Pala rauhaa

On ihmisiä jotka haluavat koko ajan olla jonkinlaisessa härdellissä menossa ja pitävät siitä, että on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja sitten on ihmisiä jotka rakastavat rauhaa. Arvatkaapa kumpaanko kuulun?

Vietin lapsuuteni rauhallisessa kodissa maalla. Muita lapsia ei ollut kuin vierailevina tähtinä. Kasvoin siihen, että aina oli paikka jossa sai olla rauhassa ja meno sekä meininki oli rajallista. Tai ehkä sitä härdelliäkin oli, mutta se oli allekirjoittaneen itsensä aiheuttamaa. Viikonloppuisin elämä usein vilkastui ja koin sen jonkin verran ahdistavana. En tiedä miksi, koska ihan turvallista oli. Ehkä tällainen on vaan sisäänrakennettu luonteenpiirre allekirjoittaneella.



Meluisa ja rauhaton ympäristö saa edelleen sulakkeessa langan venymään katkeamispisteeseen. Sen huomaa, kun tyttäret nahistelee. Koko ajan odottaa vieläkin, että milloin se toinen alkaa huutamaan kurkku suorana syystä tai toisesta. Oman mausteensa tähän on tuonut poika ja kotona rauhalliset hetket on vähän kortilla olleet. Viime viikonloppuna kuitenkin sellainen oli, kun rouva lähti pojan kanssa yökyliin ja löysinkin itseni katsomasta Tarantinon leffaa sohvannurkasta teinityttöjen linnottautuessa omiin huoneisiinsa. Täytyy sanoa, että se oli aika mukavaa, ei voi kieltää millään.

Se mikä tekee asiasta ongelmallista, niin perheessä jossa on lapsia ja koiria, niin meteliä on aina. Siihen on vain yritettävä tottua. Kuitenkin joidenkin ominaisuuksien muuttaminen itsessään on likimain mahdotonta vaikka kuinka haluaisi. Ainakin minulle on todella vaikeaa oppia tykkäämään ihmispaljoudesta vaikkapa kaupassa, melusta ylipäätään tai yrittää katsoa televisiota, niin että tajuaisi mitä ympärillä tapahtuu. Nämä jutut on siellä syvimmissä aivolohkojen kerroksissa. Inhottavintahan näissä on, että usea tällainen piirre ärsyttää parisuhteessa toista osapuolta. Toista ei kuitenkaan voi muuttaa, itseäsi voit. Näin sanoo vanha viisaus parisuhde-teoriasta.

Mutta lopultahan kyse on sopeutumisesta. Yllämainittujen asioiden kanssahan pystyy elämään mainiosti. Mutta silti ei voi kiistää etteikö ainakin tämä kaveri tarvitse hetkittäin sen palan rauhaa. Se voi löytyä kotoa, se voi löytyä kalareissulta tai mistä vain. Mutta hetkittäin tarvitsee olla pieni hetki myös yksin ajatustensa kanssa jotta jaksaa painaa eteenpäin...

Fifty-fifty

Uskotko horoskooppeihin? Hyvä, en minäkään. Mutta ehkä niissä jotain perää on vaikka järki muuta sanookin. Meikäläinen on nimittäin vaaka. Esimerkiksi uskomattoman luotettavalta vaikuttava www.astro.fi sivusto tietää kertoa luonnehoroskoopissaan seuraavaa:

Vaakamaisena ongelmana voidaan ehdottomasti pitää päättämättömyyttä kahden tai useamman vaihtoehdon välillä, mikä saattaa heijastua epäitsenäisyytenä ja pinnallisuutena. Alttius ulkopuolisille vaikutteille ja äärimmäisten vaihtoehtojen kokeileminen saa lähiympäristön joskus hermoromahduksen partaalle. Liiallisten kompromissien kanssa taiteilu johdattaa Vaa'an joskus melkoiseen umpikujaan, josta ei enää kompromissilla selvitä.

Ihan hirveää huuhaata. Paitsi että ei ole. Nimittäin tämä osuu aikalailla nappiin. Jäin tätä pohtimaan, kun olen tässä taas oman elämäni Selänteenä miettimässä, että vieläkö syksyllä jatkaisi salibandya kilpasarjoissa vai joko malttaisi luovuttaa. Tätä olen pohtinut nyt päivittäin muutaman viikon ja joka toinen päivä on mieli toisenlainen. Se on aika kuluttavaa.



Eikä tämä liity pelkästään tähän yhteen tapaukseen vaan ihan kaikkeen omassa päivittäisessä elämässä. En vaan osaa päättää jos päätöstä ei tarvitse tehdä nopeasti ja vaihtoehdot ovat suhteellisen tasavertaisia. Hirveää jahkailua ja vatvomista suuntaan jos toiseen. Sen tietää mm. ex-kollega jonka kanssa kalareissussa kerran oltiin. Kyllä oli melkoista säätämistä aina mille koskelle seuraavaksi mennään.

Mistä tällainen sitten johtuu? Siitäkö, että olen syntynyt syyskuussa? En tiedä vastausta, mutta pelottavan paljon noita piirteitä osuu kuitenkin horoskooppimerkille tyypilliseen luonteeseen. Liekkö sitten kaikki vaa'at tällaisia vatvojia, tiedä häntä sitten...

Eräs puoli vuotta elämästä

Tällä kertaa ei muistella menneitä vanhoja hyviä aikoja, ainakaan pahasti, vaan otetaan kuuden kuukauden pätkä elämää taaksepäin. Siis tästä hetkestä. Nimittäin sen verran aikaa on tuo pieni jätkä pyörinyt nurkissa eli on pieni yhteenvedon aika millaista se vauva-arki on ollut yli 10 vuoden tauon jälkeen.



Näitä isyys-juttuja on tarkemmin tullut perkattua täällä http://tolosteniltatahti.blogspot.fi/ aikanaan, mutta tosiaan nyt on puoli vuotta takana pojan kanssa. Ja mitkä on päällimmäiset tunnelmat? No kiitos ihan ensiksi yllättävästä ja hyvästä kysymyksestä, mutta tunnelmat on hyvät. Ei kuitenkaan voisi väittää etteikö vaippasirkus olisi kuitenkin hieman yllättänyt, negatiivisestikkin. Omaa aikaa ei oikein tunnu kotona olevan. Harrastuksia ei kuitenkaan ole tarvinnut karsia joten ei voi valittaa. Kuitenkin se joskus hieman närästää ja venyttää varokkeen lankaa, että ehti tottua etenkin aamujen olevan omaa rauhallista aikaa. Lehden lukemista kaikessa rauhassa ja ehkäpä vähän kuntosalille lähtöä tms. Nyt sellaista ei vaan ole, ainakaan vielä.

Mikä sitten on yllättänyt erityisesti? Ehkäpä se, että tuo reipas 10 vuoden tauko ei ole sitä perustekemisen osaamista vienyt. Vaipat vaihtui heti alusta alkaen ilman normaalia isompia sähläyksiä, ruokahommat toimii jne. Kaikki menee ikäänkuin tätä olisi ikänsä tehnyt. Se yllätti helppoudessaan ja ollut suuri apu.



Mikä sitten ollut erikoisen mukavaa? No se hetki, kun lapsi on nukahtamaisillaan ja puristaa sormesta kiinni. Se on ehkä hienoin hetki mitä ihminen voi kokea. Toisaalta jokainen hymykin on mahtava juttu tai uuden asian oppiminen. Ylipäätään pieni lapsi on niin viaton kapistus, että se saa väkisellä hyvälle tuulelle. No okei, joskus vähän hammasta purraan, kun ei mikään kelpaa ja äänijänteitä auotaan tauotta tunteroinen

Pidin tätä lapsiprojektia hyvänä juttuna myös kasvatuksellisista syistä. Ehkä se sitä on. Kovin vähän konkretiaa näkee kuitenkaan vielä. Tyttäriä ei ihan mahdottomasti paljoa nappaile tai kiinnosta pikkuveljen tohinat. Ehkä joskus sitten myöhemmin. No entäs parisuhde? Mikä? Aaa..no se, kylläpä sitä ollaan nähty 16 vuoden aikana sen verran, että ihan mahdottomasti tämä poika ei siihen ole vaikuttanut. Jos pitäisi kuitenkin valita, että positiivisesti vai negatiivisesti, niin kyllä ehkä vahvan plussan antaisin. Siis ehkäpä yhdistänyt meitä parina sekä myös perheenä.



Entäs mitä kommentoisit sellaisille jotka miettivät oman iltatähden alulle laittamista? Nooohhh.. miehelle vinkkaisin, että ensin sterilisaatio ja sitten yrittämään..no vitsi vitsi! Mukava juttu tämä on ollut. Kuitenkin jos kokee kovinkin tärkeänä oman vapauden tulla ja mennä, niin se kokee kolauksen ja tarvitsee mahdollisesti hieman omia erityisjärjestelyjään. Mutta me ihmiset ollaan niin erilaisia, että toisille on tärkeää mennä ja harrastaa, kun toiselle tärkeintä voi olla kotielämä. Mitäpä sitä kukaan on toisia tässä neuvomaan...

Yksi tarina työelämästä

Helmikuun alussa tuli 15 vuotta työuraa täyteen nykyisellä työnantajalla. Se on kohtuullisen pitkä pätkä ottaen huomioon, että työskennellään takavuosina niin kovasti mediaseksikkäänäkin pidetyllä hektisellä IT-alalla. Johtuen kaikista NDA eli salassapitosopimuksista sun muista, niin en voi työtäni mahdottomia avata, mutta tarkoitus olisi parilla sanalla pohtia omia tuntoja mille tuntuu olla samoissa hommissa pitkään ja mietiskellä olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella

Eli tosiaan oma IT-työura kattaa hommia alkaen vuodesta -99 Mega Elektroniikalla ensin teknisen dokumentoinnin parissa ja myöhemmin tein erään mittalaitesoftan josta tuli myös insinöörityö. Mega perusti eHIT Oy:n vuonna 2000 tytäryhtiökseen ohjelmistokehitykseen ja siirryin sinne erään nykyisessäkin työssäni olleen kollegan kanssa. Opiskelin silloin viimeistä vuotta insinööriksi. Oma usko ei kuitenkaan terveydenhuollon IT-bisneksiin riittänyt ja silloin pystyi vielä firmaa vaihtamaan helposti. Meidän luokalta taisivat työllistyä suoraan kaikki ohjelmistopuolelta valmistuneet vuonna 2001. Kävin nykyisellä työnantajallani eli Procomp Solutions Oy:llä haastattelussa ja pääsinkin sinne asiakasprojektia tekemään. Siitä alkoi meidän yhteinen taival jota on kestänyt nyt tosiaan viisitoista vuotta. Peliliike taisi suht oikea olla, sillä tuo edellinen työnantaja on ollut konkurssissa jo useita vuosia



Toki työuran alussa kaikki oli uutta ja jännää, mutta hiljalleen samassa asiakasprojektissa tulee väkisellä turtumus vastaan. Pitäisin tällaisen pitkän projektin kanssa suurimpana haasteena itsensä kehittämistä. siis ammatillisesti. Se on jäänyt omalta osalta ajottain vähän huonolle hapelle. Syyllistä saa katsoa aamuisin peilistä. Ihminen on usein, ainakin allekirjoittanut, otus joka tykkää olla kuin kala haaleassa vedessä eli siellä missä on mukavinta. Toki työelämä kulkee myös käsikkäin siviilielämän kanssa. Lapsiperhe tuo omat haasteensa ja niin edelleen. Vaikka ne eivät saisi näkyä töissä, niin kyllä ne väkisellä heijastuvat.

Se mikä on ollut erityisesti hyvää on tietenkin tutut kuviot. Asiakkaalla työskentelevistä avainhenkilöistä tullut vuosien mittaan likimain ystäviä myös siviilipuolella. Ollaan myös onnistuttu luomaan työnantajan kanssa kuvio jossa molemmat joustaa kunhan työt on tehty. Mikään ei ole niin typerää kuin kellokorttia orjallisesti noudattava systeemi jota pääsi "nauttimaan" -98 kesätöissä Kuopion Energialla. Porukka potkii autonrenkaita aina pitkät pätkät ennen työajan päättymistä ja sitten jonossa lähdetään hommista kuin köyhän talon porsaat. Sama toistuu päivästä toiseen ja ei kyllä rehellisesti sanottuna kovin tehokkaalta vaikuttanut. Edes intissä töissä ollessa ei työajankäyttö ollut noin jäykkää.



Suomeksi siis voisi sanoa, että olen ollut ja olen edelleen varsin tyytyväinen työhöni. Mitä parempaa olisi voinut saada työpaikkoja vaihtamalla? Ehkä se olisi näkynyt palkkakehityksessä sekä monipuolisemmassa CV:ssa sekä osaaminen voisi erilaisten tekniikoiden osalta olla parempi. Mutta kaikella on puolensa. Työmarkkinat on mullistuneet huikeasti siitä mitä aloitti hommat. Silloin oli työpaikka likimain automaatio myös täällä Pohjois-Savossa. Nykyään ei voida näin sanoa ja se näkyy kyllä myöskin henkilöstön niukassa vaihtuvuudessa. Työpaikat, etenkin hyvät, ovat todella kiven alla tällä erää. Toivottavasti tilanne jossain vaiheessa muuttuu...

Väkisinhiihtäjät

Tekussa opiskellessa kuulin ensimmäistä kertaa termin "väkisinhiihtäjä" silloisen pohjois-karjalasta kotoisin olevan hyvän kaverin suusta. Mulle ei ihan täysin ole avautunut sen tausta ja syvempi merkitys. Mutta väkisellä hiihtämisestä tulee mieleen armas koululaitoksemme. Paikka jossa tästä puolittain väkisellä hiihtämisestä ei olla päästy eroon vielä vuonna 2016. Hiihto on osa opetussuunnitelmaa ja koska siellä on hiihtoa, niin silloin hiihdetään, niin perkele!

Tämän voisi nyt kuvitella herkästi olevan jonkun katkeran liikuntaa vihaavan kirjoitus aiheesta. Valotan kuitenkin lyhyesti jos joku ei allekirjoittanutta tunne, niin esim. viime vuonna treenikertoja erilaisista urheiluaktiviteeteista tuli yli 370kpl eli yli treeni per päivä vauhdilla ja liikunta on ollut iso osa elämää likimain koko ikäni. Valitettavasti tämä liikkumisen riemu ei ole tarttunut perijättäriin. Heitä ei liikunta juurikaan kiinnosta. On tarjottu mahdollisuuksia, mutta eihän sitä väkisellä voi ketään liikuttaa. Ala-astekkin on varsin mainio ja palkittu oikein liikkuvana kouluna. Ehdottomasti aiheesta



Likimain jokainen talvi ollaan kuitenkin sitten siinä tilanteessa, että alkaa hiihtokausi. Laji josta kukaan ei meidän perheessä pidä. Lapsille on kyllä aikanaan suksia osteltu, mutta enää se ei oikein mielekkäälle tunnu. Ei tunnu järkevälle ostaa välineitä muutamaa liikuntatuntia varten. Luistelemassa ovat käyneet joskus myös vapaa-ajalla ja niiden hankinta onkin ihan ok

Mutta se mikä vähän närästää oli taas tämä perinteinen kommentti minkä kuulin tyttäreltä viime viikolla: "ope sanoi, että se sitten näkyy liikuntanumerossa jos ei ole suksia". Tässä ollaan minusta aika mielenkiintoisessa tilanteessa. Voidaanko oppilaita asettaa erilaiseen asemaan sen mukaan onko heillä suksia? On tilanteita varmasti jossa kaikilla ei yksinkertaisesti ole edes varaa ostaa niitä. Minusta tämä koko asetelma on ihan hullu. Toisaalta eipä tuolla liikunnan numerolla ole varmasti mitään merkitystä jos ei ole liikunnalliselle alalle suuntautumassa myöhemmin elämässä.



Mielestäni ylipäätään pitäisi miettiä, että kun hiihto on ollut kautta aikojen inhokki koulussa, niin eikö siitä voisi tehdä valinnaista? Kaikki nämä tällaiset pakkoruotsin tapaiset tympeät ratkaisut saavat jo muutenkin korkealla olevan verenpaineen nousemaan. Itse jos liikuntaa opettaisin, niin koettaisin jollain porkkanalla motivoida hiihtämään, mutta jos ei innosta ja koululla ei ole tarjota välineitä, niin silloin pitäisi olla mahdollisuus harrastaa tasavertaisesti jotain muuta sen aikaa. Kävelyä, hölkkää tai ihan mitä vaan, mutta ei voi olla vaihtoehtoa jossa urheiluvälineiden hankinta vaikuttaa liikuntanumeroon.

Onko elämää ilman Facebookkia?

Tätä aihetta hieman jo pohdinkin aiemmassa kirjoituksessa, mutta palataanpa asiaan kuitenkin uudelleen. Vietin nimittäin tammikuun ilman Facebookkia. Käytin Instagrammia kuitenkin eli ihan ilman somea en ollut. Joskin IG ei vie lähellekkään samaa aikaa kuin FB ja on palveluna muutenkin hyvin erilainen. Ei ollut muuten ensimmäinen tauko FB:sta, mutta ei näitä useita ole yhteisen melkein kahdeksen vuoden historian aikana ollut eikä etenkään näin pitkiä. Kuukauden ajan siis olin vilkaisematta omaa uutisvirtaa ja ilmoituksia saati linkittämättä yhden yhtä Fingerporia tai ottamatta kantaa päivän uutisiin. Kaksi kaveripyyntöä hyväksyin kännykän kautta ihan hyvien käytöstapojen vuoksi. Miksi tämmöistä? No siksi,...



...että on hyvä kokeilla ajoittain onko joku tapa tai toiminto jo juurtunut likimain riippuvuus-asteelle. Itse olen erittäin herkästi addiktoituva, niin on hyvä välillä vakavasti pohtia toimintatapojaan. Nykyisellään epäilisin somen olevan tällainen "päihde" ihmisille, muillekkin kuin minulle, jonka käyttöä olisi hyvä tarkkailla jos sille vähänkään tuntuu. Ainakin allekirjoittaneella Face on auki aina koneella ollessa, niin töissä, kuin kotonakin. Siellä se on taustalla selaimen omassa välilehdessään kuitenkaan sen suuremmin häiritsemättä. Kännykästä on myös helppo tsekkailla statukset ja uudet jutut vaikkapa kaupan jonossakin, kun se väkisellä ruokaostoksille laitettu perheenisä unohti taas ne tomaatit punnita kassatädin jo ravatessa väkinäinen virne naamallaan kohti lähintä vaakaa. Suht paljon aikaa menee Facessa kuitenkin jos lasketaan kaikki vilkuilut yhteen ja huomio herpaantuu useasti ko. palvelun takia vuorokaudessa. Nykyisin on tuttu lause myös kotisohvan toisessa päässä: "en ole katsonut uutisvirtaa tänään, tässä voi nyt mennä aika pitkään äityleiden, mammojen sun muitten ryhmien jutut lukiessa".

En kuitenkaan ole kokenut "faceilua" mitenkään ongelmaksi itselleni, ongelmia tuntuu olevan enemmän muilla tavastani toimia sosiaalisessa mediassa. "Olet sietämätön tyyppi ja mielipiteesi ovat vääriä" lauloi jo Ultra Bra aikanaan. Mutta mukava oli tsekata millainen on kuukausi ilman naamakirjaa. Mitä jäi käteen? Laitetaan vaikkapa plussina ja miinuksina:

+ kännykkä kädessä vähemmän (tai ainakin facessa vähemmän)
+ ei ristiriitaisia tunteita ihmisten "kummallisista" ajatuksista erilaisiin asioihin kuten mm. politiikka
+ ei pohdintaa, että ilkeäisikö jonkun poistaa kavereista
+ ajatukset ehkä terävämpinä jossain muussa
- tiedon, tärkeän ja vähemmän tärkeän, puuttuminen
- "säästetty aika" meni kyllä johonkin muuhun ihan yhtä hömppään kuten kännykkäpelaamiseen
- mahdollisesti menetetyt someilmiöt



Noh, oliko kuukausi ilman naamakirjaa vaikea? Ei ollut. Ihan rehellisesti vaikka mörököllillä peloteltaisiin. Tämän julman ihmiskokeen tarkoitus olikin pohtia omaa suhdettani Facebookkiin sekä sivutuotteena toivottavasti herättää ajatuksia kamuilleni, että mille FB näyttäisi ilman meitä aktiivisia "sisällöntuottajia". Sisältöä se on huonokin sisältö. Mutta mutta..jatkuuko Facen käyttö nyt sitten kuten ennen? Jatkuu, ainakin toistaiseksi. Omalta osaltani palvelun käyttö määrittynee sen mukaan mihin oma käyttökokemus muuttuu. Jos suunta jatkuu negatiivisena kuten viime vuodet, niin ehkäpä on aika laittaa FB telakalle lopullisesti jossain välissä. Mutta enivei, niin se on kyllä myös rehellisyyden nimissä sanottava, että pikkaisen viimeisenä viikonloppuna odotteli jo uutisvirran luentaa ja paluuta back to business. Sitä ei voi kiistää...

Suomalainen unelma asumisesta?

Olen siinä mielessä onnekas ihminen, että olen saanut asua kolmessa päätyypissä asuntoja joissa suomalaiset yleensä elävät eli kerros-, rivi- sekä omakotitalossa. Lapsuuteni elin maalla rintamamiestalossa. Sitten seurasi kolmen vuoden pätkä ammattikoulun asuntolaa solumuotoisesti kerrostalossa. Hetken ehdin asua yksin 45m2 kaksiossa Vekaranjärvellä ja tovin ex-puolison kanssa pienessä yksiössä Kouvolassa ennen muuttamista takaisin Kuopioon. Jälleen taas pari vuotta pienessä soluasunnossa Kuopaksella Neulamäessä, tovi keskustassa kaksiossa kerrostalossa ja sieltä sitten yksiin vaimon kanssa Petoselle kerrostaloon. Siellä ehdittiin muuttaa Luhti-taloon hetkeksi ennen muuttamista ensimmäiseen omaan eli rivitalo-kolmioon. Vuonna 2003 muutettiin tänne nykyiseen omakotitaloon Pihkainmäkeen. Tässä pieni pohjustus siitä millaiset lukaalit on tulleet tutuksi matkan varrella. Mikä sitten on paras asumismuoto?



Ymmärtääkseni suurin osa meistä suomalaisista vastaa tähän turhia empimättä, että omakotitalo. Itse aavistuksen kyllä olisin valmis olemaan jopa toistakin mieltä. Miksi? Okei, okt asumisessa on paljon hyviä puolia. On oma rauha ja saa mekastaa mielensä mukaan. Asia joka tuotti muuten vaikeuksia lapsena kyläilyillä kerrostalossa, kun ei ollut tottunut äänenkäytön rajoituksiin. Mutta kyllä omakotitalossa on huonotkin puolensa. Etenkin tällaisessa jo 25v elämää nähneessä vähän vasemmalla kädellä rakennetussa. Polttopuita on tehtävä, uunia on lämmitettävä, nurmikoita leikataan, remonttia riittää aina ja tätä samaa litaniaa muutaman sivun verran. Asumiskulutkin on suht korkeat.



Kerrostalo ei omien kokemuksieni mukaan ole kyllä se juttu vaan siellä on liikaa huonoja puolia rappukäytävineen sun muine useiden naapurien dilemmoineen. Mutta jos minulta kysyttäisiin, niin liputtaisin vahvasti rivarin suuntaan. Ja jos mahdollista, niin päätyhuoneisto yhdessä tasossa. Rivitalossa kuitenkin on aina taloyhtiö taustalla jos jotain kiinteistöstä hajoaa. Omakotitalossa taloyhtiön kassa on sama kuin oma pankkitili. Rivarissa on myös mukava asustella edellyttäen, että siihen sattuu mukava porukka. Silloin samalla saa sosiaalistakin elämää mikä usein tuntuu okt-alueilla olevan hukassa. Pihatyötkin usein tekee huoltoyhtiö. Meidän perhe asuttiin 12 asunnon yhtiössä Petosella pari vuotta ja kaikki asunnot oli osakkeenomistajilla käytössä, ei siis vuokralaisia. Se oli hieno paikka asua. On pakko myöntää, että joskus nuoskaa lunta kolaillessa ja samalla räntää taivaalta vihmoessa, niin ikävä rivitaloon on yllättävänkin kova...