keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Inkarnaatio

Tammikuu tulee. Paljon lupauksia ja elämänmuutoksia tiedossa ihmisillä, uudelleen syntymistä. Kuntosalit pursuaa, laihdutustuotteet myy kuin euron ämpärit Tokmannilla ja viinakset on pannassa. Tähän aiheeseen olisi helpoin tarttua naureskelemalla ja mollaamalla näitten epäonnistumisia. Ja näin iso osa ihmisistä tekeekin. Mutta miksi...


Uusi vuosi on hyvä aika aloittaa uudet kujeet. Kuten lehdistä voidaan lukea, niin 20% suomalaisista aikoo yrittää viettää tipatonta tammikuuta. Varmaankin vähintäin yhtä iso osa haluaa muuttaa jotain muuta elämässään. Joku laihduttaa, joku lisää liikuntaa, joku lupaa olla enemmän lastensa kanssa jne. Mutta miksi juuri tammikuu on hyvä? No siksi, että silloin näitä muutoksia voi tehdä suuremmin selittämättä. Paitsi että vähän pitää kivasti somessa uusia tapojaan omaa kilpeä kiillotellen mainostaa. Älä välitä, niin olen tehnyt minäkin. 

Mutta mikä tässä uudessa syntymässä ja tuhkasta nousemisessa on parasta? No se, että muutosta yrittävä porukka on tajunnut, että hei! nyt olisi aika tehdä jotain asioille tai sitten kokeilla jotain uutta. Etsiä ehkä rajojaankin. Enemmän pidän itse nolona orkesteria jotka tietää tarpeen oman elämänsä muutokseen, mutta eivät edes yritä. Naamioivat oman pelkonsa, heikkoutensa ja epävarmuutensa kovaan räksytykseen: "tipaton on alkoholisteja varten", "ylipaino on ylivoimaa", "kerkeää tässä elämässä juoksemattakin"


Tykkään kokeilla kaikkea uutta aina ajottain. Kolme vuotta sitten meni korkki kiinni, tammikuun 1 päivä. Kaksi vuotta sitten loppui RAY:n tukeminen kolikkopeleissä, tammikuun 1 päivä. Kaksi vuotta sitten alkoi 3-4krt viikossa kuntosalilla käyminen, tammikuun 1 päivä. On toki aika monta tammikuun ensimmäistä jolloin ei ole ihan niin suksee ollutkaan yritys. Nytkin on mielessä taas jotain vuoden alkuun, aika näyttää miten käy.

Summa summarum, niin kokeilkaa ihmiset rohkeasti erilaisia muutoksia elämässä jos yhtään sille tuntuu. Tammikuu on siihen hyvä aika. Tosin esim. tipaton kuukausi antaa vain pienen kuvan elämästä ilman alkoholia. Niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta suuntaa se antaa. Homma vaan vaatii pitkäkestoisuutta, mutta kuukausi on hyvä startti. Ei pidä tuskastua muiden kommentointiin tai ruuhkiin kuntosaleilla. Molemmat loppuu aikanaan...Toisaalta taas jos tuntuu, että elämä on mukavasti lapasessa, niin entistä työkaveria lainaillen: "anna mennä David, hyvin menee"

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Jaa, ei, tyhjä, poissa

Tulee eduskuntavaalit. Ihmiset toivovat muutosta. Alku näyttää hyvälle. Kun on aika tehdä kipeitä päätöksiä mikään ei näytäkkään enää hyvälle. Kannatus siirtyy oppositiolle. Valta vaihtuu seuraavissa vaaleissa. Mikäli aiemmin vallassa olleen orkesterin päätökset olivat hyviä, niin valta säilyy parikin kautta uudella porukalla, joka parhaassa tapauksessa ryssii kaiken hyvän mikä oli tehty, muuten palataan jo neljän vuoden jälkeen samaan asetelmaan. Tätä on suomen politiikka valtakunnan tasolla. Höystettynä lamaannuttavalla ay-toiminnalla jota ollaan nyt saatu nähdä. Miksi näitä pohdin? No siksi, että anoppi nimittäin kyseli, että miksi en hakisi politiikkaan mukaan. Ilmeisesti voimakkaat mielipiteet asioihin oli huomattu. Mutta homma ei nappaa mm. tuon politiikkaan kuuluvan oravanpyörän takia jota kuvasin edellä.



Tai no se on vain yksi syy miksi politiikkaan pyrkiminen ei voisi vähempää kiinnostaa vaikka politiikkaa seuraankin suht aktiivisesti. On siinä toki muitakin juttuja. Yksi tärkeimmistä on se, että päätöksen teko on tavattoman hidasta ja yksittäisen ihmisen on vaikea saada asioihin muutosta. Sellainen on turhauttavaa. Ainakin meikäläiselle jonka pitää saada asiat hoitumaan jouhevasti ja mielellään heti.

Mutta se kaikista tärkein syy miksi politiikka on aika pyllystä on puoluejärjestelmä. Jokaisella puolueella on ideologiansa jonka takana seistään vaikka maailmanloppuun ja ryhmäkuri syö yksittäisen vaikuttamisen mahdollisuudet. Demarit on työväen asialla ja nykyisin kovasti myös humaania porukkaa, Kokoomus ajaa yrittäjien asiaa, Kepulaiset maaseudun, Persut suomalaisten asiaa ja sitä rataa. Tässä on vaan se ongelma, että kun maailma ei ole mustavalkoinen ja muuttumaton. Aika usein tuntuu, että ideologia ajaa järjen edelle. Se on piirre joka saa meikäläisellä verenpaineen aina kaakkoon.



On ollut älyttömän vaikea löytää omaa puoluetta vuosien varrella. Äänestää kuitenkin pitää, koska se on ainoa tapa vaikuttaa asioihin. Pääsääntöisesti oma valintani on osunut kokoomuksen suuntaan johtuen siitä, että yrittäjyys on kaiken a ja o yhteiskunnan pyörittämiseen. Homma vaan ei toimi, että kaikki mikä on minun on myös sinun ja toisiamme palvellen ei riitä raha mistään. Mutta valinta ei ole helppo, koska itse tykkään demareiden tavasta huolehtia tavallisista ihmisistä, keskustan maaseutupolitiikasta, vihreiden ympäristölähtöisyydestä, perussuomalaisten suomalaiset ensin -mentaliteetista. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa. Todennäköisesti seuraavissa vaaleissa on taas edessä pitkä pohdinta minne sitä sen äänensä antaisi

Ehkäpä lyhyesti voisi kiteyttää vastauksen kysymykseen miksi ei politiikkaan yrittäminen kiinnosta näin: "mikään puolue ei ole näköiseni eikä minun pää kestä sitä jappasemista millaista päättäminen yhteisistä asioista on"

perjantai 18. joulukuuta 2015

Terassia rakennellaan...

Ei rakenneta terassia nyt lumisateessa, mutta noilla sanoilla alkoi Facebookin käyttöni eli ko. teksti oli ensimmäinen status-päivitykseni 28.7.2008. Tästä alkoi oma someiluni kaverin houkuteltua mukaan. Face oli silloin nouseva trendi eikä twitter yms. olleet oikein saaneet vielä silloin jalansijaa. Someilu oli kuitenkin Facessa kovin erilaista silloin. Softan käyttöliittymä oli erilainen ja sitä käytettiin vielä silloin pääasiassa läppäriltä tai pöytäkoneelta, tabletit oli vasta tulossa. Mutta olipa versio softasta mikä tahansa, niin myös sisältö oli hyvin erilaista verrattuna nykyiseen ja siksipä tästä löysin itseni kirjoittamasta mietteitäni aiheesta.


Tosiaan FB:n käytön alkuaikoina oli "muotia" lyhyet päivitykset tyyliin: "menee illaksi töihin" tai "kävi siskonsa kanssa kahvilla". Tämä ilmiö on hävinnyt käytännössä kokonaan. Myös aikanaan tyypillistä oli erilaisten virtuaalioluiden sun muitten tarjoaminen toisen seinälle. Omituista touhua jota en ihan ymmärtänyt silloinkaan. Tuli vähän sellainen Tamagotchi-meininki mieleen siitä. Muistanette ne paristoilla toimivat lelut joita piti syöttää, että ne kasvaa ja elää. Omanlaisia elektroniikkapelejä. Takaisin naamakirjaan eli silloin linkiteltiin etenkin viikonloppuisin pikkupäissään paljon musiikkia. Nykyäänkin sitä tulee ja ei kännipäivitykset kadonneet ole, mutta ei niitä ole läheskään samassa mittakaavassa. Kuvia ja videota oli paljon vähemmän johtuen ettei mobiililaitteet olleet samalla tasalla mitä tänä päivänä. Ryhmiä ei käytetty juuri lainkaan silloin enkä muista tukiko softa edes sitä. Nykyään on omat ryhmänsä kirppareille, kotikunnille, kouluille, urkkaseuroille jne.

Kuten kaikki, niin maailma muuttuu. Silloin vajaa kymmenen vuotta sitten ihmiset päivittivät paljon omasta elämästään juttuja. Osan mielestä turhia, osan mielestä ei. Minun mielestä ei. Facebook toimi silloin aiemmin huomattavasti paremmin sosiaalisena mediana kuin mitä se toimii nyt. Nykyisin kasvava määrä ihmisiä on facessa vain ryhmien takia, katsellakseen muitten toimintaa, linkittääkseeen jonkun facen tarjoaman valmiin "tässä on vuotesi" -tyyppisen ratkaisun aikajanalleen tai käyttäjätunnus on vaan jäänyt sinne roikkumaan.


Yksi asia on myös muuttunut paljon ja se on käyttö omien aatteiden esille tuomisessa. Tähän syyllistyn paljon itsekkin. Se on vähän kaksiteräinen miekka. Voimakkailla ajatuksillaan ja niiden esille tuomisella aina kumartaa toiseen suuntaan ja pyllistää toiseen. Se on tullut huomattua vuosien mittaan. Ajoittain some saa aikaan myös aika ahdistavia tunteita tästä johtuen.

Kuten sanottua, niin maailma on tosiaan muuttunut ja yksi syy varmasti käytön muuttumiselle on kyllästyminen, yksityisyyden varjelu sekä ehdottomasti kasvanut some-tarjonta snapchatteineen ja twittereineen. Jokaiselle löytyy jotain. Face on säilyttänyt kuitenkin pintansa jollain tapaa tässä murroksessa, mutta sisältö on kärsinyt. Siitä ei pääse mihinkään. Tai sitten olen ymmärtänyt sosiaalisesta kanssakäymisestä jotain pahasti väärin...Olen pohtinut pitkään vakavasti jättäytyväni kokonaan pois somesta. Se vaan kaatuu aina siihen, että entäs ne Facen ryhmät. Mistä saan tietoa siitä ja tästä ja tuosta? Mitä kautta mahdollisesti myyn vaikkapa sitomiani perhoja jos en FB:n kautta? Mr Zuckerberg on onnistunut aika hyvin kietomaan verkkoonsa meidät..tai ainakin minut...

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Kääntöpuolelta

Olen tässä nyt pari vuotta hehkutellut raittiuden ilosanomaa. Osalle varmasti kyllästymiseen saakka. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin vuoden vaihteessa tulee tasan kolme vuotta tipatta. Mutta kuten useasti, niin tälläkin mitalilla on kääntöpuolensa.

Mukiin sylkemisen valoisien puolien vastapainona on yksi aika iso menetys. Se on osa sosiaalista elämää. Se mikä eletään face-to-face kavereiden tai sukulaisten kanssa, ei Facebookissa, Twitterissä tai missään periskoopissa tahi sun muissa snäpeissä. Toki nyt joku sanoo, että aina voi pitää hauskaa selvinpäin seurassakin ja toki voikin. Olen pitänyt minäkin ja mukavaa on ollut, siis ihan oikeasti. Mutta ei se ihan sama ole ja nyt tämä konkretisoitui minulle oikeastaan ihan viime aikoina.



Entinen työkaveri on ollut pitkän pätkän ulkomailla ja palannut nyt kotimaahan. Vanha tuttu porukka jossa nykyisiä ja entisiä kollegoita olivat käyneet iltaa istumassa tässä taannoin. Kuulin asiasta jälkikäteen. Voi toki olla, että kutsua ei olisi heilahtanut muutenkaan, mutta nämä on juttuja jotka oikeasti harmittaa menetyksenä täysraittiudesta. Olisin ehdottomasti halunnut olla mukana. Pakko on myös myöntää, että aika kova kynnys on nykyään lähteä muihinkaan yhteisiin illanviettoihin. Työporukalla menee vielä, mutta orkesterilla jossa on vähänkään puolituttuja alkaa tökkiä, kun sitten saa taas kertoa sadatta kertaa tarinan miksi olut ei maistu.

Toinen vähän ikävä tilanne tuli vastaan tässä hirvimetsällä, kun jahti oli loppunut. Korostan, että hirvimetsällä on ehdoton 0-linja viinaksille metsästyksen ollessa käynnissä. Tuttu setä tarjosi pientä siivua Jägermeisteria onnistuneen jahdin päätteeksi ja kieltäydyin. Uusi tarjoaminen ja sitten piti jo selittää tarkemmin, että kun en käytä enkä ole toviin käyttänyt. Tilanne ajautui tarjoajan kannalta ikäväksi ja pyyteli anteeksi. Ei olisi tarvinnut, ei todellakaan. Maailma ei vaan vielä ihan valmis ole kaikkeen.



Ei nämä kokemukset kuitenkaan ole ajaneet muuttamaan omia tapoja. Maailma näyttää edelleen paremmalle näin. Mutta ikävästi se tämä elämä vaan iloliemen ympärillä pyörii. Etenkin sosiaalinen elämä. Se nähdään myös kotona siten, että ei meitä vaimon kanssa minnekkään pyydetä mukaan jne. Tämä on se hinta mitä tästä maksetaan, valitettavasti. Olen aina koettanut suhtautua asioihin avoimen rehellisesti. Myös tähän. Harva juttu tässä elämässä on sellaista, että kaikki koettu olisi pelkästään plussaa...

lauantai 5. joulukuuta 2015

Ei sota yhtä miestä kaipaa...

Jaahas, se olisi taas vedettävä maastopukua niskaan ja lähdettävä pitämään aamupäivä oppitunteja sekä iltapäivä menisi harjoituksessa kasarmin lähiympäristössä. Tai no näin voisi olla satunnaisena arkiaamuna tunnelma jos ei olisi tuota meluvammaa. Hetken se ehti tuollaista olemaan 90-luvun puolivälissä. Elämä olisi omalta osalta voinut olla kovin erilaisen näköinen ilman muutamia sattumuksia. Toisaalta niin varmasti monella muullakin, mutta kirjoitellaan muutama rivi aiheesta itsenäisyyspäivän kunniaksi. Kuitenkin sotaväki ja itsenäisyys liittyvät yhteen, halusipa sitten tai ei.



Ammattikoulussa ollessa alkoi intti lähestymään. Se ei herättänyt tunteita oikein puolesta eikä vastaankaan. Vähän tuli treenailtua lenkkien merkeissä tarkoituksella, että ei tekisi hommasta itselleen tarpeettoman vaikeaa. Noh, tuli aika astua palvelukseen Vekaranjärvelle ja Kuju Hyttinen lauleskeli enon viedessä rautatieasemalle yllättäen radiosta Ihana aamu -biisiään. Tuskin oli sattumaa. Olin tosiaan lähtenyt harmaisiin vailla mitään ajatuksia sotilasurasta tai ajatuksia tulevaisuudesta ylipäätään. Tarkoitus oli tulla takaisin siviiliin ja etsiä sähköasentajan töitä, kun sellaiseen oli paperitkin juuri hommattu.

Ehkä kuitenkin kova kilpailuvietti ajoi särmäämään varusmiehenä ja varsin pian tavoitteeksi tuli päästä suoraan reserviupseerikouluun peruskoulutuskauden jälkeen. Silloin oli kokeilu jossa mentiin siis perukoulutuskaudelta suoraan RUK ja loput johtajat kävi sitten aliupseerikoulun. Palvelin viestipatterissa eli tykistön viestissä ja siellä on viestiupseerien määrä erittäin rajallinen verrattuna vaikkapa naapurissa olleeseen tulenjohtoon jossa upseereita koulutettiin seitsemän kertainen määrä. Kolme pääsi meistä n. 80 hengestä Haminaan, itse en joukossa ollut. Uskoisin, että aika lähellä kuitenkin. Se oli kova pala. Olin tottunut saamaan sen mitä tosissani tavoittelin. Pettyneenä oli asenne kehno aliupseerikoulussa, mutta hiljalleen loppuaikaa kohden parani. Ihan viime metreillä 11kk palvelusajasta hoksasin, että eihän mulla ole opiskelupaikkaa ja työtilanne näyttää tosi huonolle. Päätin hakea töihin prikaatiin. Sekään ei mennyt kuin elokuvissa. Kotiutuessa sain kuulla 30min ennen sotilaspassin saamista, että paikka omaan yksikköön oli säästetty eräälle jälkirukkiin lähteneelle

Suunnitellessani täytellä työkkärin papereita sain puhelun komentotoimistosta ja soiteltiin töihin. Otin erittäin lyhyen miettimisen jälkeen paikan vastaan vaikka aselaji vaihtuikin pioneereihin. Homma olikin kovin erilaista johtuen joukkoyksikön ja aselajin vaihdosta. Mutta tykkäsin kovasti vaikka asuinpaikka keskellä metsää Vekaranjärvellä ei nyt ihan paras ollutkaan. Melkein heti huomasin, että tämä on juurikin se juttu missä oikeasti olen hyvä. Ihmisten kanssa pelaamista, vastuuta, suunnittelua ja erityisesti käytännön tekemistä. Oli mukavaa aikaa se ja ikävä on ollut usein etenkin nykyisten töiden haasteiden kanssa tapellessa. 



Maanpuolustusopiston pääsykokeissa käytiin kaverin kanssa ja oikein puolustusvoimien farkkuladalla reissu tehtiin Lappeenrantaan. Tehtiin erilaisia pääsykokeita pällitesteistä ryhmähaastatteluiden kautta cooperin juoksuun. Kaveri pääsi, minä en. Pääsykokeissa minut otettiin jo erikseen kuulonmittaukseen. Ampumisesta johtuva meluvamma paheni radikaalisti palveluksessa ollessa. En kuule vasemmalla korvalla lainkaan yli 2kHz ääniä. Sinne meni sotilasura, ei auttanut puhelut opiston päällikkölääkärille. Poliisikouluun Tampereelle soitto selvensi myös, että tällaisella 173cm metrimakella ei ole asiaa sinnekkään. 175cm oli ihan ehdoton minimi silloin. Noiden puheluiden jälkeen ammattikorkeakoulujen hakuopas tuli erittäin tutuksi...

Intti jäi ja insinöörin opinnot alkoivat, mutta intti ei lähtenyt onneksi miehestä. Olen saanut käydä kertaamassa yli 30vrk parissakin eri tehtävässä Rovajärvellä, Vekaralla ja nyt myös Kuopiossa. Mukavaa on ollut. Näin itsenäisyyspäivänä on hyvä muistaa, että vahva koulutettu ja hyvin kalustettu reservi on suomen paras turva. Siihen ainakin minä luotan parhaiten. Nato-asia on vaikea ja siihen en edelleenkään osaa ottaa kantaa puolesta tai vastaan. Kävin vuonna 2002 ylennyskahveilla sotilasläänin esikunnassa ja siellä silloinen komentaja eversti Leo Puustinen otti kovasti Nato-vastaisen kannan. Se muistuu mieleen aina näin itsenäisyyspäivänä. Se oli hämmentävää tekstiä ammattisotilaalta jotka toimivat politiikan jatkeena, ei poliitikkoina ainakaan työtehtävissään. No se oli semmoinen puhe se.



Nyt kasvaa tuossa oma poika. Saa nähdä hänen täysi-ikäisyyden kynnyksellä onko meillä palkka-armeija, onko vanha malli yleisellä asevelvollisuudella, onko suomea ylipäätään, onko eurooppa täydessä kaaoksessa vai eletäänkö kenties liittovaltio-mallisesti. Olemme todistamassa mielenkiintoisia aikoja eikä tällä hetkellä meno kovin hyvälle näytä. Aika näyttää mikä on siniristi-lipun tulevaisuus. Toivotaan kuitenkin parasta. Hyvää Itsenäisyyspäivää!

"Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa"

Adolf Ehrnrooth, jalkaväenkenraali