Stressaava kokemus

Stressiä pitäisi välttää. Onneksi sitä ei kauheasti ole ollut tässä elämän aikana, mutta nyt viimeisinä vuosina kuitenkin lajinsa. Ja hyvin pitkälti työperäistä. Ei kuitenkaan työmäärästä tai työpaikasta vaan jatkuvuuden epävarmuudesta johtuvaa. Tein hyvin pitkään erästä ohjelmistoa eräälle matkapuhelinvalmistajalle ja hommat sen kanssa olivat viimeisinä vuosina katkolla varsin usein. Enkä ole missään tapaa ainoa suomalainen joka on tässä tilanteessa ollut. Lomautusmörköhän on ollut aina arkipäivää esim. raksoilla tai muilla suhdanneherkillä aloilla.



Nyt sitten lopulta projektin loputtua oli ehtinytkin jo käydä, että rouvakin oli jäänyt työttömäksi. Pientä painetta löi niskaan vaikka työt itsellä vielä jatkuivatkin. Paine alkoi tässä viimeisinä aikoina jo näkyä yöunissa ja kaikessa tekemisessä. Asiat pyöri mielessä koko ajan, että mitenkähän tämä elämä tästä järjestyy. Ainahan on helppoa jäädä tukieuroille toviksi, mutta ei se työnhakua tippaakaan helpota. Työuraa jäljellä vielä vähintään 25 vuotta eli reilusti enemmän mitä takana. Tilanteeseen oman mausteensa toi vielä lievästi sanottuna vilkas ja huonosti nukkuva pieni poika kotosalla.

Hieman etupainoitteisesti aloin jo töitä katselemaan ja vaihtoehtoja myös muualta kuin vanhalta työnantajalta. Mitenkään epätoivoisesti ei kuitenkaan tullut soiteltua firmoihin vaan katseltua mielenkiintoisia yrityksiä ja sellaisia joissa paikkoja oli auki. Hain n. vähän reiluun viiteen firmaan tässä viimeisen vuoden aikana ja kolmessa pääsin haastatteluun. Kahteen olisin päässyt töihin joista toisen kanssa lopulta päästiin sopimukseenkin. Mielenkiintoista oli se, että kolmen firman kotipaikka oli Jyväskylä kuten tulevankin työnantajan. Siellä tuntuu menevän lujaa. Erään Kuopiolaisen firman kanssa neuvottelut jäivät kesken vaikka kaksi hyvää työhaastattelua oli takana. Siellä meni ehkä liiankin lujaa ja taisivat joutua hieman jarruttelemaan kasvun kanssa. Yhteen isoon paikalliseen toimijaan käytin kaikki suhteeni mitä löytyy ja melkein oli meno kuin takavuosina aamuneljän taksijonossa eli vahva vonkaus, mutta ei..ei edes haastatteluun. Se oli henkilökohtaisesti vahva pettymys.



Tein hakuprosessissa mm. seuraavanlaisia huomioita eli hakemuksia ei kantsi laitella lämpimikseen. Pitää miettiä onko mahdollisuuksia oikeasti saada paikkaa ja ehdottomasti soitella hakemuksen perään. Väärin ei ole suhteitakaan käyttää. Toisen työpaikoista olisin saanut pitkälti vanhoilla näytöillä, mutta työ olisi ollut toisella paikkakunnalla eikä perheellisenä ollut siihen mahdollisuutta. Yksi havainto oli myös, että pitäisi muistaa päivittää osaamistaan vuosien varrella. Pitkä projekti samoilla tekniikoilla on ollut omalla osalla kompastuskivi. Se tuli karusti huomattua haastatteluissa vaikka nyt paikan sainkin. Ehkä negatiivisin huomio ainakin Kuopion seudulla on myös se, että palkkataso on tippunut. Ei tarvinnut todellakaan odotella korotuksia vanhaan liksaan.

Loppupeleissä omaan suoritukseeni työnhaussa olen varsin tyytyväinen. Sain paikan, paikka on Kuopiossa samassa talossa missä vanhakin työ ja tehtävänkuvauksena on projektipäällikkö, ei rivikoodari. Odotan todella innolla joulukuun alkua, että miten lähtee homma kulkemaan uudessa firmassa. Joudun opiskelemaan ja opettelemaan todella paljon uutta. Onneksi tämän tietää ja erittäin nöyrällä asenteella mennään. Veikkaisin, että alkuunhan se tuntuu kuin uudessa parisuhteessa, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, mutta kokemus on opettanut ettei se välttämättä aina ihan näinkään mustavalkoisesti ole. Kaikella on puolensa ja itse olen tyytyväinen, että pystyin vielä pitämään yhden unelmani hengissä...ei päivääkään elämässä työkkärin asiakkaana...

Oppia ikä kaikki

Viime viikonloppuna pääsi vaimo aika pahasti yllättämään ja vietettiin enon luona allekirjoittaneen nelikymppisiä parisen viikkoa etuajassa ylläripirskeinä. Tarkoitus ei ollut ylipäätään juhlia tätä vanhenemista ollenkaan. Mutta mukavat oli juhlat ja vielä mukavampi lahja oli mummoni aikanaan omilla nelikymppisillään saaman keinutuolin entisöinti ja sen saattaminen takaisin käyttöön meidän kotona. Tuolilla on iso tunnearvo itselle ja eipä parempaa lahjaa olisi voinut saada.

Mutta mutta...kuten joku jossain sanoi, niin syntymäpäivät ei ole mistään kotoisin. Tarkoittaen lähinnä vanhenemista. Aika usein puhuttaessa ikääntymisestä kuulee fraaseja "ikä on vaan numeroita" ja sitä rataa. Väittäisin kumminkin, että viimeistään tässä nelikymppisillä alkaa tulla tunne ettei niitä vuosia tarvitsisi enää paljoa lisää. Toisaalta se on elämää ja kuuluu pelin henkeen. Mutta väkisellä se aiheuttaa monenlaisia tunteita, aika ristiriitaisiakin.



Tämä 40v on itselle nykyisin paljon liikkuvana myös sellainen henkinen etappi. Huippu-urheilijat lopettaa yleensä viimeistään tässä iässä monissa lajeissa. No ei tässä mitään huippuja olla, mutta syy on kyllä hiljalleen selvinnyt miksi näin käy. Vauhti hidastuu vääjäämättä nopeutta vaativissa lajeissa ja palautumiset suoritusten jälkeen pitenevät koko ajan. Tieto siitä, että esimerkiksi salibandyn parissa ei varmasti montaa vuotta enää mennä millään kilpatasolla nakuttelee takaraivossa säännöllisesti.

Mutta ei kaikki missään nimessä vanhenemisessa huonoa ole. Harmaantuneiden ohimoiden väliin, uskaltaisin väittää näin, on tullut myös hivenen järkeä. Kouhottamisen määrä vähenee ja ainakin itsellä pyrkii asioihin suhtautumaan hieman lunkimmin. Satunnaisesti olen huomannut, että aivot on ehtineet jopa startata ennen suun avaamista. Sen huomaa mm. huomattavasti vähempinä nettikeskustelujen kähinöinä omalta osalta, kun ei vaan enää jaksa ja itsehillintä on parantunut.



Mutta ei voi väittää etteikö tämä nelikymppinen olisi omalla tavallaan vähän raskaskin paikka. Kriisiä ei ole onneksi vielä tullut vaikka aletaan olla elinajanodotteen suhteen puolivälissä. Hieman tulee pohdiskeltua, että miten tämä toinen puolisko nyt pitäisi viettää fiksusti. Liikaa sitä ei kuitenkaan passaa miettiä. Se on vähän kuin galaksin linnunradat tai naisen sielunmaisema. Liian vaikeita yksittäisen keski-ikäisen miehen ymmärtää....

Luopumisen tuska

Muutamia päiviä sitten tuli varmistus sille mitä vähän pelättiin. Meille pentuna reilut yhdeksän vuotta sitten tulleen koiran jalassa oli kasvain ja sen poistaminen ei ollut järkevästi mahdollista sekä ennuste jatkosta näytti huonolle. Onneksi asia oli tullut mietittyä etukäteen ja puhuttua vaimon kanssa. Varsin nopeasti pystyi sanomaan, että lääkärin varovasti vihjaillen esittämä nukutus on paras vaihtoehto. Mutta ei se helppoa ole. Kyynelkanavat tuli huolella avattua. Olihan kyseessä kaveri ja perheenjäsen.



Me ihmiset käsitellään surua jokainen vähän erilailla. Osa ei voi ymmärtää esim. lemmikkeihin kohdistuvaa kiintymystä. Itsekkin törmäsin asian tiimoilta hivenen töksähtävään "se on vain koira" -tyyppiseen kommenttiin. Niinhän se toiselle on, toiselle ei. Suru on ylipäätään monimutkainen ja äärimmäisen henkilökohtainen asia. Ehkä pahinta mitä voit tehdä on mennä aliarvioimaan toisen tunteita. Tietysti ylipäätään tahdikkuus kuuluu asiaan jos on menetetty jotain.

Itse olen ollut kantamassa tai viemässä hautaan äitiä, mummoa, isän puolelta vaaria sekä tätiä lähisukulaisista. Suru on näissä kaikissa ollut vahvasti läsnä. Äidin osalta se oli sekoitus omaa tuskaa menetyksestä sekä sitä miten näki mummon kärsivän lapsensa kuolemasta. Mummon osalta puhdasta omaa menetyksen tunnetta ja ikävää. Muiden osalta taas enemmänkin sitä, kun näki miten itselle läheiset ihmiset kärsivat luopumisen tuskaansa.



Meillä on jouduttu noita koiria antamaan joitakin pois tässä vuosien varrella ja ne on tehty pitkien harkintojen jälkeen ja etsitty hyvää perhettä missä karvaturri voi jatkaa elämäänsä. Toki ikävä hetken näissäkin kestää, mutta ei missään nimessä samanlaista ole kuin lopullisessa ratkaisussa. Ehkä pahinta on jos joutuu läheisestään tai rakkaimmastaan luopumaan yllättäen. Siinä ei saa tunteitaan järjestykseen ja surutyö voi viedä pitkän ajan. Näin kävi itselle äidin kanssa ja en oikein sinut ole vieläkään asian kanssa...

Elämän opetuksia

Tänään sain ikävän puhelun vanhimmalta enoltani. Naapuritilan isäntä jossa vietin nuoruuteni kesät renkinä oli nukkunut pois sairauden uuvuttamana ja siirtynyt autuaammille viljelyksille. Tästä tuli mieleen, että ihmisen pitäisi muistaa arvostaa aina juuriaan. Sitä mistä on tullut ja millaisessa ympäristössä kasvanut. Tässä en ole aina ihan onnistunut. Toisaalta olen aina ollut omien polkujeni kulkija välittämättä siitä mitä muut ajattelevat.

Tosiaan oli kesä -89, kun kävin kysymässä juuri 6lk päättäneenä kesätöitä naapuritilalta reilun kilometrin päästä. Siellä oli ollut ainakin yksi enoistani jo aiemmin renkipoikana. Kyseessä oli silloin meidän pienen kylän yksi isoimmista maatiloista. Lehmiä ja peltoa oli reippaasti eli hommaa piisasi. Kaikkea ei koneilla tehty vaikkakin ko. tilalla ei missään nimessä heikoilla niiden suhteen oltu. Tarina kertoo vieläkin aina sopivissa tilanteissa toistettuna, että eräs toinen vanha mies naapurustossa oli haikaillut leikillään helikopterin perään siksi, että tällaista välinettä ei tältä toiselta isännältä löytyisi vaikka kaikkea muuta metsäkoneista jäärata-autoihin nurkissa pyörikin. 

Mutta yksi tärkeimmistä opetuksista mitä elämässäni olen saanut tuli niiltä pelloilta joilla keväisin kiviä kerättiin erään vanhemman renkikaverin kanssa. Siitä kaverista saisi kerrottua oman tarinansa, sillä hän oli oikeasti käsittämättömän kova työmies. Mutta annetaan olla nyt sen. Siellä siis opittiin tekemään töitä isolla T:llä. Niitä kuuluisia oikeita töitä eikä hiiren kanssa nyhertämistä konttorissa. Keväällä otettiin luulot pois, kun muutamia päiviä aamusta iltaan kärrättiin kiviä välillä rautakangella vääntäen ja tietäen, että sama savotta uusiutuu tulevana suvena. Palkka ei mahdoton ollut, mutta toisaalta sai täyden ylläpidon kaikkine ruokineen ja oli poissa muusta ilkeyden teosta. Yksi arvokas asia oli myös osaamisen karttuminen, koska vastuuta annettiin reilusti mm. erilaisten koneiden kanssa.

Päivät tilalla olivat varsin moninaisia. Aamulla aloiteltiin klo 07 ja päivä päättyi normaalisti päivälliseen klo 17 maissa. Joskus kiireisinä aikoina taidettiin lopetella viljakuivurin rungon valut joskus aamulla kahden jälkeen ja saunomasta kotona mummon hoivissa olin kolmen kantturoissa. Välillä tehtiin rehua, kuivaa heinää, rakennettiin lämmintä hallia kylmän hallin sisälle, jauhettiin jauhoja, istutettiin taimia, ruokittiin lehmiä, opetettiin hiehoja aitaukseen ja milloin mitäkin. Joskus ajettiin polkupyörällä liki 10km traktorin perässä kenttäsirkkelille. Päivät oli erilaisia ja joskus siellä oltiin suht kovillakin. Muistan tapauksen jossa isäntä oli korjannut lautasniittokonetta veljensä kanssa yömyöhään rehunteon ollessa kiivaimmillaan ja ilmeisesti pikkutunneilla oli lipsahtanut jakoavain isännän silmäkulmaan. Voin kuvitella tilanteen ja ehkäpä suht pitkiä lämpiä katseita oli irronnut puolin jos toisin. Maatilalla kiireiseen aikaan ei ollut puhettakaan mistään työajoista etenkään isäntäväen osalta.

Tuollaisissa hommissa siis meni oman nuoruuteni kesät armeijaan asti. Olen kritisoinut ajottain keskustalaista politiikkaa ja siitä tunnen tämän historiani ja kotipaikkani takia pientä syyllisyyttä. Mutta mielipiteitä meillä saa erilaisista asioista olla monia ja tärkeintä on, että asiat riitelee eikä ihmiset. Mutta yhdestä asiasta olen kyllä varma. Töitä maalla saa tehdä kyllä ja siellä niiden tekeminen tiedetään sekä osataan. Niistä euroista mitä sieltä saa, niin ei kannata kateellinen olla. 

Valitettavasti olen taas myöhässä, mutta olisin halunnut ehtiä kiittämään tärkeistä elämän opeista kädestä pitäen. Siellä maatalossa, eikä vähiten sen nuoremmassa ja nyt jo edesmenneessä emännässä, näki ja oppi valtavasti elämästä, työstä ja kaikesta. Siitä olen äärettömän kiitollinen. Tässä taannoin olisin saanut yhden työpaikan mitä en pystynyt ottamaan vastaan. Yksi iso syy palkkaukseen olisi ollut juurikin tämä historia maalta. Vastapeluri oli myös maatilan poikia ja tiesi, että siellä on opittu hyviä elämän perusasioita...

Mitalin kääntöpuolelta

Me ihmiset ollaan aika veikeitä olentoja. Kovin mielellään ei puhuta asioista jotka ei välttämättä ole omalla mukavuusalueella. Yksi osa-alue tässä on vaikkapa lapset. Aina hehkutetaan miten on niin ihanaa lasten kanssa vaikka tosiasiassa välillä koko homma on aika saatanasta. Jos näin ihan suoraan sanotaan.



Nyt alkaa olla kohta vuosi takana arkea jossa kahden teinityttären lisäksi kotona viilettää poikalapsi. Poikahan on ihana veijari. Hymyilee pääsääntöisesti aina jos ei vaan ole nälkä tai väsy puserossa. Mutta mutta...Minne katosi ne hetket jolloin pystyi kotona tekemään jotain muutakin kuin sanomaan ei sinne, ei sitä, älä pudota taulua, älä revi koiraa, älä älä älä ja ei ei ei. Hitaasti juodut aamukahvit lehden kanssa ovat kaukaista historiaa tai haaveilu sohvan nurkalla kävelyretkistä eläkepäivillä Irlannin vehreillä nummilla. Kuten myös vaikeaa on vaikkapa perhojen sidonta, astianpesukoneen tyhjennys ja jääkaapillakin pitää käydä pirun nopsaan ettei alahyllyltä lähde tavaraa. Eipä tässä ole kauaa, kun ihan rehellisesti pissillä olin ja kohta näkyy jätkän pää omien jalkojen välistä, kun vessan ovi unohtunut raolleen.

Okei, okei..tätä kestää hetken eikä siinä. Mutta inhoan ylikaiken tyyliä jossa kaikki on vaan niin ihanaa ja mitään kritiikkiä ei saisi esittää. Haluan kyllä sanoa tuleville vanhemmille, että varautukaa oman aikanne merkittävään menetykseen lapsen myötä. Etenkin poikalapsen. Väittäisin ettei aika kultaa muistoja jos sanon, että molempien tyttärien osalta ei meno ihan näin vilkasta ollut ja hyllyissä sai tavarat olla rauhassa. Tämä siis pienenä varoituksen sanana.



Nyt alkaa itsellä viiden viikon loma ja tarkoitus olisi saada jätkä nukkumaan yönsä eli unikoulua luvassa. Rouvalle isot rispektit, että on jaksanut yllättävänkin hyvin tässä vaikka yhtenäisiä yöunia on nukuttu about vuosi sitten viimeksi. Kaveri heräilee siis vieläkin öisin useita kertoja syömään tai muuten vaan änisemään. Sohva on tullut itsellekkin viime aikoina hyvin tutuksi. Tänäkin aamuna herättiin ennen kuutta. Tosin onneksi tämä oli poikkeus. Vaikka mekin "syyllistytään" siihen syntiin jossa somesta löytyy pelkkää hymyilevää kuvaa ja on niin ihanaa, että melkein ällöttää, niin kyllähän se totuus on aina tarua ihmeellisempää

Sopiva välimatka

Olen tässä viime aikoina ehkä löytänyt sisäisen miss Bradshaw -ominaisuuteni. Ei sillä, että tässä naputtelisin tekstiä blogiin samalla tavalla yöpaidassa, mitä kyllä itse asiassa teen, vaan tehnyt muutamia havaintoja parisuhdetekniikasta niitä samalla pohtien. Erityisesti koskien meidän sukupolvien välisiä eroja...



Tänään ajelin lomalla fillarilla Katinkullasta Sotkamoon ja takaisin, Sieltä tullessani ohitin keski-iän vahvasti taakse jättäneen pariskunnan. Nämä pyöräilivät sanaakaan toisille sanomatta turvallisen 20-30m välimatkalla ja sama etäisyys näytti säilyneen, kun he myöhemmin tähän lomakylään saapuivat. Tässä taannoin odottelin tunteroisen autohuollossa kahviossa. Viereisessä pöydässä istui iäkkäämpi pariskunta. Kumpikin katsoi eteensä koko tunnin, varmasti ei sanaakaan vaihdettu. Ja näitä on tullut nähtyä aika monia viime aikoina erilaisissa tilanteissa. Toki usein on myös perinteinen tilanne jossa mies myötäilee ja nainen papattaa. Mutta jotain omalla tavalla suomalaista ja ehkä hienoakin tuossa turvavälissä on. Epäilen, että siellä pinnan alla on suuret tunteet, mutta niistä ei turhia leuhoteta.

Meidän sukupolvi, siis me nyt kohta nelikymppiset, ollaan jo niitä joiden parisuhde on jatkuvaa analyysia missä mennään, miksi katsoit noin, miksi ei ole sitä, miksi ei ole tätä ja mitä sen parisuhteen pitäisi olla, kun Mirkku-Marjatallakin on niiiiiiiin ihana mies. On ehdottoman hyvä asia, että parisuhdetta pyrittäisiin huoltamaan ja pitämään kunnossa. En ainakaan itse siinä kovin hyvin ole kyllä onnistunut ja korjattavaa piisaa kuin vanhemmassa ranskalaisessa autossa katsastuskonttorilta vikalistan hakureissun jälkeen. Mutta toisaalta ajoittain tulee ympäristöä seuraten mietittyä, että pitääkö toimivia vehkeitä korjata. Huoltaa pitää, mutta että koko ajan rassata. Epäilen...



Noh, aihehan on laaja eikä tästä tämän enempää. Tällaisia havaintoja olen kuitenkin tehnyt. Seuratkaapa ihmiset vähän vanhempia pariskuntia ja teettekö samoja havaintoja. Muututaanko me nyt keski-iän kynnyksellä olevat ja natisevat avioliittonsa fifty-fifty todennäköisyydellä mahdollisesti kasassa pitävät suomalaiset samanlaisiksi iän myötä?

Äiti, mystinen olento

Äitihän se on kehen tukeudutaan hädän hetkellä. Tai näin oppikirja-pohjalta ajateltuna. Ja varmasti usein asiassa vinha perä onkin. Huomenna vietetään äitien päivää ja omalla osallani se on aika hiljaista, kun mummonkin kuolemasta on jo useampi vuosi ehtinyt vierähtää. Oma äitinihän kuoli ollessani armeijassa ja meillä ei mikään erityisen läheinen suhde ollut johtuen hänen ongelmistaan. Mutta hyvä äiti hänkin pohjimmiltaan oli, siitä olen ihan varma.



Mutta oikeata äitiyttä olen päässyt näkemään tästä suht läheltä kohta viisitoista vuotta. Se on todella mystistä hommaa, sanoisin että ajottain aika maagistakin jos oikein tarkkaan seurailee taustalla. Se on vaan hienoa katsoa miten lapsia käsitellään tavalla jota mies ei vaan voi osata. Toisaalta ehkä jossain asioissa sitten välillä ampuu ylikin. Etenkin jos puhutaan omien puolustamisesta. Silloin aina vähän tahtoo ne kuuluisat taikalasit laskeutua nenälle eikä välttämättä nähdä asioita ihan tasapuolisesti. Leijonaemo, usein kuultu termi.

Meillähän on suomessa ollut aika iso murros, ymmärtääkseni, siitä miten asiat on olleet vielä joskus 60-70 -luvulla, kun miehet ovat olleet hyvin pienessä roolissa kodin sisäisissä jutuissa. Nyt on ehkä äitien painetta sinällään helpotettu meidän isien toimesta, mutta toisaalta taas kaikenmaailman sosiaaliset paineet tuntuvat ajottain olevan aika kohtuuttomia. Likimain kilpaillaan siitä, että kuka se on paras äiti. Kuka syöttää rintamaitoa vauvan lukiovuosille asti ja kellä on varmasti ne ekologisimmat kestovaipat käytössä. Ei ole helppoa kodin hengettären luovia noidenkaan paineiden ristiaallokossa samalla, kun teini-ikäinen tytär haastaa äitiään musiikkimausta lähtien kaikessa. Hän tekee sitä keskellä omaa matkaansa ehkäpä kuuntelemaan samaa napinaa parin kymmenen vuoden päästä.



Mutta hienoja kapistuksia on äidit ja he päivänsä ovat ansainneet. Itse en jaksa uskoa, että huonoja äitejä on loppupeleissä olemassakaan. Eiköhän siellä taustalla ole kaikilla rakkaus lapseensa. Jos sitä ei näy, niin sen puute lienee muissa ongelmissa ympärillä. Ehkä jos pitäisi kahdella sanalla kuvata termiä äiti, niin valitsisin turva ja rakkaus. Joku ostaisi ehkä vielä Porkan Jannelta vokaalin tai pyöräyttäisi uudelleen, mutta noilla minä menisin. Viettäkää mukavaa juhlaa äidit ja jaksamisia arkeen, teitä tarvitaan! Eikä vähiten me isät...