tiistai 4. lokakuuta 2016

Stressaava kokemus

Stressiä pitäisi välttää. Onneksi sitä ei kauheasti ole ollut tässä elämän aikana, mutta nyt viimeisinä vuosina kuitenkin lajinsa. Ja hyvin pitkälti työperäistä. Ei kuitenkaan työmäärästä tai työpaikasta vaan jatkuvuuden epävarmuudesta johtuvaa. Tein hyvin pitkään erästä ohjelmistoa eräälle matkapuhelinvalmistajalle ja hommat sen kanssa olivat viimeisinä vuosina katkolla varsin usein. Enkä ole missään tapaa ainoa suomalainen joka on tässä tilanteessa ollut. Lomautusmörköhän on ollut aina arkipäivää esim. raksoilla tai muilla suhdanneherkillä aloilla.



Nyt sitten lopulta projektin loputtua oli ehtinytkin jo käydä, että rouvakin oli jäänyt työttömäksi. Pientä painetta löi niskaan vaikka työt itsellä vielä jatkuivatkin. Paine alkoi tässä viimeisinä aikoina jo näkyä yöunissa ja kaikessa tekemisessä. Asiat pyöri mielessä koko ajan, että mitenkähän tämä elämä tästä järjestyy. Ainahan on helppoa jäädä tukieuroille toviksi, mutta ei se työnhakua tippaakaan helpota. Työuraa jäljellä vielä vähintään 25 vuotta eli reilusti enemmän mitä takana. Tilanteeseen oman mausteensa toi vielä lievästi sanottuna vilkas ja huonosti nukkuva pieni poika kotosalla.

Hieman etupainoitteisesti aloin jo töitä katselemaan ja vaihtoehtoja myös muualta kuin vanhalta työnantajalta. Mitenkään epätoivoisesti ei kuitenkaan tullut soiteltua firmoihin vaan katseltua mielenkiintoisia yrityksiä ja sellaisia joissa paikkoja oli auki. Hain n. vähän reiluun viiteen firmaan tässä viimeisen vuoden aikana ja kolmessa pääsin haastatteluun. Kahteen olisin päässyt töihin joista toisen kanssa lopulta päästiin sopimukseenkin. Mielenkiintoista oli se, että kolmen firman kotipaikka oli Jyväskylä kuten tulevankin työnantajan. Siellä tuntuu menevän lujaa. Erään Kuopiolaisen firman kanssa neuvottelut jäivät kesken vaikka kaksi hyvää työhaastattelua oli takana. Siellä meni ehkä liiankin lujaa ja taisivat joutua hieman jarruttelemaan kasvun kanssa. Yhteen isoon paikalliseen toimijaan käytin kaikki suhteeni mitä löytyy ja melkein oli meno kuin takavuosina aamuneljän taksijonossa eli vahva vonkaus, mutta ei..ei edes haastatteluun. Se oli henkilökohtaisesti vahva pettymys.



Tein hakuprosessissa mm. seuraavanlaisia huomioita eli hakemuksia ei kantsi laitella lämpimikseen. Pitää miettiä onko mahdollisuuksia oikeasti saada paikkaa ja ehdottomasti soitella hakemuksen perään. Väärin ei ole suhteitakaan käyttää. Toisen työpaikoista olisin saanut pitkälti vanhoilla näytöillä, mutta työ olisi ollut toisella paikkakunnalla eikä perheellisenä ollut siihen mahdollisuutta. Yksi havainto oli myös, että pitäisi muistaa päivittää osaamistaan vuosien varrella. Pitkä projekti samoilla tekniikoilla on ollut omalla osalla kompastuskivi. Se tuli karusti huomattua haastatteluissa vaikka nyt paikan sainkin. Ehkä negatiivisin huomio ainakin Kuopion seudulla on myös se, että palkkataso on tippunut. Ei tarvinnut todellakaan odotella korotuksia vanhaan liksaan.

Loppupeleissä omaan suoritukseeni työnhaussa olen varsin tyytyväinen. Sain paikan, paikka on Kuopiossa samassa talossa missä vanhakin työ ja tehtävänkuvauksena on projektipäällikkö, ei rivikoodari. Odotan todella innolla joulukuun alkua, että miten lähtee homma kulkemaan uudessa firmassa. Joudun opiskelemaan ja opettelemaan todella paljon uutta. Onneksi tämän tietää ja erittäin nöyrällä asenteella mennään. Veikkaisin, että alkuunhan se tuntuu kuin uudessa parisuhteessa, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, mutta kokemus on opettanut ettei se välttämättä aina ihan näinkään mustavalkoisesti ole. Kaikella on puolensa ja itse olen tyytyväinen, että pystyin vielä pitämään yhden unelmani hengissä...ei päivääkään elämässä työkkärin asiakkaana...