Onko elämää ilman Facebookkia?

Tätä aihetta hieman jo pohdinkin aiemmassa kirjoituksessa, mutta palataanpa asiaan kuitenkin uudelleen. Vietin nimittäin tammikuun ilman Facebookkia. Käytin Instagrammia kuitenkin eli ihan ilman somea en ollut. Joskin IG ei vie lähellekkään samaa aikaa kuin FB ja on palveluna muutenkin hyvin erilainen. Ei ollut muuten ensimmäinen tauko FB:sta, mutta ei näitä useita ole yhteisen melkein kahdeksen vuoden historian aikana ollut eikä etenkään näin pitkiä. Kuukauden ajan siis olin vilkaisematta omaa uutisvirtaa ja ilmoituksia saati linkittämättä yhden yhtä Fingerporia tai ottamatta kantaa päivän uutisiin. Kaksi kaveripyyntöä hyväksyin kännykän kautta ihan hyvien käytöstapojen vuoksi. Miksi tämmöistä? No siksi,...



...että on hyvä kokeilla ajoittain onko joku tapa tai toiminto jo juurtunut likimain riippuvuus-asteelle. Itse olen erittäin herkästi addiktoituva, niin on hyvä välillä vakavasti pohtia toimintatapojaan. Nykyisellään epäilisin somen olevan tällainen "päihde" ihmisille, muillekkin kuin minulle, jonka käyttöä olisi hyvä tarkkailla jos sille vähänkään tuntuu. Ainakin allekirjoittaneella Face on auki aina koneella ollessa, niin töissä, kuin kotonakin. Siellä se on taustalla selaimen omassa välilehdessään kuitenkaan sen suuremmin häiritsemättä. Kännykästä on myös helppo tsekkailla statukset ja uudet jutut vaikkapa kaupan jonossakin, kun se väkisellä ruokaostoksille laitettu perheenisä unohti taas ne tomaatit punnita kassatädin jo ravatessa väkinäinen virne naamallaan kohti lähintä vaakaa. Suht paljon aikaa menee Facessa kuitenkin jos lasketaan kaikki vilkuilut yhteen ja huomio herpaantuu useasti ko. palvelun takia vuorokaudessa. Nykyisin on tuttu lause myös kotisohvan toisessa päässä: "en ole katsonut uutisvirtaa tänään, tässä voi nyt mennä aika pitkään äityleiden, mammojen sun muitten ryhmien jutut lukiessa".

En kuitenkaan ole kokenut "faceilua" mitenkään ongelmaksi itselleni, ongelmia tuntuu olevan enemmän muilla tavastani toimia sosiaalisessa mediassa. "Olet sietämätön tyyppi ja mielipiteesi ovat vääriä" lauloi jo Ultra Bra aikanaan. Mutta mukava oli tsekata millainen on kuukausi ilman naamakirjaa. Mitä jäi käteen? Laitetaan vaikkapa plussina ja miinuksina:

+ kännykkä kädessä vähemmän (tai ainakin facessa vähemmän)
+ ei ristiriitaisia tunteita ihmisten "kummallisista" ajatuksista erilaisiin asioihin kuten mm. politiikka
+ ei pohdintaa, että ilkeäisikö jonkun poistaa kavereista
+ ajatukset ehkä terävämpinä jossain muussa
- tiedon, tärkeän ja vähemmän tärkeän, puuttuminen
- "säästetty aika" meni kyllä johonkin muuhun ihan yhtä hömppään kuten kännykkäpelaamiseen
- mahdollisesti menetetyt someilmiöt



Noh, oliko kuukausi ilman naamakirjaa vaikea? Ei ollut. Ihan rehellisesti vaikka mörököllillä peloteltaisiin. Tämän julman ihmiskokeen tarkoitus olikin pohtia omaa suhdettani Facebookkiin sekä sivutuotteena toivottavasti herättää ajatuksia kamuilleni, että mille FB näyttäisi ilman meitä aktiivisia "sisällöntuottajia". Sisältöä se on huonokin sisältö. Mutta mutta..jatkuuko Facen käyttö nyt sitten kuten ennen? Jatkuu, ainakin toistaiseksi. Omalta osaltani palvelun käyttö määrittynee sen mukaan mihin oma käyttökokemus muuttuu. Jos suunta jatkuu negatiivisena kuten viime vuodet, niin ehkäpä on aika laittaa FB telakalle lopullisesti jossain välissä. Mutta enivei, niin se on kyllä myös rehellisyyden nimissä sanottava, että pikkaisen viimeisenä viikonloppuna odotteli jo uutisvirran luentaa ja paluuta back to business. Sitä ei voi kiistää...

Suomalainen unelma asumisesta?

Olen siinä mielessä onnekas ihminen, että olen saanut asua kolmessa päätyypissä asuntoja joissa suomalaiset yleensä elävät eli kerros-, rivi- sekä omakotitalossa. Lapsuuteni elin maalla rintamamiestalossa. Sitten seurasi kolmen vuoden pätkä ammattikoulun asuntolaa solumuotoisesti kerrostalossa. Hetken ehdin asua yksin 45m2 kaksiossa Vekaranjärvellä ja tovin ex-puolison kanssa pienessä yksiössä Kouvolassa ennen muuttamista takaisin Kuopioon. Jälleen taas pari vuotta pienessä soluasunnossa Kuopaksella Neulamäessä, tovi keskustassa kaksiossa kerrostalossa ja sieltä sitten yksiin vaimon kanssa Petoselle kerrostaloon. Siellä ehdittiin muuttaa Luhti-taloon hetkeksi ennen muuttamista ensimmäiseen omaan eli rivitalo-kolmioon. Vuonna 2003 muutettiin tänne nykyiseen omakotitaloon Pihkainmäkeen. Tässä pieni pohjustus siitä millaiset lukaalit on tulleet tutuksi matkan varrella. Mikä sitten on paras asumismuoto?



Ymmärtääkseni suurin osa meistä suomalaisista vastaa tähän turhia empimättä, että omakotitalo. Itse aavistuksen kyllä olisin valmis olemaan jopa toistakin mieltä. Miksi? Okei, okt asumisessa on paljon hyviä puolia. On oma rauha ja saa mekastaa mielensä mukaan. Asia joka tuotti muuten vaikeuksia lapsena kyläilyillä kerrostalossa, kun ei ollut tottunut äänenkäytön rajoituksiin. Mutta kyllä omakotitalossa on huonotkin puolensa. Etenkin tällaisessa jo 25v elämää nähneessä vähän vasemmalla kädellä rakennetussa. Polttopuita on tehtävä, uunia on lämmitettävä, nurmikoita leikataan, remonttia riittää aina ja tätä samaa litaniaa muutaman sivun verran. Asumiskulutkin on suht korkeat.



Kerrostalo ei omien kokemuksieni mukaan ole kyllä se juttu vaan siellä on liikaa huonoja puolia rappukäytävineen sun muine useiden naapurien dilemmoineen. Mutta jos minulta kysyttäisiin, niin liputtaisin vahvasti rivarin suuntaan. Ja jos mahdollista, niin päätyhuoneisto yhdessä tasossa. Rivitalossa kuitenkin on aina taloyhtiö taustalla jos jotain kiinteistöstä hajoaa. Omakotitalossa taloyhtiön kassa on sama kuin oma pankkitili. Rivarissa on myös mukava asustella edellyttäen, että siihen sattuu mukava porukka. Silloin samalla saa sosiaalistakin elämää mikä usein tuntuu okt-alueilla olevan hukassa. Pihatyötkin usein tekee huoltoyhtiö. Meidän perhe asuttiin 12 asunnon yhtiössä Petosella pari vuotta ja kaikki asunnot oli osakkeenomistajilla käytössä, ei siis vuokralaisia. Se oli hieno paikka asua. On pakko myöntää, että joskus nuoskaa lunta kolaillessa ja samalla räntää taivaalta vihmoessa, niin ikävä rivitaloon on yllättävänkin kova...

Leikkimielellä

"Eikö nyt voitaisi vaan pitää pienet kisat leikkimielellä? Pitääkö aina olla niin tosissaan?". Tämä on kysymys ja ajattelu johon törmää usein. Lähdetäänpäs purkamaan asiaa ainakin yhdestä näkökulmasta. Pelailen kolmen erilaisen porukan kanssa salibandya/sählyä säännöllisesti. Ajoittain saadaan vauhdikkaat ja hyvät pelit, joskus taas hyvinkin virkamiesmäisen tylsät puolivaloilla höntsäilyt. Miksi näin? Toki asiaan vaikuttaa väsymys, pelimiesten määrä sun muut asiat maasäteilystä lähtien, mutta pääsääntöisesti kovat pelit saadaan, kun molemmissa joukkeissa on yksi tai useampi kaveri, joka ei vaan halua hävitä ja ottaa ne karkelot tosissaan.



Omissa pohdinnoissani olen tullut siihen, että leikkimielellä puolivaloilla tekeminen pitäisi lopettaa kokonaan. Tunnustan, että ihannoin suuresti kavereita jotka painaa sata lasissa oli kyse sitten kaveriporukan höntsäsählyistä, pleikkarilla pelaamisesta, firman kiekkoveikkauksesta tai ihan mistä tahansa josta vaan voi saada pienen kilpailun. Se asenne tarttuu myös muihin ja siten tekeminen paranee kaikilla. Samaa voi laajentaa myös työelämään. Me ollaan nähty ihan tarpeeksi etenkin urheilussa näitä: "lähden tekemään oman hiihtoni, katsotaan mihin se riittää" -tyyppisiä ratkaisuja. Mitäpä luulet, että löytyikö kaveri kärkikahinoista? "Do or do not. There is no try", näin osuvasti sanoi jo eräs pieni vihreä mies galaksien välisissä kähinöissä

Tämä kovalla asenteella kisaaminen olisi hieno homma, mutta...se mutta tulee siitä, että silloin pitäisi myös osata hävitä. Se ei ole etenkään suomalaiselle miehelle se helpoin laji. Häviämisestä ei pidä tykätä, mutta kestää se pitää. Ei riehua kuten vaikkapa venäläisten kapteeni taannoin nuorten jäkiksen mm-kisojen finaalissa. Summa summarum: ei kisailla leikkimielellä vaan tosissaan pieni pilke silmäkulmassa ja opetellaan myös häviämään ja myöntämään huonommuutensa jos siihen on syy. Voittamisen tahdon kautta rakennetaan aika paljon elämässä muutakin kuin tuolla urheilumaailmassa

Inkarnaatio

Tammikuu tulee. Paljon lupauksia ja elämänmuutoksia tiedossa ihmisillä, uudelleen syntymistä. Kuntosalit pursuaa, laihdutustuotteet myy kuin euron ämpärit Tokmannilla ja viinakset on pannassa. Tähän aiheeseen olisi helpoin tarttua naureskelemalla ja mollaamalla näitten epäonnistumisia. Ja näin iso osa ihmisistä tekeekin. Mutta miksi...

Uusi vuosi on hyvä aika aloittaa uudet kujeet. Kuten lehdistä voidaan lukea, niin 20% suomalaisista aikoo yrittää viettää tipatonta tammikuuta. Varmaankin vähintäin yhtä iso osa haluaa muuttaa jotain muuta elämässään. Joku laihduttaa, joku lisää liikuntaa, joku lupaa olla enemmän lastensa kanssa jne. Mutta miksi juuri tammikuu on hyvä? No siksi, että silloin näitä muutoksia voi tehdä suuremmin selittämättä. Paitsi että vähän pitää kivasti somessa uusia tapojaan omaa kilpeä kiillotellen mainostaa. Älä välitä, niin olen tehnyt minäkin. 

Mutta mikä tässä uudessa syntymässä ja tuhkasta nousemisessa on parasta? No se, että muutosta yrittävä porukka on tajunnut, että hei! nyt olisi aika tehdä jotain asioille tai sitten kokeilla jotain uutta. Etsiä ehkä rajojaankin. Enemmän pidän itse nolona orkesteria jotka tietää tarpeen oman elämänsä muutokseen, mutta eivät edes yritä. Naamioivat oman pelkonsa, heikkoutensa ja epävarmuutensa kovaan räksytykseen: "tipaton on alkoholisteja varten", "ylipaino on ylivoimaa", "kerkeää tässä elämässä juoksemattakin"

Tykkään kokeilla kaikkea uutta aina ajottain. Kolme vuotta sitten meni korkki kiinni, tammikuun 1 päivä. Kaksi vuotta sitten loppui RAY:n tukeminen kolikkopeleissä, tammikuun 1 päivä. Kaksi vuotta sitten alkoi 3-4krt viikossa kuntosalilla käyminen, tammikuun 1 päivä. On toki aika monta tammikuun ensimmäistä jolloin ei ole ihan niin suksee ollutkaan yritys. Nytkin on mielessä taas jotain vuoden alkuun, aika näyttää miten käy.

Summa summarum, niin kokeilkaa ihmiset rohkeasti erilaisia muutoksia elämässä jos yhtään sille tuntuu. Tammikuu on siihen hyvä aika. Tosin esim. tipaton kuukausi antaa vain pienen kuvan elämästä ilman alkoholia. Niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta suuntaa se antaa. Homma vaan vaatii pitkäkestoisuutta, mutta kuukausi on hyvä startti. Ei pidä tuskastua muiden kommentointiin tai ruuhkiin kuntosaleilla. Molemmat loppuu aikanaan...Toisaalta taas jos tuntuu, että elämä on mukavasti lapasessa, niin entistä työkaveria lainaillen: "anna mennä David, hyvin menee"

Jaa, ei, tyhjä, poissa

Tulee eduskuntavaalit. Ihmiset toivovat muutosta. Alku näyttää hyvälle. Kun on aika tehdä kipeitä päätöksiä mikään ei näytäkkään enää hyvälle. Kannatus siirtyy oppositiolle. Valta vaihtuu seuraavissa vaaleissa. Mikäli aiemmin vallassa olleen orkesterin päätökset olivat hyviä, niin valta säilyy parikin kautta uudella porukalla, joka parhaassa tapauksessa ryssii kaiken hyvän mikä oli tehty, muuten palataan jo neljän vuoden jälkeen samaan asetelmaan. Tätä on suomen politiikka valtakunnan tasolla. Höystettynä lamaannuttavalla ay-toiminnalla jota ollaan nyt saatu nähdä. Miksi näitä pohdin? No siksi, että anoppi nimittäin kyseli, että miksi en hakisi politiikkaan mukaan. Ilmeisesti voimakkaat mielipiteet asioihin oli huomattu. Mutta homma ei nappaa mm. tuon politiikkaan kuuluvan oravanpyörän takia jota kuvasin edellä.



Tai no se on vain yksi syy miksi politiikkaan pyrkiminen ei voisi vähempää kiinnostaa vaikka politiikkaa seuraankin suht aktiivisesti. On siinä toki muitakin juttuja. Yksi tärkeimmistä on se, että päätöksen teko on tavattoman hidasta ja yksittäisen ihmisen on vaikea saada asioihin muutosta. Sellainen on turhauttavaa. Ainakin meikäläiselle jonka pitää saada asiat hoitumaan jouhevasti ja mielellään heti.

Mutta se kaikista tärkein syy miksi politiikka on aika pyllystä on puoluejärjestelmä. Jokaisella puolueella on ideologiansa jonka takana seistään vaikka maailmanloppuun ja ryhmäkuri syö yksittäisen vaikuttamisen mahdollisuudet. Demarit on työväen asialla ja nykyisin kovasti myös humaania porukkaa, Kokoomus ajaa yrittäjien asiaa, Kepulaiset maaseudun, Persut suomalaisten asiaa ja sitä rataa. Tässä on vaan se ongelma, että kun maailma ei ole mustavalkoinen ja muuttumaton. Aika usein tuntuu, että ideologia ajaa järjen edelle. Se on piirre joka saa meikäläisellä verenpaineen aina kaakkoon.



On ollut älyttömän vaikea löytää omaa puoluetta vuosien varrella. Äänestää kuitenkin pitää, koska se on ainoa tapa vaikuttaa asioihin. Pääsääntöisesti oma valintani on osunut kokoomuksen suuntaan johtuen siitä, että yrittäjyys on kaiken a ja o yhteiskunnan pyörittämiseen. Homma vaan ei toimi, että kaikki mikä on minun on myös sinun ja toisiamme palvellen ei riitä raha mistään. Mutta valinta ei ole helppo, koska itse tykkään demareiden tavasta huolehtia tavallisista ihmisistä, keskustan maaseutupolitiikasta, vihreiden ympäristölähtöisyydestä, perussuomalaisten suomalaiset ensin -mentaliteetista. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa. Todennäköisesti seuraavissa vaaleissa on taas edessä pitkä pohdinta minne sitä sen äänensä antaisi

Ehkäpä lyhyesti voisi kiteyttää vastauksen kysymykseen miksi ei politiikkaan yrittäminen kiinnosta näin: "mikään puolue ei ole näköiseni eikä minun pää kestä sitä jappasemista millaista päättäminen yhteisistä asioista on"

Terassia rakennellaan...

Ei rakenneta terassia nyt lumisateessa, mutta noilla sanoilla alkoi Facebookin käyttöni eli ko. teksti oli ensimmäinen status-päivitykseni 28.7.2008. Tästä alkoi oma someiluni kaverin houkuteltua mukaan. Face oli silloin nouseva trendi eikä twitter yms. olleet oikein saaneet vielä silloin jalansijaa. Someilu oli kuitenkin Facessa kovin erilaista silloin. Softan käyttöliittymä oli erilainen ja sitä käytettiin vielä silloin pääasiassa läppäriltä tai pöytäkoneelta, tabletit oli vasta tulossa. Mutta olipa versio softasta mikä tahansa, niin myös sisältö oli hyvin erilaista verrattuna nykyiseen ja siksipä tästä löysin itseni kirjoittamasta mietteitäni aiheesta.

Tosiaan FB:n käytön alkuaikoina oli "muotia" lyhyet päivitykset tyyliin: "menee illaksi töihin" tai "kävi siskonsa kanssa kahvilla". Tämä ilmiö on hävinnyt käytännössä kokonaan. Myös aikanaan tyypillistä oli erilaisten virtuaalioluiden sun muitten tarjoaminen toisen seinälle. Omituista touhua jota en ihan ymmärtänyt silloinkaan. Tuli vähän sellainen Tamagotchi-meininki mieleen siitä. Muistanette ne paristoilla toimivat lelut joita piti syöttää, että ne kasvaa ja elää. Omanlaisia elektroniikkapelejä. Takaisin naamakirjaan eli silloin linkiteltiin etenkin viikonloppuisin pikkupäissään paljon musiikkia. Nykyäänkin sitä tulee ja ei kännipäivitykset kadonneet ole, mutta ei niitä ole läheskään samassa mittakaavassa. Kuvia ja videota oli paljon vähemmän johtuen ettei mobiililaitteet olleet samalla tasalla mitä tänä päivänä. Ryhmiä ei käytetty juuri lainkaan silloin enkä muista tukiko softa edes sitä. Nykyään on omat ryhmänsä kirppareille, kotikunnille, kouluille, urkkaseuroille jne.

Kuten kaikki, niin maailma muuttuu. Silloin vajaa kymmenen vuotta sitten ihmiset päivittivät paljon omasta elämästään juttuja. Osan mielestä turhia, osan mielestä ei. Minun mielestä ei. Facebook toimi silloin aiemmin huomattavasti paremmin sosiaalisena mediana kuin mitä se toimii nyt. Nykyisin kasvava määrä ihmisiä on facessa vain ryhmien takia, katsellakseen muitten toimintaa, linkittääkseeen jonkun facen tarjoaman valmiin "tässä on vuotesi" -tyyppisen ratkaisun aikajanalleen tai käyttäjätunnus on vaan jäänyt sinne roikkumaan.

Yksi asia on myös muuttunut paljon ja se on käyttö omien aatteiden esille tuomisessa. Tähän syyllistyn paljon itsekkin. Se on vähän kaksiteräinen miekka. Voimakkailla ajatuksillaan ja niiden esille tuomisella aina kumartaa toiseen suuntaan ja pyllistää toiseen. Se on tullut huomattua vuosien mittaan. Ajoittain some saa aikaan myös aika ahdistavia tunteita tästä johtuen.

Kuten sanottua, niin maailma on tosiaan muuttunut ja yksi syy varmasti käytön muuttumiselle on kyllästyminen, yksityisyyden varjelu sekä ehdottomasti kasvanut some-tarjonta snapchatteineen ja twittereineen. Jokaiselle löytyy jotain. Face on säilyttänyt kuitenkin pintansa jollain tapaa tässä murroksessa, mutta sisältö on kärsinyt. Siitä ei pääse mihinkään. Tai sitten olen ymmärtänyt sosiaalisesta kanssakäymisestä jotain pahasti väärin...Olen pohtinut pitkään vakavasti jättäytyväni kokonaan pois somesta. Se vaan kaatuu aina siihen, että entäs ne Facen ryhmät. Mistä saan tietoa siitä ja tästä ja tuosta? Mitä kautta mahdollisesti myyn vaikkapa sitomiani perhoja jos en FB:n kautta? Mr Zuckerberg on onnistunut aika hyvin kietomaan verkkoonsa meidät..tai ainakin minut...

Kääntöpuolelta

Olen tässä nyt pari vuotta hehkutellut raittiuden ilosanomaa. Osalle varmasti kyllästymiseen saakka. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin vuoden vaihteessa tulee tasan kolme vuotta tipatta. Mutta kuten useasti, niin tälläkin mitalilla on kääntöpuolensa.

Mukiin sylkemisen valoisien puolien vastapainona on yksi aika iso menetys. Se on osa sosiaalista elämää. Se mikä eletään face-to-face kavereiden tai sukulaisten kanssa, ei Facebookissa, Twitterissä tai missään periskoopissa tahi sun muissa snäpeissä. Toki nyt joku sanoo, että aina voi pitää hauskaa selvinpäin seurassakin ja toki voikin. Olen pitänyt minäkin ja mukavaa on ollut, siis ihan oikeasti. Mutta ei se ihan sama ole ja nyt tämä konkretisoitui minulle oikeastaan ihan viime aikoina.



Entinen työkaveri on ollut pitkän pätkän ulkomailla ja palannut nyt kotimaahan. Vanha tuttu porukka jossa nykyisiä ja entisiä kollegoita olivat käyneet iltaa istumassa tässä taannoin. Kuulin asiasta jälkikäteen. Voi toki olla, että kutsua ei olisi heilahtanut muutenkaan, mutta nämä on juttuja jotka oikeasti harmittaa menetyksenä täysraittiudesta. Olisin ehdottomasti halunnut olla mukana. Pakko on myös myöntää, että aika kova kynnys on nykyään lähteä muihinkaan yhteisiin illanviettoihin. Työporukalla menee vielä, mutta orkesterilla jossa on vähänkään puolituttuja alkaa tökkiä, kun sitten saa taas kertoa sadatta kertaa tarinan miksi olut ei maistu.

Toinen vähän ikävä tilanne tuli vastaan tässä hirvimetsällä, kun jahti oli loppunut. Korostan, että hirvimetsällä on ehdoton 0-linja viinaksille metsästyksen ollessa käynnissä. Tuttu setä tarjosi pientä siivua Jägermeisteria onnistuneen jahdin päätteeksi ja kieltäydyin. Uusi tarjoaminen ja sitten piti jo selittää tarkemmin, että kun en käytä enkä ole toviin käyttänyt. Tilanne ajautui tarjoajan kannalta ikäväksi ja pyyteli anteeksi. Ei olisi tarvinnut, ei todellakaan. Maailma ei vaan vielä ihan valmis ole kaikkeen.



Ei nämä kokemukset kuitenkaan ole ajaneet muuttamaan omia tapoja. Maailma näyttää edelleen paremmalle näin. Mutta ikävästi se tämä elämä vaan iloliemen ympärillä pyörii. Etenkin sosiaalinen elämä. Se nähdään myös kotona siten, että ei meitä vaimon kanssa minnekkään pyydetä mukaan jne. Tämä on se hinta mitä tästä maksetaan, valitettavasti. Olen aina koettanut suhtautua asioihin avoimen rehellisesti. Myös tähän. Harva juttu tässä elämässä on sellaista, että kaikki koettu olisi pelkästään plussaa...