, että se alkaisi olla jo suht nähty. Tuntuu, että muutenkin on harrastuksia aika paljon. Sählyyn ei varmasti kyllästy koskaan, mutta kuten tuossa taannoin ajatuksia vaihdoin takavuosina Suonenjoen Go Ahead Eagles -joukkueessa pelanneen vanhan tutun kanssa työpaikan käytävällä, niin enemmän ehkä nauttii pikkupeleistä kaveriporukassa ja sata lasissa niissä paahtamisesta.



Ehkä tummahko pohdinta johtuu pimeästä marraskuusta, ehkä jostain muusta. Vakavasti pitää tässä talven aikana miettiä joko olisi aika lopetella pelaaminen kilpatasolla lopullisesti ja siirtyä kokonaan harrasteporukoihin. Aika moni vanhoista pelikavereista jo niin on tehnyt. Ei olla ihan poikasia ja parhaat vuodet on nähty, 40v tulee ensi syksynä mittariin. Enää ei välivuosia voi pitää joten kai se on muutama yö nukuttava ja mietittävä mitä tekee. Viimeksi oli lopettaessa käytännössä pakko toimia niin, nyt taas olisi fysiikan puolesta paremmassa kunnossa kuin koskaan. Pitäisi vaan saada tuo pää mukaan myös ja löytää kilpapelaamisen into uudelleen...

Viisasten kivi

Me ihmiset ollaan jänniä otuksia. Osa meistä ottaa muutaman saunakaljan silloin tällöin, saattaa joskus vaikkapa sikarinkin polttaa viskin kanssa tai ravintolassa muutaman sätkän käräyttää. Osa laittaa pelikoneeseen pari kertaa kuussa pari euroa ja on iloinen näkemästään ja kokemastaan tuloksesta niin riippumatta. Osa ottaa karkkipussistaan pari namia, mutustaa ne tyytyväisenä ja laittaa pussin jemmaan. Ja osa meistä taas ei osaa mitään noista vaan kaikkeen jää himo, riippuvuus.

Itse kuulun valitettavasti tähän jälkimmäiseen orkesteriin. Olen polttanut kolme vuotta tupakkaa eli sen verran, että maku on tuttu. Ensimmäisestä Tervossa sillan alla poltetusta syöpäkääryleestä se lähti ja kahta vuorokautta kestänyttä taukoa ei tullut tuossa kolmessa vuodessa ollut vaikka kuinka yritin. Sitten vei rahapelitkin vähän mukanaan ja kolikoita on elämän takavuosina mennyt pelikoneisiin selvästi liikaa. Alkoholi alkoi maistua 18-vuotiaana tilanteen pahentuen koko ajan ja loppuajasta voitiin puhua jopa alkoholismista. Alkoholi näytteli liian suurta roolia elämässä rajoittain ja ohjaillen päivittäistä tekemistä. Ruokakin maistui vaikka ymmärrys oli, että ei ole mitään järkeä tässä. Painoa lopulta 132kg ja risat.



Tiedän monia jotka ajattelevat, että jonkin riippuvuuden lopettaminen on pelkästään tahdonvoimasta kiinni. Onhan se näinkin, mutta en kyllä omalta kohdaltani täysin allekirjoita. Löysin sen viisasten kiven aikanaan, kun noista riippuvaisuuksistani ensimmäisenä lopetin tupakan. Se lähti siitä, että halusin sitä lopettamista oikeasti. Halusin näyttää muille, että perkele! kyllä muuten onnistuu. Itse lopettaminen oli sitten helppoa, tunne oli sisällä asiasta niin vahva. Se tunne on mahtava, mutta pirullisen vaikea löytää

En tiedä olisinko rikas jos saisin tuon tunteen kaupallistettua. Ehkä olisin. Mutta miten sen saa. Alkoholin ja lihavuuden osalta etsin sitä pitkään samoin kuin joskus noiden kolikkopelienkin. Olen yrittänyt tsiljoonia kertoja lopettaa milloin mitäkin tyylillä: nyt syön, juon, poltan enää nämä ja kun kaikki on loppu, niin huomenna sitten alkaa. Ei toimi, voin kertoa. Jostain sisältä pitää tulla se itselleen ja ainakin minun tapauksessa myös muille näyttämisen halu. En halua olla se sukuni mustalammas jolle nauretaan ja jota halveksutaan jos elämä on ajettu omasta toimesta solmuun. Enkä halua, että lapseni joutuvat häpeämään.



Miten sitten osaisi neuvoa muita sitä miten tunteen löytää itsestään. Eipä oikein mitenkään. Alkoholin suhteen suosittelen tipatonta tammikuuta. Se on hyvä juttu ja jos on murheita viinaksien kanssa, niin silloin ei tarvitse selitellä juomattomuuttaan, ainakaan ihan niin paljoa. Ja ei niitä tarvitse selitellä loputtomiin muutenkaan. Aika harvoin enää tarvitsee selitellä omaa vesilinjaansa kellekkään. Sen kuukauden aikana voi pohtia omaa suhdettaan väkijuomiin ja kuukauden päätyttyä miettiä, että entäs jos katselisi elämää kirkkain silmin. Näyttää aika paljon paremmalta jos viinaksia menee ongelmaksi asti.

Mutta nämä riippuvuudet ja taipuvaisuus niihin on aika pyllystä. Sellaista ei ymmärrä ihminen jolla sellaista ei ole. Nykyisin painin enää pahiten sokerin kanssa, muut ongelmat on selätetty. Sokeri on aineena kyllä ihan alkoholiin tai tupakkaan verrattavissa koukuttamisen suhteen. Todennäköisesti tämänkin kanssa käy samoin kuin nuiden muiden. Jossain vaiheessa on lopetettava kokonaan. Mutta siihen tarvitaan se tunne. Milloin se tulee ja mitä sen eteen pitäisi tehdä? En tiedä. Mutta sen tiedän riippuvaisuuksista omasta ja muiden kokemuksista, että vähentämällä jonkun koukuttavan aineen käyttöä homma ei pääsääntöisesti toimi. Kuinka monta tupakkaa vähentänyttä lopettajaa tunnet joka ei olisi palannut alkuperäiseen tilanteeseen? Veikkaan, että et kovin montaa. Sokerin kanssa vaikeudet onkin noihin muihin riippuvaisuuksiin nähden suuremmat, kun sitä on vähän jokaisessa paikassa ja monta kertaa päivässä tarjolla.



Netti on toki kanssa yksi, mutta tätä ei oikein osaa riippuvuutena pitää, kun tämä on myös osa työtä. En silti kiellä etteikö pieni tauko esim. someilusta tekisi varmasti terää. Yksi tärkeä juttu kai näissä on myös se, että myöntää ne ongelmat itselleen. Niin kauan kun kiellät omat ongelmasi ja valehtelet itsellesi asioiden olevan ok, niin kauan olet varma häviäjä tässä elämän pelissä...

Erittäin salaista

Fanittaminen. Se ei ole minulle kovin tuttukaan juttu. Toki lapsena oli seinät täynnä Sabrinan ja Samantha Foxin julisteita, mutta en nyt itseäni tosi-faniksi laskisi. Ehkä Ritari Ässä oli lapsuuden suurin sankari Ihmemiehen ohella. Niitä fanitettiin kuten moni muukin ikäisemme. Urheilupuolella on tullut oltua TPS-kannattaja ehkä siitä syystä, että se oli vastavoima 90-luvullla Jokerien menestykselle. Pienellä gloryhunter-vivahteella myös laskin itseni ManU:n mieheksi aikanaan. Silloin kun potkupallo vielä vähin kiinnosti.

Sitten jossain vaiheessa kolahti Bondit. Nuorukaisena ne menivät vähän siinä muun äksön-rymistelyn seassa, mutta jotenkin ne kiehtoivat aina. Tekniset vempeleetkin oli niin hienoja. Muistan kun ala-asteikäisenä en arkana poikana niitä oikein uskaltanut katsoa. Kohtaus jossa 007 räjäyttää sukeltajan Erittäin Salainen -elokuvassa oli silloin liikaa. Tosin jännäreiden ystävä en ole vieläkään. Uhrilampaat nähtyä valvoin aikanaan vähintään yhden yön ja totesin, että nämä ei todellakaan ole mun juttu. Mutta Bondit sen sijaan ovat kuitenkin muodostuneet nykypäivänä harvoiksi fanittamikseni kohteiksi.



Mikä Jameksen elämässä kiehtoo? Se on kuitenkin leffatasolla ajottain varsin heikkolaatuistakin toimintarymistelyä jos katsotaan elokuvasarjaa kokonaisuutena. Noh, minua kiehtoo tietysti agentin salaperäinen elämä ja tapa onnistua kaikessa. Ehkä kuitenkin kaikesta eniten se kylmyys ja tylyys mikä hahmossa on. En itse sellainen ole, mutta jotenkin ihailen tapaa miten Bond sen tekee. "The job's done and the bitch is dead.", tokaisee leppoisasti 007, kun rakastamansa Vesper osoittautuu vihollikseksi ja on hukkunut hetkeä aiemmin Venetsiassa.



Yksi tärkeä muisto Bondien katseluun liittyy siihen, kun Brosnan tuli rooliin ja Golden Eye sai ensi-iltansa. Näin leffan Vekaranjärvellä Kaartinkinossa varusmiehenä. Valojen sammuttua alkoi TJ (tänään jäljellä) -lukujen huuto. Muutenkin meno oli hieman erilaista kuin mihin leffateattereissa on tottunut karkkipussien vaimeasti rapistessa. Armottomat aplodit saattoivat MI6:n miestä, kun hän moottoripyörällä hyppäsi lentokoneen perään alkukohtauksessa ja könysi ohjaamoon pelastaen koneen ja itsensä. Mitään realismiahan siinä ei ollut, mutta ei Bondeissa aina tarvitsekkaan. Ja usein mentiinkin leffoissa yli korkealta ja kovaa. Kuten vaikkapa viimeisimmässä Brosnanin vedossa Kuolema saa odottaa. Se ampui pahasti yli ja Brosnanin kausi oli takana. Eikä Mooren Bonditkaan aina mitään realismin suurinta juhlaa olleet. Dalton toi Bondia tähän päivään, mutta Brosnanin kaudella sitä taas hilattiin valitettavasti lähemmäs melkoista teknoilua



Sitten 2006 tuli Casino Royale ja Bondiksi oli valittu suuren kohun keskellä Daniel Craig. Mies joka ei kuulemma 007 voinut olla syystä jos toisesta. Mm. hiustenväri oli väärä. Sitten kuitenkin itse leffahan iski kuin kuin miljoona volttia. Elokuvaa ensimmäistä kertaa katsellessa kulmakarvat kohoilivat kuin Asko Kallosella Idolsin ensimmäisillä tuotantokausilla. Tätä tämän pitää olla. Mahtavaa! Bond on tuotu 2000-luvulle ja Craigin epäilijät vaimennettu.



Eilen kävin katsomassa uusimman Spectren. Siinä ja edellisessä Skyfallissa on otettu flashback menneeseen ja sekoiteltu uutta sekä vanhaa. Leffa oli hyvä enkä juonta spoilaa enempää jos joku tätä nyt lukee. Jotain jäi kuitenkin kaipaamaan. Jotain mihin ei oikein osaa vastata. Onko se vanha Q jota kaipaa? Dialogia tämän tekniikan mestarin ja Bondin välillä, joka oli parhaimmillaan Mooren ja Brosnanin kanssa? Oliko se pieni pettymys Hinxin hahmoon, joka yritti haastaa legendaarisen Rautahampaan? Onnistui siinä hyvin, mutta ei paremmaksi pistänyt. Oliko se odotus vielä jostain hienommasta tarinasta kuten vaikka Kultasormessa? Oliko se pelko, että tämä kaikki on nyt koluttu aika loppuun, kun oli hypätty Conneryn Spectre-aikaankin ja alamäki alkaisi? En tiedä. Hieno leffa, mutta jotain ihan viimeistä silausta jäi uupumaan. Ehkä liian korkealla olleet odotukset olivat osasyynä.



Mitä seuraavaksi on luvassa? Siitä ei ole tietoa. Mutta henkilökohtaisena mielipiteenä toivoisin, että Craig lopettaisi vaikka onkin ollut kaikkein paras Bond, sorry Connery & Moore -fanit. Ikänsä puolesta nimittäin alkaa mittari kohta olla täynnä. Yksi Bond enää korkeintaan. Toisaalta Connery oli 40v tehdessään Timantit ovat ikuisia, mutta näytti paljon vanhemmalta siinä. Moore taas oli jopa 57v Kuoleman Katse -leffassa. Ja sen huomasi, valitettavasti. 007 on huikea hahmo jonka Craig on vienyt ihan uudelle tasolle. Ja hyvällä maulla. Nyt pitäisi sitten osata lopettaa ajoissa ja uusiutua jälleen. Taito joka tuntuu olevan vaikea etenkin kun puhutaan isoista rahoista. Mennään tällä, kun tuottaa ja lypsetään kaikki ulos. No kävi miten kävi, niin seuraavalle Bondille on rima ylhäällä. Vieläkö sitä voidaan ylemmäs laittaa? Se jää nähtäväksi ja sen ylitystä tai alitusta ainakin meikäläinen seuraa tarkasti....

Tasajako

On hetkiä elämässä, kun tuntuu ettei meno ole reilua. Niitä on meillä kaikilla. Muistan omalta osaltani ensimmäisen tapauksen jota joskus nuorena miehenä jäin pohtimaan. Metsästysseurassa oli perheellinen mies, kovakuntoinen suunnistaja. Elämäntavatkin oli varmasti kohdallaan. Niin vaan tämän vei sairaus varsin nuorena. Silloin ehkä alkoi omat uskonnolliset pohdinnat vahvistua, että ei tässä ole mitään järkeä. Jos olisi joku hyvää tarkoittava jumala tai muu, niin näin ei kävisi. Tämä ei ole reilua.

Armeijassa ollessani kannoin äitiäni hautaan. Tämä ei taas aiheuttanut samanlaisia tuntemuksia. Omat elämäntapansa veivät, karua mutta näin. Suru toki oli ja on vieläkin, mutta tämä oli kuitenkin tavallaan oikeudenmukaista. Sitten kuoli täti sairastettuaan pitkään ennen sitä. Ei ihan reiluinta sekään. Muistan nuo molemmat hautajaiset sekä sen kuinka äitini päätä mummo silitti Tervon ruumishuoneella ja silloin tuntui kanssa reiluus olevan elämästä todella kaukana. Mitä pahaa oli maailman ihanin ihminen tehnyt menettääkseen kaksi lasta? Nyt vasta omia lapsia omaavana ymmärtää tuon tuskan

Tässä ihan vastikään meni ikäiseni perheellinen mies yllättäen sairauden viemänä sekä nyt viikonloppuna salibandyturnauksessa sai sairaskohtauksen entinen pelikaveri, itseäni nuorempi. Onneksi lievän vaikka pahalta oli näyttänyt. Kyllä sitä vaan ajottain miettii, että reilukerhoon ei vaan kaikille ovet avaudu. Nyt näin keski-iän kriisin alkumetreillä näitä jää välillä miettimään. Joku kummallisuus on, että nostalgian kaipuu myös kasvaa kovemmaksi ja tahtoo takertua menneeseen, siihen vanhaan hyvään aikaan. Toivoo reilua meininkiä elämään. Ihan myös näin selvinpäinkin.

Lisäksi tätä nallekarkkien tasajakoa jäi omalta kohdalta miettimään, kun takavuosien voimakas ylipaino on selätetty, alkoholia ja tupakkaa ei mene lainkaan ja liikuntaa on paljon. Silti näyttää vahvasti sille, että verenpainelääkkeille pääsee vaikka sukurasitteitakaan ei siihen ole. Pakko se on nöyrtyä ja lääkäriin mentävä. Muuten on taas joku ihmettelemässä tätä reilukerhon epäoikeudenmukaisuutta. Mutta sitten taas toisaalta, niin on rakastava perhe ja siten elämä kohdallaan. Siinä on reiluuskerroin sitten kohdallaan. Kyllä tämä elämä vaan on sitä vanhasta vihkivalasta tuttua myötä- ja vastamäkeä...