Pala rauhaa

On ihmisiä jotka haluavat koko ajan olla jonkinlaisessa härdellissä menossa ja pitävät siitä, että on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja sitten on ihmisiä jotka rakastavat rauhaa. Arvatkaapa kumpaanko kuulun?

Vietin lapsuuteni rauhallisessa kodissa maalla. Muita lapsia ei ollut kuin vierailevina tähtinä. Kasvoin siihen, että aina oli paikka jossa sai olla rauhassa ja meno sekä meininki oli rajallista. Tai ehkä sitä härdelliäkin oli, mutta se oli allekirjoittaneen itsensä aiheuttamaa. Viikonloppuisin elämä usein vilkastui ja koin sen jonkin verran ahdistavana. En tiedä miksi, koska ihan turvallista oli. Ehkä tällainen on vaan sisäänrakennettu luonteenpiirre allekirjoittaneella.



Meluisa ja rauhaton ympäristö saa edelleen sulakkeessa langan venymään katkeamispisteeseen. Sen huomaa, kun tyttäret nahistelee. Koko ajan odottaa vieläkin, että milloin se toinen alkaa huutamaan kurkku suorana syystä tai toisesta. Oman mausteensa tähän on tuonut poika ja kotona rauhalliset hetket on vähän kortilla olleet. Viime viikonloppuna kuitenkin sellainen oli, kun rouva lähti pojan kanssa yökyliin ja löysinkin itseni katsomasta Tarantinon leffaa sohvannurkasta teinityttöjen linnottautuessa omiin huoneisiinsa. Täytyy sanoa, että se oli aika mukavaa, ei voi kieltää millään.

Se mikä tekee asiasta ongelmallista, niin perheessä jossa on lapsia ja koiria, niin meteliä on aina. Siihen on vain yritettävä tottua. Kuitenkin joidenkin ominaisuuksien muuttaminen itsessään on likimain mahdotonta vaikka kuinka haluaisi. Ainakin minulle on todella vaikeaa oppia tykkäämään ihmispaljoudesta vaikkapa kaupassa, melusta ylipäätään tai yrittää katsoa televisiota, niin että tajuaisi mitä ympärillä tapahtuu. Nämä jutut on siellä syvimmissä aivolohkojen kerroksissa. Inhottavintahan näissä on, että usea tällainen piirre ärsyttää parisuhteessa toista osapuolta. Toista ei kuitenkaan voi muuttaa, itseäsi voit. Näin sanoo vanha viisaus parisuhde-teoriasta.

Mutta lopultahan kyse on sopeutumisesta. Yllämainittujen asioiden kanssahan pystyy elämään mainiosti. Mutta silti ei voi kiistää etteikö ainakin tämä kaveri tarvitse hetkittäin sen palan rauhaa. Se voi löytyä kotoa, se voi löytyä kalareissulta tai mistä vain. Mutta hetkittäin tarvitsee olla pieni hetki myös yksin ajatustensa kanssa jotta jaksaa painaa eteenpäin...

Fifty-fifty

Uskotko horoskooppeihin? Hyvä, en minäkään. Mutta ehkä niissä jotain perää on vaikka järki muuta sanookin. Meikäläinen on nimittäin vaaka. Esimerkiksi uskomattoman luotettavalta vaikuttava www.astro.fi sivusto tietää kertoa luonnehoroskoopissaan seuraavaa:

Vaakamaisena ongelmana voidaan ehdottomasti pitää päättämättömyyttä kahden tai useamman vaihtoehdon välillä, mikä saattaa heijastua epäitsenäisyytenä ja pinnallisuutena. Alttius ulkopuolisille vaikutteille ja äärimmäisten vaihtoehtojen kokeileminen saa lähiympäristön joskus hermoromahduksen partaalle. Liiallisten kompromissien kanssa taiteilu johdattaa Vaa'an joskus melkoiseen umpikujaan, josta ei enää kompromissilla selvitä.

Ihan hirveää huuhaata. Paitsi että ei ole. Nimittäin tämä osuu aikalailla nappiin. Jäin tätä pohtimaan, kun olen tässä taas oman elämäni Selänteenä miettimässä, että vieläkö syksyllä jatkaisi salibandya kilpasarjoissa vai joko malttaisi luovuttaa. Tätä olen pohtinut nyt päivittäin muutaman viikon ja joka toinen päivä on mieli toisenlainen. Se on aika kuluttavaa.



Eikä tämä liity pelkästään tähän yhteen tapaukseen vaan ihan kaikkeen omassa päivittäisessä elämässä. En vaan osaa päättää jos päätöstä ei tarvitse tehdä nopeasti ja vaihtoehdot ovat suhteellisen tasavertaisia. Hirveää jahkailua ja vatvomista suuntaan jos toiseen. Sen tietää mm. ex-kollega jonka kanssa kalareissussa kerran oltiin. Kyllä oli melkoista säätämistä aina mille koskelle seuraavaksi mennään.

Mistä tällainen sitten johtuu? Siitäkö, että olen syntynyt syyskuussa? En tiedä vastausta, mutta pelottavan paljon noita piirteitä osuu kuitenkin horoskooppimerkille tyypilliseen luonteeseen. Liekkö sitten kaikki vaa'at tällaisia vatvojia, tiedä häntä sitten...