Eräs puoli vuotta elämästä

Tällä kertaa ei muistella menneitä vanhoja hyviä aikoja, ainakaan pahasti, vaan otetaan kuuden kuukauden pätkä elämää taaksepäin. Siis tästä hetkestä. Nimittäin sen verran aikaa on tuo pieni jätkä pyörinyt nurkissa eli on pieni yhteenvedon aika millaista se vauva-arki on ollut yli 10 vuoden tauon jälkeen.



Näitä isyys-juttuja on tarkemmin tullut perkattua täällä http://tolosteniltatahti.blogspot.fi/ aikanaan, mutta tosiaan nyt on puoli vuotta takana pojan kanssa. Ja mitkä on päällimmäiset tunnelmat? No kiitos ihan ensiksi yllättävästä ja hyvästä kysymyksestä, mutta tunnelmat on hyvät. Ei kuitenkaan voisi väittää etteikö vaippasirkus olisi kuitenkin hieman yllättänyt, negatiivisestikkin. Omaa aikaa ei oikein tunnu kotona olevan. Harrastuksia ei kuitenkaan ole tarvinnut karsia joten ei voi valittaa. Kuitenkin se joskus hieman närästää ja venyttää varokkeen lankaa, että ehti tottua etenkin aamujen olevan omaa rauhallista aikaa. Lehden lukemista kaikessa rauhassa ja ehkäpä vähän kuntosalille lähtöä tms. Nyt sellaista ei vaan ole, ainakaan vielä.

Mikä sitten on yllättänyt erityisesti? Ehkäpä se, että tuo reipas 10 vuoden tauko ei ole sitä perustekemisen osaamista vienyt. Vaipat vaihtui heti alusta alkaen ilman normaalia isompia sähläyksiä, ruokahommat toimii jne. Kaikki menee ikäänkuin tätä olisi ikänsä tehnyt. Se yllätti helppoudessaan ja ollut suuri apu.



Mikä sitten ollut erikoisen mukavaa? No se hetki, kun lapsi on nukahtamaisillaan ja puristaa sormesta kiinni. Se on ehkä hienoin hetki mitä ihminen voi kokea. Toisaalta jokainen hymykin on mahtava juttu tai uuden asian oppiminen. Ylipäätään pieni lapsi on niin viaton kapistus, että se saa väkisellä hyvälle tuulelle. No okei, joskus vähän hammasta purraan, kun ei mikään kelpaa ja äänijänteitä auotaan tauotta tunteroinen

Pidin tätä lapsiprojektia hyvänä juttuna myös kasvatuksellisista syistä. Ehkä se sitä on. Kovin vähän konkretiaa näkee kuitenkaan vielä. Tyttäriä ei ihan mahdottomasti paljoa nappaile tai kiinnosta pikkuveljen tohinat. Ehkä joskus sitten myöhemmin. No entäs parisuhde? Mikä? Aaa..no se, kylläpä sitä ollaan nähty 16 vuoden aikana sen verran, että ihan mahdottomasti tämä poika ei siihen ole vaikuttanut. Jos pitäisi kuitenkin valita, että positiivisesti vai negatiivisesti, niin kyllä ehkä vahvan plussan antaisin. Siis ehkäpä yhdistänyt meitä parina sekä myös perheenä.



Entäs mitä kommentoisit sellaisille jotka miettivät oman iltatähden alulle laittamista? Nooohhh.. miehelle vinkkaisin, että ensin sterilisaatio ja sitten yrittämään..no vitsi vitsi! Mukava juttu tämä on ollut. Kuitenkin jos kokee kovinkin tärkeänä oman vapauden tulla ja mennä, niin se kokee kolauksen ja tarvitsee mahdollisesti hieman omia erityisjärjestelyjään. Mutta me ihmiset ollaan niin erilaisia, että toisille on tärkeää mennä ja harrastaa, kun toiselle tärkeintä voi olla kotielämä. Mitäpä sitä kukaan on toisia tässä neuvomaan...

Yksi tarina työelämästä

Helmikuun alussa tuli 15 vuotta työuraa täyteen nykyisellä työnantajalla. Se on kohtuullisen pitkä pätkä ottaen huomioon, että työskennellään takavuosina niin kovasti mediaseksikkäänäkin pidetyllä hektisellä IT-alalla. Johtuen kaikista NDA eli salassapitosopimuksista sun muista, niin en voi työtäni mahdottomia avata, mutta tarkoitus olisi parilla sanalla pohtia omia tuntoja mille tuntuu olla samoissa hommissa pitkään ja mietiskellä olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella

Eli tosiaan oma IT-työura kattaa hommia alkaen vuodesta -99 Mega Elektroniikalla ensin teknisen dokumentoinnin parissa ja myöhemmin tein erään mittalaitesoftan josta tuli myös insinöörityö. Mega perusti eHIT Oy:n vuonna 2000 tytäryhtiökseen ohjelmistokehitykseen ja siirryin sinne erään nykyisessäkin työssäni olleen kollegan kanssa. Opiskelin silloin viimeistä vuotta insinööriksi. Oma usko ei kuitenkaan terveydenhuollon IT-bisneksiin riittänyt ja silloin pystyi vielä firmaa vaihtamaan helposti. Meidän luokalta taisivat työllistyä suoraan kaikki ohjelmistopuolelta valmistuneet vuonna 2001. Kävin nykyisellä työnantajallani eli Procomp Solutions Oy:llä haastattelussa ja pääsinkin sinne asiakasprojektia tekemään. Siitä alkoi meidän yhteinen taival jota on kestänyt nyt tosiaan viisitoista vuotta. Peliliike taisi suht oikea olla, sillä tuo edellinen työnantaja on ollut konkurssissa jo useita vuosia



Toki työuran alussa kaikki oli uutta ja jännää, mutta hiljalleen samassa asiakasprojektissa tulee väkisellä turtumus vastaan. Pitäisin tällaisen pitkän projektin kanssa suurimpana haasteena itsensä kehittämistä. siis ammatillisesti. Se on jäänyt omalta osalta ajottain vähän huonolle hapelle. Syyllistä saa katsoa aamuisin peilistä. Ihminen on usein, ainakin allekirjoittanut, otus joka tykkää olla kuin kala haaleassa vedessä eli siellä missä on mukavinta. Toki työelämä kulkee myös käsikkäin siviilielämän kanssa. Lapsiperhe tuo omat haasteensa ja niin edelleen. Vaikka ne eivät saisi näkyä töissä, niin kyllä ne väkisellä heijastuvat.

Se mikä on ollut erityisesti hyvää on tietenkin tutut kuviot. Asiakkaalla työskentelevistä avainhenkilöistä tullut vuosien mittaan likimain ystäviä myös siviilipuolella. Ollaan myös onnistuttu luomaan työnantajan kanssa kuvio jossa molemmat joustaa kunhan työt on tehty. Mikään ei ole niin typerää kuin kellokorttia orjallisesti noudattava systeemi jota pääsi "nauttimaan" -98 kesätöissä Kuopion Energialla. Porukka potkii autonrenkaita aina pitkät pätkät ennen työajan päättymistä ja sitten jonossa lähdetään hommista kuin köyhän talon porsaat. Sama toistuu päivästä toiseen ja ei kyllä rehellisesti sanottuna kovin tehokkaalta vaikuttanut. Edes intissä töissä ollessa ei työajankäyttö ollut noin jäykkää.



Suomeksi siis voisi sanoa, että olen ollut ja olen edelleen varsin tyytyväinen työhöni. Mitä parempaa olisi voinut saada työpaikkoja vaihtamalla? Ehkä se olisi näkynyt palkkakehityksessä sekä monipuolisemmassa CV:ssa sekä osaaminen voisi erilaisten tekniikoiden osalta olla parempi. Mutta kaikella on puolensa. Työmarkkinat on mullistuneet huikeasti siitä mitä aloitti hommat. Silloin oli työpaikka likimain automaatio myös täällä Pohjois-Savossa. Nykyään ei voida näin sanoa ja se näkyy kyllä myöskin henkilöstön niukassa vaihtuvuudessa. Työpaikat, etenkin hyvät, ovat todella kiven alla tällä erää. Toivottavasti tilanne jossain vaiheessa muuttuu...

Väkisinhiihtäjät

Tekussa opiskellessa kuulin ensimmäistä kertaa termin "väkisinhiihtäjä" silloisen pohjois-karjalasta kotoisin olevan hyvän kaverin suusta. Mulle ei ihan täysin ole avautunut sen tausta ja syvempi merkitys. Mutta väkisellä hiihtämisestä tulee mieleen armas koululaitoksemme. Paikka jossa tästä puolittain väkisellä hiihtämisestä ei olla päästy eroon vielä vuonna 2016. Hiihto on osa opetussuunnitelmaa ja koska siellä on hiihtoa, niin silloin hiihdetään, niin perkele!

Tämän voisi nyt kuvitella herkästi olevan jonkun katkeran liikuntaa vihaavan kirjoitus aiheesta. Valotan kuitenkin lyhyesti jos joku ei allekirjoittanutta tunne, niin esim. viime vuonna treenikertoja erilaisista urheiluaktiviteeteista tuli yli 370kpl eli yli treeni per päivä vauhdilla ja liikunta on ollut iso osa elämää likimain koko ikäni. Valitettavasti tämä liikkumisen riemu ei ole tarttunut perijättäriin. Heitä ei liikunta juurikaan kiinnosta. On tarjottu mahdollisuuksia, mutta eihän sitä väkisellä voi ketään liikuttaa. Ala-astekkin on varsin mainio ja palkittu oikein liikkuvana kouluna. Ehdottomasti aiheesta



Likimain jokainen talvi ollaan kuitenkin sitten siinä tilanteessa, että alkaa hiihtokausi. Laji josta kukaan ei meidän perheessä pidä. Lapsille on kyllä aikanaan suksia osteltu, mutta enää se ei oikein mielekkäälle tunnu. Ei tunnu järkevälle ostaa välineitä muutamaa liikuntatuntia varten. Luistelemassa ovat käyneet joskus myös vapaa-ajalla ja niiden hankinta onkin ihan ok

Mutta se mikä vähän närästää oli taas tämä perinteinen kommentti minkä kuulin tyttäreltä viime viikolla: "ope sanoi, että se sitten näkyy liikuntanumerossa jos ei ole suksia". Tässä ollaan minusta aika mielenkiintoisessa tilanteessa. Voidaanko oppilaita asettaa erilaiseen asemaan sen mukaan onko heillä suksia? On tilanteita varmasti jossa kaikilla ei yksinkertaisesti ole edes varaa ostaa niitä. Minusta tämä koko asetelma on ihan hullu. Toisaalta eipä tuolla liikunnan numerolla ole varmasti mitään merkitystä jos ei ole liikunnalliselle alalle suuntautumassa myöhemmin elämässä.



Mielestäni ylipäätään pitäisi miettiä, että kun hiihto on ollut kautta aikojen inhokki koulussa, niin eikö siitä voisi tehdä valinnaista? Kaikki nämä tällaiset pakkoruotsin tapaiset tympeät ratkaisut saavat jo muutenkin korkealla olevan verenpaineen nousemaan. Itse jos liikuntaa opettaisin, niin koettaisin jollain porkkanalla motivoida hiihtämään, mutta jos ei innosta ja koululla ei ole tarjota välineitä, niin silloin pitäisi olla mahdollisuus harrastaa tasavertaisesti jotain muuta sen aikaa. Kävelyä, hölkkää tai ihan mitä vaan, mutta ei voi olla vaihtoehtoa jossa urheiluvälineiden hankinta vaikuttaa liikuntanumeroon.