Onko elämää ilman Facebookkia?

Tätä aihetta hieman jo pohdinkin aiemmassa kirjoituksessa, mutta palataanpa asiaan kuitenkin uudelleen. Vietin nimittäin tammikuun ilman Facebookkia. Käytin Instagrammia kuitenkin eli ihan ilman somea en ollut. Joskin IG ei vie lähellekkään samaa aikaa kuin FB ja on palveluna muutenkin hyvin erilainen. Ei ollut muuten ensimmäinen tauko FB:sta, mutta ei näitä useita ole yhteisen melkein kahdeksen vuoden historian aikana ollut eikä etenkään näin pitkiä. Kuukauden ajan siis olin vilkaisematta omaa uutisvirtaa ja ilmoituksia saati linkittämättä yhden yhtä Fingerporia tai ottamatta kantaa päivän uutisiin. Kaksi kaveripyyntöä hyväksyin kännykän kautta ihan hyvien käytöstapojen vuoksi. Miksi tämmöistä? No siksi,...



...että on hyvä kokeilla ajoittain onko joku tapa tai toiminto jo juurtunut likimain riippuvuus-asteelle. Itse olen erittäin herkästi addiktoituva, niin on hyvä välillä vakavasti pohtia toimintatapojaan. Nykyisellään epäilisin somen olevan tällainen "päihde" ihmisille, muillekkin kuin minulle, jonka käyttöä olisi hyvä tarkkailla jos sille vähänkään tuntuu. Ainakin allekirjoittaneella Face on auki aina koneella ollessa, niin töissä, kuin kotonakin. Siellä se on taustalla selaimen omassa välilehdessään kuitenkaan sen suuremmin häiritsemättä. Kännykästä on myös helppo tsekkailla statukset ja uudet jutut vaikkapa kaupan jonossakin, kun se väkisellä ruokaostoksille laitettu perheenisä unohti taas ne tomaatit punnita kassatädin jo ravatessa väkinäinen virne naamallaan kohti lähintä vaakaa. Suht paljon aikaa menee Facessa kuitenkin jos lasketaan kaikki vilkuilut yhteen ja huomio herpaantuu useasti ko. palvelun takia vuorokaudessa. Nykyisin on tuttu lause myös kotisohvan toisessa päässä: "en ole katsonut uutisvirtaa tänään, tässä voi nyt mennä aika pitkään äityleiden, mammojen sun muitten ryhmien jutut lukiessa".

En kuitenkaan ole kokenut "faceilua" mitenkään ongelmaksi itselleni, ongelmia tuntuu olevan enemmän muilla tavastani toimia sosiaalisessa mediassa. "Olet sietämätön tyyppi ja mielipiteesi ovat vääriä" lauloi jo Ultra Bra aikanaan. Mutta mukava oli tsekata millainen on kuukausi ilman naamakirjaa. Mitä jäi käteen? Laitetaan vaikkapa plussina ja miinuksina:

+ kännykkä kädessä vähemmän (tai ainakin facessa vähemmän)
+ ei ristiriitaisia tunteita ihmisten "kummallisista" ajatuksista erilaisiin asioihin kuten mm. politiikka
+ ei pohdintaa, että ilkeäisikö jonkun poistaa kavereista
+ ajatukset ehkä terävämpinä jossain muussa
- tiedon, tärkeän ja vähemmän tärkeän, puuttuminen
- "säästetty aika" meni kyllä johonkin muuhun ihan yhtä hömppään kuten kännykkäpelaamiseen
- mahdollisesti menetetyt someilmiöt



Noh, oliko kuukausi ilman naamakirjaa vaikea? Ei ollut. Ihan rehellisesti vaikka mörököllillä peloteltaisiin. Tämän julman ihmiskokeen tarkoitus olikin pohtia omaa suhdettani Facebookkiin sekä sivutuotteena toivottavasti herättää ajatuksia kamuilleni, että mille FB näyttäisi ilman meitä aktiivisia "sisällöntuottajia". Sisältöä se on huonokin sisältö. Mutta mutta..jatkuuko Facen käyttö nyt sitten kuten ennen? Jatkuu, ainakin toistaiseksi. Omalta osaltani palvelun käyttö määrittynee sen mukaan mihin oma käyttökokemus muuttuu. Jos suunta jatkuu negatiivisena kuten viime vuodet, niin ehkäpä on aika laittaa FB telakalle lopullisesti jossain välissä. Mutta enivei, niin se on kyllä myös rehellisyyden nimissä sanottava, että pikkaisen viimeisenä viikonloppuna odotteli jo uutisvirran luentaa ja paluuta back to business. Sitä ei voi kiistää...

Suomalainen unelma asumisesta?

Olen siinä mielessä onnekas ihminen, että olen saanut asua kolmessa päätyypissä asuntoja joissa suomalaiset yleensä elävät eli kerros-, rivi- sekä omakotitalossa. Lapsuuteni elin maalla rintamamiestalossa. Sitten seurasi kolmen vuoden pätkä ammattikoulun asuntolaa solumuotoisesti kerrostalossa. Hetken ehdin asua yksin 45m2 kaksiossa Vekaranjärvellä ja tovin ex-puolison kanssa pienessä yksiössä Kouvolassa ennen muuttamista takaisin Kuopioon. Jälleen taas pari vuotta pienessä soluasunnossa Kuopaksella Neulamäessä, tovi keskustassa kaksiossa kerrostalossa ja sieltä sitten yksiin vaimon kanssa Petoselle kerrostaloon. Siellä ehdittiin muuttaa Luhti-taloon hetkeksi ennen muuttamista ensimmäiseen omaan eli rivitalo-kolmioon. Vuonna 2003 muutettiin tänne nykyiseen omakotitaloon Pihkainmäkeen. Tässä pieni pohjustus siitä millaiset lukaalit on tulleet tutuksi matkan varrella. Mikä sitten on paras asumismuoto?



Ymmärtääkseni suurin osa meistä suomalaisista vastaa tähän turhia empimättä, että omakotitalo. Itse aavistuksen kyllä olisin valmis olemaan jopa toistakin mieltä. Miksi? Okei, okt asumisessa on paljon hyviä puolia. On oma rauha ja saa mekastaa mielensä mukaan. Asia joka tuotti muuten vaikeuksia lapsena kyläilyillä kerrostalossa, kun ei ollut tottunut äänenkäytön rajoituksiin. Mutta kyllä omakotitalossa on huonotkin puolensa. Etenkin tällaisessa jo 25v elämää nähneessä vähän vasemmalla kädellä rakennetussa. Polttopuita on tehtävä, uunia on lämmitettävä, nurmikoita leikataan, remonttia riittää aina ja tätä samaa litaniaa muutaman sivun verran. Asumiskulutkin on suht korkeat.



Kerrostalo ei omien kokemuksieni mukaan ole kyllä se juttu vaan siellä on liikaa huonoja puolia rappukäytävineen sun muine useiden naapurien dilemmoineen. Mutta jos minulta kysyttäisiin, niin liputtaisin vahvasti rivarin suuntaan. Ja jos mahdollista, niin päätyhuoneisto yhdessä tasossa. Rivitalossa kuitenkin on aina taloyhtiö taustalla jos jotain kiinteistöstä hajoaa. Omakotitalossa taloyhtiön kassa on sama kuin oma pankkitili. Rivarissa on myös mukava asustella edellyttäen, että siihen sattuu mukava porukka. Silloin samalla saa sosiaalistakin elämää mikä usein tuntuu okt-alueilla olevan hukassa. Pihatyötkin usein tekee huoltoyhtiö. Meidän perhe asuttiin 12 asunnon yhtiössä Petosella pari vuotta ja kaikki asunnot oli osakkeenomistajilla käytössä, ei siis vuokralaisia. Se oli hieno paikka asua. On pakko myöntää, että joskus nuoskaa lunta kolaillessa ja samalla räntää taivaalta vihmoessa, niin ikävä rivitaloon on yllättävänkin kova...

Leikkimielellä

"Eikö nyt voitaisi vaan pitää pienet kisat leikkimielellä? Pitääkö aina olla niin tosissaan?". Tämä on kysymys ja ajattelu johon törmää usein. Lähdetäänpäs purkamaan asiaa ainakin yhdestä näkökulmasta. Pelailen kolmen erilaisen porukan kanssa salibandya/sählyä säännöllisesti. Ajoittain saadaan vauhdikkaat ja hyvät pelit, joskus taas hyvinkin virkamiesmäisen tylsät puolivaloilla höntsäilyt. Miksi näin? Toki asiaan vaikuttaa väsymys, pelimiesten määrä sun muut asiat maasäteilystä lähtien, mutta pääsääntöisesti kovat pelit saadaan, kun molemmissa joukkeissa on yksi tai useampi kaveri, joka ei vaan halua hävitä ja ottaa ne karkelot tosissaan.



Omissa pohdinnoissani olen tullut siihen, että leikkimielellä puolivaloilla tekeminen pitäisi lopettaa kokonaan. Tunnustan, että ihannoin suuresti kavereita jotka painaa sata lasissa oli kyse sitten kaveriporukan höntsäsählyistä, pleikkarilla pelaamisesta, firman kiekkoveikkauksesta tai ihan mistä tahansa josta vaan voi saada pienen kilpailun. Se asenne tarttuu myös muihin ja siten tekeminen paranee kaikilla. Samaa voi laajentaa myös työelämään. Me ollaan nähty ihan tarpeeksi etenkin urheilussa näitä: "lähden tekemään oman hiihtoni, katsotaan mihin se riittää" -tyyppisiä ratkaisuja. Mitäpä luulet, että löytyikö kaveri kärkikahinoista? "Do or do not. There is no try", näin osuvasti sanoi jo eräs pieni vihreä mies galaksien välisissä kähinöissä

Tämä kovalla asenteella kisaaminen olisi hieno homma, mutta...se mutta tulee siitä, että silloin pitäisi myös osata hävitä. Se ei ole etenkään suomalaiselle miehelle se helpoin laji. Häviämisestä ei pidä tykätä, mutta kestää se pitää. Ei riehua kuten vaikkapa venäläisten kapteeni taannoin nuorten jäkiksen mm-kisojen finaalissa. Summa summarum: ei kisailla leikkimielellä vaan tosissaan pieni pilke silmäkulmassa ja opetellaan myös häviämään ja myöntämään huonommuutensa jos siihen on syy. Voittamisen tahdon kautta rakennetaan aika paljon elämässä muutakin kuin tuolla urheilumaailmassa