perjantai 30. lokakuuta 2015

Erittäin salaista

Fanittaminen. Se ei ole minulle kovin tuttukaan juttu. Toki lapsena oli seinät täynnä Sabrinan ja Samantha Foxin julisteita, mutta en nyt itseäni tosi-faniksi laskisi. Ehkä Ritari Ässä oli lapsuuden suurin sankari Ihmemiehen ohella. Niitä fanitettiin kuten moni muukin ikäisemme. Urheilupuolella on tullut oltua TPS-kannattaja ehkä siitä syystä, että se oli vastavoima 90-luvullla Jokerien menestykselle. Pienellä gloryhunter-vivahteella myös laskin itseni ManU:n mieheksi aikanaan. Silloin kun potkupallo vielä vähin kiinnosti.

Sitten jossain vaiheessa kolahti Bondit. Nuorukaisena ne menivät vähän siinä muun äksön-rymistelyn seassa, mutta jotenkin ne kiehtoivat aina. Tekniset vempeleetkin oli niin hienoja. Muistan kun ala-asteikäisenä en arkana poikana niitä oikein uskaltanut katsoa. Kohtaus jossa 007 räjäyttää sukeltajan Erittäin Salainen -elokuvassa oli silloin liikaa. Tosin jännäreiden ystävä en ole vieläkään. Uhrilampaat nähtyä valvoin aikanaan vähintään yhden yön ja totesin, että nämä ei todellakaan ole mun juttu. Mutta Bondit sen sijaan ovat kuitenkin muodostuneet nykypäivänä harvoiksi fanittamikseni kohteiksi.



Mikä Jameksen elämässä kiehtoo? Se on kuitenkin leffatasolla ajottain varsin heikkolaatuistakin toimintarymistelyä jos katsotaan elokuvasarjaa kokonaisuutena. Noh, minua kiehtoo tietysti agentin salaperäinen elämä ja tapa onnistua kaikessa. Ehkä kuitenkin kaikesta eniten se kylmyys ja tylyys mikä hahmossa on. En itse sellainen ole, mutta jotenkin ihailen tapaa miten Bond sen tekee. "The job's done and the bitch is dead.", tokaisee leppoisasti 007, kun rakastamansa Vesper osoittautuu vihollikseksi ja on hukkunut hetkeä aiemmin Venetsiassa.



Yksi tärkeä muisto Bondien katseluun liittyy siihen, kun Brosnan tuli rooliin ja Golden Eye sai ensi-iltansa. Näin leffan Vekaranjärvellä Kaartinkinossa varusmiehenä. Valojen sammuttua alkoi TJ (tänään jäljellä) -lukujen huuto. Muutenkin meno oli hieman erilaista kuin mihin leffateattereissa on tottunut karkkipussien vaimeasti rapistessa. Armottomat aplodit saattoivat MI6:n miestä, kun hän moottoripyörällä hyppäsi lentokoneen perään alkukohtauksessa ja könysi ohjaamoon pelastaen koneen ja itsensä. Mitään realismiahan siinä ei ollut, mutta ei Bondeissa aina tarvitsekkaan. Ja usein mentiinkin leffoissa yli korkealta ja kovaa. Kuten vaikkapa viimeisimmässä Brosnanin vedossa Kuolema saa odottaa. Se ampui pahasti yli ja Brosnanin kausi oli takana. Eikä Mooren Bonditkaan aina mitään realismin suurinta juhlaa olleet. Dalton toi Bondia tähän päivään, mutta Brosnanin kaudella sitä taas hilattiin valitettavasti lähemmäs melkoista teknoilua



Sitten 2006 tuli Casino Royale ja Bondiksi oli valittu suuren kohun keskellä Daniel Craig. Mies joka ei kuulemma 007 voinut olla syystä jos toisesta. Mm. hiustenväri oli väärä. Sitten kuitenkin itse leffahan iski kuin kuin miljoona volttia. Elokuvaa ensimmäistä kertaa katsellessa kulmakarvat kohoilivat kuin Asko Kallosella Idolsin ensimmäisillä tuotantokausilla. Tätä tämän pitää olla. Mahtavaa! Bond on tuotu 2000-luvulle ja Craigin epäilijät vaimennettu.



Eilen kävin katsomassa uusimman Spectren. Siinä ja edellisessä Skyfallissa on otettu flashback menneeseen ja sekoiteltu uutta sekä vanhaa. Leffa oli hyvä enkä juonta spoilaa enempää jos joku tätä nyt lukee. Jotain jäi kuitenkin kaipaamaan. Jotain mihin ei oikein osaa vastata. Onko se vanha Q jota kaipaa? Dialogia tämän tekniikan mestarin ja Bondin välillä, joka oli parhaimmillaan Mooren ja Brosnanin kanssa? Oliko se pieni pettymys Hinxin hahmoon, joka yritti haastaa legendaarisen Rautahampaan? Onnistui siinä hyvin, mutta ei paremmaksi pistänyt. Oliko se odotus vielä jostain hienommasta tarinasta kuten vaikka Kultasormessa? Oliko se pelko, että tämä kaikki on nyt koluttu aika loppuun, kun oli hypätty Conneryn Spectre-aikaankin ja alamäki alkaisi? En tiedä. Hieno leffa, mutta jotain ihan viimeistä silausta jäi uupumaan. Ehkä liian korkealla olleet odotukset olivat osasyynä.



Mitä seuraavaksi on luvassa? Siitä ei ole tietoa. Mutta henkilökohtaisena mielipiteenä toivoisin, että Craig lopettaisi vaikka onkin ollut kaikkein paras Bond, sorry Connery & Moore -fanit. Ikänsä puolesta nimittäin alkaa mittari kohta olla täynnä. Yksi Bond enää korkeintaan. Toisaalta Connery oli 40v tehdessään Timantit ovat ikuisia, mutta näytti paljon vanhemmalta siinä. Moore taas oli jopa 57v Kuoleman Katse -leffassa. Ja sen huomasi, valitettavasti. 007 on huikea hahmo jonka Craig on vienyt ihan uudelle tasolle. Ja hyvällä maulla. Nyt pitäisi sitten osata lopettaa ajoissa ja uusiutua jälleen. Taito joka tuntuu olevan vaikea etenkin kun puhutaan isoista rahoista. Mennään tällä, kun tuottaa ja lypsetään kaikki ulos. No kävi miten kävi, niin seuraavalle Bondille on rima ylhäällä. Vieläkö sitä voidaan ylemmäs laittaa? Se jää nähtäväksi ja sen ylitystä tai alitusta ainakin meikäläinen seuraa tarkasti....

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Tasajako

On hetkiä elämässä, kun tuntuu ettei meno ole reilua. Niitä on meillä kaikilla. Muistan omalta osaltani ensimmäisen tapauksen jota joskus nuorena miehenä jäin pohtimaan. Metsästysseurassa oli perheellinen mies, kovakuntoinen suunnistaja. Elämäntavatkin oli varmasti kohdallaan. Niin vaan tämän vei sairaus varsin nuorena. Silloin ehkä alkoi omat uskonnolliset pohdinnat vahvistua, että ei tässä ole mitään järkeä. Jos olisi joku hyvää tarkoittava jumala tai muu, niin näin ei kävisi. Tämä ei ole reilua.


Armeijassa ollessani kannoin äitiäni hautaan. Tämä ei taas aiheuttanut samanlaisia tuntemuksia. Omat elämäntapansa veivät, karua mutta näin. Suru toki oli ja on vieläkin, mutta tämä oli kuitenkin tavallaan oikeudenmukaista. Sitten kuoli täti sairastettuaan pitkään ennen sitä. Ei ihan reiluinta sekään. Muistan nuo molemmat hautajaiset sekä sen kuinka äitini päätä mummo silitti Tervon ruumishuoneella ja silloin tuntui kanssa reiluus olevan elämästä todella kaukana. Mitä pahaa oli maailman ihanin ihminen tehnyt menettääkseen kaksi lasta? Nyt vasta omia lapsia omaavana ymmärtää tuon tuskan

Tässä ihan vastikään meni ikäiseni perheellinen mies yllättäen sairauden viemänä sekä nyt viikonloppuna salibandyturnauksessa sai sairaskohtauksen entinen pelikaveri, itseäni nuorempi. Onneksi lievän vaikka pahalta oli näyttänyt. Kyllä sitä vaan ajottain miettii, että reilukerhoon ei vaan kaikille ovet avaudu. Nyt näin keski-iän kriisin alkumetreillä näitä jää välillä miettimään. Joku kummallisuus on, että nostalgian kaipuu myös kasvaa kovemmaksi ja tahtoo takertua menneeseen, siihen vanhaan hyvään aikaan. Toivoo reilua meininkiä elämään. Ihan myös näin selvinpäinkin.


Lisäksi tätä nallekarkkien tasajakoa jäi omalta kohdalta miettimään, kun takavuosien voimakas ylipaino on selätetty, alkoholia ja tupakkaa ei mene lainkaan ja liikuntaa on paljon. Silti näyttää vahvasti sille, että verenpainelääkkeille pääsee vaikka sukurasitteitakaan ei siihen ole. Pakko se on nöyrtyä ja lääkäriin mentävä. Muuten on taas joku ihmettelemässä tätä reilukerhon epäoikeudenmukaisuutta. Mutta sitten taas toisaalta, niin on rakastava perhe ja siten elämä kohdallaan. Siinä on reiluuskerroin sitten kohdallaan. Kyllä tämä elämä vaan on sitä vanhasta vihkivalasta tuttua myötä- ja vastamäkeä...

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Kortti viuhuu

Eurooppa on murroksessa. Aika moni tuntuu muistavan tapahtumat 30-40 luvulla saksassa ja ehkäpä siksi natsikortti viuhuu entistä taajempaan suurten ihmismassojen liikehtiessä. Ollaan tilanteessa jossa koko eurooppa voi muuttua kovin erilaiseksi asua kuin mitä se on ollut toisen maailmansodan jälkeen. Tuon ajan jolloin omat isovanhempamme ja heidän vanhempansa maksoivat hyvinvointimme ja itsenäisyytemme kovalla työllä ja pahimmillaan verellään. Jalkaväenkenraalikin sanoi: "kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten"



Oliko riittävän paatoksellista? Uskoisin että oli. Asiat ei ole kuitenkaan yksinkertaisia. Miksi kirjoitan tästä aiheesta? Siksi, että minua ärsyttää. Minua ärsyttää molempien äärileirien kyky olla näkemättä asioita laaja-alaisesti. Sekä ärsyttää miksi korjaavia toimenpiteitä ei saada tehtyä suomessa eikä euroopassa asian suhteen. Mutta kuten tuolla johtamista koskevassa kirjoituksessa mainitsin, niin räksyttää on helppo, mutta entäs kun pitäisi sanoa mitä pitäisi tehdä toisin. No yritetään...

Me ollaan nähty ennen tätä islamistien kansanvaellusta jo se, että avoimet rajat eivät toimi. Valtaosa rikollisuudesta mm. mökkimurtoihin jne. liittyy usein entisiin itäblokin maihin. On nähty, että seksuaalirikoksissa on tietyt kulttuurit (lue Islam) korkealla tilastoissa. On nähty, että meillä ei kotouttaminen toimi parhaalla mahdollisella tavalla vaan slummiutumista ja jengiytymistä on jo havaittavissa. Ja mikä ehkä pahinta, niin on nähty että valtion kirstu on tyhjä. Tuon osalta tilannetta vielä pahensi Venäjän tilanne. Tilanne jossa Suomi on EU-maista kaikista vaikeimmassa paikassa.

Nyt me ollaan jamassa jossa leikataan kansalta ja rahaa työnnetään holtittomasti maahanmuuttoon. Samalla poliisi sisäisesti ohjeistaa olemaan hiljaa ko. asiaan liittyvistä ongelmista (lue täältä), vieläpä nyt sananvapauden viikolla. Kansa jakautuu kahtia. On porukkaa jotka on elämää suurempia hyviä ihmisiä kaltaistensa keskellä ja tuomitsevat kaikki rasisteina sekä on porukkaa jotka ampuisivat jokaisen mamun kuuhun tai ainakin siihen suuntaan. Kummassakaan ei luonnollisesti ole mitään järkeä. Jos omaisi salaliittoteorioita kehittelevän pääkopan, niin ehkä juuri tätä Islamistisissa maissa halutaan. Sekasortoa lännessä.



Homma menee vaikeaksi, koska nyt euroopassa pyörivien ihmisten seassa on myös oikeasti apua tarvitsevia, perheitäkin sekä muutamia naisia ja lapsiakin nuorten miesten seassa. He tarvitsevat oikeasti apua ja sitä pitäisi heille pystyä antamaan ehdottomasti. Miten olisin sitten itse tämän homman järjestänyt jos valtaa olisi? No näin: turvapaikkakriteerit tiukalle jotta vain oikeasti apua tarvitsevat pääsevät sisään, elintasopakolaisuuteen houkutteleva tukiverkosto pois (lorvimiseen kannustava verkosto pois myös kantasuomalaisilta), maastapoistamissäännöksiä tiukemmalle ja jos mahdollista, niin Schengenin sopimuksesta irtautuminen. Kuulostaako natsikortin paikalle? Ehkäpä. Mutta sitten taas olisin lisännyt näistä koostuvilla säästöillä auttamista kohdemaissa eli kehitysavun kasvattamista ja sen parempaa koordinointia. Pakolaisia voitaisiin edelleen ottaa, mutta vain sen verran kuin voidaan oikeasti järkevästi kotouttaa ja ainoastaan perheitä tai naisia&lapsia, oikeasti lapsia eikä kolmekymppisiä. Jälkimmäisiä tarvitaan kotimaassaan auttamaan omat seutunsa jaloilleen. Pakolaisia siis sen verran, että resurssit riittää varmasti tarjota kunnollinen alku elämään koulutuksineen ja työ tulevaisuudessa. Kuulostaa kylmälle touhulle, mutta näin meillä säilyisi mahdollisuus auttaa myös tulevaisuudessa. Nyt me ajetaan tätä hyvinvointivaltiota kaasu pohjassa kohti tuhoa.



Entäs se työvoima? Sitähän tarvitaan. Sitä on muuten tarvittu jo pirun pitkään jos kuuntelee juttuja mediassa. Suuret ikäluokat on olleet menossa eläkkeelle jo vissiin parikymmentä vuotta, ainakin minä muistan juttua tästä yli 10 vuotta sitten insinööriksi lukiessa. Ei taida kuitenkaan mahdoton pula olla tekijöistä kuin harvoilla spesiaalialoilla. Pelkkää arabiaa puhuville duunareille ei kauheasti MOL tuota osumia. Ja vastikään julkaistiin tutkimus ettei Suomi oikeita osaajia kiinnosta (lue täältä). Työttömiä meillä on jo omasta takaa ihan tarpeeksi ja lisää tulee koko ajan ilman holtitonta maahanmuuttoakin. Nämä meidän omat Sirkat ja Tuomotkin pitäisi saada jonnekkin töihin.

Auttaminen on tärkeää ja lähellä sydäntä minullekkin. Äskettäin juuri laitoin rahaa eräälle perheelle muistamisena. Heiltä meni isä yllättäen. Jaksaisin uskoa, että aika moni meistä maahanmuuttoon silmät auki kriittisesti suhtautuvista on kuitenkin hyviä ihmisiä pohjimmiltaan. Leimatuksi tulee jos asioista yrittää puhua. Sen takia moni on hiljaa. Itse en välitä mitä muut minusta ajattelevat, siksipä tämän "uskalsi" kirjoittaa.

Summa summarum eli auttaa siis pitää ja sen edellytys on vaan valtiotasolla se, että pitäisi säilyttää toimintakyky eikä ajaa sitä alas. Ja kohdentaa se apu oikein. Tätä kirjoittaessa olen bongannut kaksi lööppiä raiskauksista tai sen yrityksistä uutisvirrasta. Molemmat ulkomaalaislähtöisiä. Nämä on isoja ongelmia eikä nämä hyssyttelemällä korjaannu. Loppuun vielä lainaan samaa sitaattia Tuntemattomasta mitä aiemminkin, mutta hieman muunneltuna:

"ja varjele noita Suomen herroja, etteivät päätään löisi samaan mäntyyn ruotsalaisten kanssa"

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Uskomatonta, mutta totta?

Ajottain olen hieman hämmennyksen vallassa. Silloin olen todennäköisesti pohdiskellut uskonnollisuutta ja omaa suhtautumistani asiaan. Itselläni usko ei ole koskaan ollut vahva. Toki riparit sun muut on käyty aikanaan. Lopulta 2000-luvun puolessa välissä erosin kirkosta. Koin kirkollisveron maksamisen tarpeettomana, enhän uskonut jumalaankaan enkä muihinkaan kaikkivaltiaisiin. Pohdin silloin asiaa siten, että olisin voinut kirkollisveroa maksaa ja jatkaa "tapakristittynä" jos lapset olisivat jotain seurakunnan palveluja käyttäneet. Vähän sellainen reilu meininki -periaatteella. Eivät käyttäneet ja peli oli selvä. Vaikka itseni ateistiksi laskenkin, niin en koe kyllä minkäänlaisena tarpeena olla koko aikaa heittämässä tieteellisiä faktoja pöytään miksi uskonnot on huuhaata



Noh, nyt tässä viime vuosina olen päässyt haastamaan näkemyksiäni kaverin kautta. Tutullani uskonnolla on tärkeä merkitys elämässään, ehkä voisi jopa uskovaiseksi sanoa. On käyty todella mielenkiintoisia keskusteluja. Omalta osaltani olen alkanut ehkä jopa viime aikoina ymmärtää kristinuskoa. Tai niin ainakin luulen. Kyse on hyvän tekemisestä kuten tuossa taannoin meidän pojan ristinyt pappikin sanoi. Ehkä se Jeesus & co on vaan taustapiru tässä kokonaisuudessa jos tällainen raflaava ilmaisu sallitaan. Samoin olin taannoin vielä vahvasti sitä mieltä, että kirkkoa ja valtiota ei saisi sotkea mitenkään vaan erottaa pitäisi ne välittömästi. Tästä kaveri heitti hyviä kommentteja ja toisaalta jos ajattelee, niin pystyttäisiinkö tai haluttaisiinko sama hyvä tekemään valtion toimesta ja yhtä kustannustehokkaasti kuin kirkko sen tekee? Epäilen suuresti...

Aihetta sivuten ja erityisesti nyt "pakolaiskriisin" ollessa kiivaimmillaan yksi mielenkiintoinen asia jonka kanssa jouduin takkia kääntämään on kehitysapu. Olin siis sitä vastaan aika voimakkaasti aiemmin. Kehitysavussa ja sen koordinoinnissa olisi varmasti parennattavaa, että kaikki apu saataisiin sinne minne se kuuluu. Avun tulisi olla myös sellaista, että se ei vie motivaatiota saattaa asioita paremmalle tolalle. Muuten mikään ei muutu ja kaikki on suurta tuhlausta. Mutta kun katsotaan ihmismääriä siellä missä apua tarvitaan, niin jossain vaiheessa ollaan liemessä jos asiat menee tarpeeksi huonoon suuntaan ja ne ihmismassat lähtee liikkeelle. Nyt siitä jo saadaan esimakua. Ehkäpä pitäisi kuitenkin yrittää auttaa länsimaiden siellä missä tarve on. Tämä juttu ei yksiselitteinen ole tietenkään ja esim. Schengenin sopimuksesta on aika kielteinen näkökulma itselläni, mutta palataan näihin toisessa kirjoituksessa. Kehitysapu ja tämä toiminta on hienoa ja arvokasta mitä kirkko Suomessakin tekee



Asia mitä en kuitenkaan pysty ymmärtämään on sitten suht silmitön usko omaan uskontoonsa. Se ei tuo välttämättä hyvää tullessaan. Se on nähty jo ihan kotimaisin voimin L-positiivisten eli lestadiolaisten tai Jehovien myötä. Yksillä ei ole antenneja katolla ja salaa telkkaria katsellaan, yhdet polkee lapsia maailmaan kuin tulpatonta mopoa ja jollain perhesuhteet katkeaa jopa vanhempiin jos perillinen haluaakin erota lahkosta. Ei voi ymmärtää, ei mitenkään. Samoin kuin ei voi ymmärtää Islamia ja sen hyssyttelyä. Muistan kun 80-luvun alussa vielä, yllätys yllätys, painivat Irak ja Iran keskenään pitkää sotaansa. Sieltä näytettiin silloin Arvi Lindin kertomana puoli yhdeksän uutisissa kuinka avaimet oli combat fightereilla kaulassa ja neitsyet odottivat, Allahin nimeen ja PUM!. Ei voi käsittää. Ja eipä ole siellä viimeisenkään 30 vuoden aikana paljoa kehitystä tainnut tapahtunut. Jätetään naisen ja homojen asema käsittelemättä tarkemmin ko. uskonnon kanssa, sen verran pyllystä ne on.

Kuten tästä kirjoituksestakin näkee, niin oma suhtautuminen on aika ristiriitainen. Yritän jotenkin ymmärtää uskonnon mukanaan tuoman hyvän, mutta koetan pitää silmäni auki myös pahalle. Paha ei maailmasta häviä silmiä kiinni laittamalla. Ihminen on ihmiselle susi. Mutta jatkan syventymistäni aiheeseen. Mielipiteet varmasti tulevien vuosien aikana muuttuvat jos tässä pientä henkistä kasvua tapahtuisi ihmisenä. Raamattuakin tässä taannoin yritin lukea. Alle 10 sivun jälkeen olin valmis vaikka yritin tosissani. Ihan oikeasti tosissani. Ei avautunut herrojen metkut minulle. Jos loppuun laittaisi yhteenvedon, niin kristinuskolle vahvasti peukaloa ylöspäin, ihan kaikille muille maailman uskonnoille ei samaa voi tehdä...

tiistai 13. lokakuuta 2015

Karjalan mänty

"..ja varjele noita Suomen herroja, etteivät toista kertaa löisi päätään Karjalan mäntyyn". Näin sanoo sotamies Honkajoki Tuntemattomassa Sotilaassa korsussa lukemassaan rukouksessa. Tähän kiteytyy aika paljon suomalaisen "rivikansalaisen" näkemystä ja odotusta johtamisesta. Se on äärimmäisen vaikea laji. Ja vaikea kirjoittaa lyhyesti. Jäin kuitenkin johtamisen haasteita, tuo ihana sana, mietiskelemään, kun tein paluun hirvimetsälle. Meillähän seurassa on vahvasti menty Tolosten tahtiin enojeni toimesta. Ja hyvin on menty. Mutta tajusin nyt ehkä aavistuksen vanhempana miten älyttömän vaikea tuo pesti on. Otetaan kuitenkin vähän taustaa millaiseksi itse olen päsmäröinnin tässä vuosien varrella kokenut.


Esimiehenä työskentelyyn sain alkumetrit missäpä muualla kuin armeijassa. Se on paikka jossa usein otetaan nuo ensiaskeleet pomona olemisessa. Toki ollaan nähty johtamista lähinnä omien vanhempien kautta sekä opettajien. Sotaväki on esimiehelle helppo ja vaikea paikka. Voit johtaa kovalla kurilla sekä auktoriteetilla ja tehdä tyhmiäkin ratkaisuja saaden porukan tottelemaan. Toisaalta etenkin samaa saapumiserää on sitten todella vaikea saada tekemään mitään. Silloin nuosee arvoon arvaamattomaan todellinen johtajuus, se mitä ei ole saatu taakse poistuttamalla tai punkkia räjäyttämällä. Se mikä on kaikista ikävintä, niin turhan monella nuo intin johtamistavan negatiiviset ilmiöt periytyy myös siviilitöihin. Ja yleensä huonolla menestyksellä.

Itse en ikinä ole uskonut auktoritääriseen johtamiseen enkä myöskään siihen, että aina pitää mennä by the book eli pilkun mukaan. Tärkeintä on saada asiat toimimaan. Ja alaisia pitää muistaa kuunnella. Neuvotellen pääsee yleensä parhaaseen tulokseen. Tällä sävelellä tuli vedettyä oma varusmiesjohtajuus läpi sekä vuoden pätkä jonka työskentelin puolustusvoimilla kouluttajana. Etenkin tämä jälkimmäinen aika meni varsin hyvin. Siellä oppi pelisilmää ja siitä on ollut paljon hyötyä myös nyt siviilitöissä.

Hyvään johtamiseen vaaditaan todellakin kovaa pelisilmää, mutta toisaalta myös jämäkkyyttä. Se on hyve jota itselläkin soisi olevan enemmän. Otan esimerkin eräästä pienestä yrityksestä vuosien takaa jossa tuotekehityksessä oli meininki jossa henkilökemiat olivat totaalisen ristissä. Ei puhuttu keskenään ja aikuiset miehet käytännössä mököttivät. Silloin olisi pitänyt sen toimitusjohtajan ottaa koko orkesteri puhutteluun yhdessä tai erikseen ja purkaa asia selväksi. Mutta hän oli ehkä liian hyvä tyyppi siihen eikä halunnut tarttua vaikeaan aiheeseen. Itse olen ollut nyt projektipäällikkönä reilut 10 vuotta sekä toimiston esimiehenäkin pari vuotta. Onni on, että töissä on hyvät tyypit ja johtaminen on lähinnä ehkäpä ohjailua. Matkan varrelle on toki mahtunut ikäviäkin juttuja, mutta niistäkin on puhumalla selvitty.



Sitten sinne metsästysjohtamiseen. Siellä ne vasta haasteet ovatkin Tämä ei siis, koske millään muotoa meidän seuraa vaan problematiikkaa yleensä. "Ukkokööri" koostuu kaikenikäisistä. Osalla on intoa paljon ja järkeä ehkä vähemmän, osa taas ei halua koskaan mitään muutosta mihinkään. "Näin mennään kun on aina menty". Osa haluaa soveltaa ja puuhata omiaan, joku haluaa venyttää sääntöjä ja kuka mitäkin. Joku on toimitusjohtaja, joku on raudoitttaja. Ja metsästysseuraa et voi johtaa kuten vaikkapa komppaniaa kovalla kurilla. Sanot yhden väärän sanan ja huomaat, että sinulta lähti pahimmassa tapauksessa samalla rytinällä seurasta useampia ja mahdollisesti iso läjä metsästysoikeutta maa-alueisiin. Hyvä henki on pakko saada säilymään ja taiteiltava vaikeidenkin persoonien kanssa. Kuitenkin samalla taitellessasi kannat vastuun kaikesta ja aina on olemassa mahdollisuus siihen isoon vahinkoon. Hattua pitää nostaa näille johtajille, ei ole helppo posti luovia noissa karikoissa.

Ja varjele, että sitä päätä ei sinne mäntyyn hakattaisi. On kuitenkin hyvä muistaa, että johtaminen ei ole helppoa. Se on ihan pirullisen vaikeaa. Porukassa on rivimiehenä aina mukava mennä ja juputtaa. Joku entinen oma esimies aikanaan vaati, että kritisoida voi, mutta pitää olla esittää ideaa tilalle miten toimitaan toisin. Se oli minusta hyvä näkökanta. Turha mussutus ei johda mihinkään vaan sillä voidaan tuhota se pohjalla oleva vähäkin hyvä....

maanantai 12. lokakuuta 2015

Terapeuttista

Nettiin kirjoitteleminen on aina ollut iso osa persoonaani ja osa minua. Siis jo ennen näitten blogien ja somen yleistymistä. Nyt Eräaiheisia jorinoita...-blogin, joka muuten täyttää keväällä seitsemän vuotta, lisäksi kirjoitin vajaan vuoden verran Iltatähti -blogia Konsta -poikamme maailmaan saattamisesta. Huomasin sen aikana oppineeni itsestä paljon sekä jääneeni pohdiskelemaan asioita syvällisemmin. Moni tuntee minut sählyporukoissa ja muuallakin omanlaisena verbaalisena pellenä. Entisessä elämässä tuli niitä syvällisempiä juttuja ehkä puhuttua seitsemännen kaljan jälkeen, mutta nykyisin kun tuota vitsausta ei enää ole, niin ehkäpä tähän blogiin voisi purkaa tuntojaan erilaisista aiheista. Koen kirjoittamisen mukavana tapana saada suollettua ulos omia mielen päällä pyöriviä juttuja. Aina se some ei niillekkään oikea paikka ole. Aiheita täällä voi olla politiikasta vanhemmuuteen, parisuhteesta urheiluun. Ensimmäinen juttu tulee pian ulos ja se on johtajuudesta. Ei perinteistä tarinaa vaan hieman erilaisesta perspektiivistä. Mutta siitä myöhemmin lisää..vain muutaman ajatuksen tähden...