Inkarnaatio

Tammikuu tulee. Paljon lupauksia ja elämänmuutoksia tiedossa ihmisillä, uudelleen syntymistä. Kuntosalit pursuaa, laihdutustuotteet myy kuin euron ämpärit Tokmannilla ja viinakset on pannassa. Tähän aiheeseen olisi helpoin tarttua naureskelemalla ja mollaamalla näitten epäonnistumisia. Ja näin iso osa ihmisistä tekeekin. Mutta miksi...

Uusi vuosi on hyvä aika aloittaa uudet kujeet. Kuten lehdistä voidaan lukea, niin 20% suomalaisista aikoo yrittää viettää tipatonta tammikuuta. Varmaankin vähintäin yhtä iso osa haluaa muuttaa jotain muuta elämässään. Joku laihduttaa, joku lisää liikuntaa, joku lupaa olla enemmän lastensa kanssa jne. Mutta miksi juuri tammikuu on hyvä? No siksi, että silloin näitä muutoksia voi tehdä suuremmin selittämättä. Paitsi että vähän pitää kivasti somessa uusia tapojaan omaa kilpeä kiillotellen mainostaa. Älä välitä, niin olen tehnyt minäkin. 

Mutta mikä tässä uudessa syntymässä ja tuhkasta nousemisessa on parasta? No se, että muutosta yrittävä porukka on tajunnut, että hei! nyt olisi aika tehdä jotain asioille tai sitten kokeilla jotain uutta. Etsiä ehkä rajojaankin. Enemmän pidän itse nolona orkesteria jotka tietää tarpeen oman elämänsä muutokseen, mutta eivät edes yritä. Naamioivat oman pelkonsa, heikkoutensa ja epävarmuutensa kovaan räksytykseen: "tipaton on alkoholisteja varten", "ylipaino on ylivoimaa", "kerkeää tässä elämässä juoksemattakin"

Tykkään kokeilla kaikkea uutta aina ajottain. Kolme vuotta sitten meni korkki kiinni, tammikuun 1 päivä. Kaksi vuotta sitten loppui RAY:n tukeminen kolikkopeleissä, tammikuun 1 päivä. Kaksi vuotta sitten alkoi 3-4krt viikossa kuntosalilla käyminen, tammikuun 1 päivä. On toki aika monta tammikuun ensimmäistä jolloin ei ole ihan niin suksee ollutkaan yritys. Nytkin on mielessä taas jotain vuoden alkuun, aika näyttää miten käy.

Summa summarum, niin kokeilkaa ihmiset rohkeasti erilaisia muutoksia elämässä jos yhtään sille tuntuu. Tammikuu on siihen hyvä aika. Tosin esim. tipaton kuukausi antaa vain pienen kuvan elämästä ilman alkoholia. Niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta suuntaa se antaa. Homma vaan vaatii pitkäkestoisuutta, mutta kuukausi on hyvä startti. Ei pidä tuskastua muiden kommentointiin tai ruuhkiin kuntosaleilla. Molemmat loppuu aikanaan...Toisaalta taas jos tuntuu, että elämä on mukavasti lapasessa, niin entistä työkaveria lainaillen: "anna mennä David, hyvin menee"

Jaa, ei, tyhjä, poissa

Tulee eduskuntavaalit. Ihmiset toivovat muutosta. Alku näyttää hyvälle. Kun on aika tehdä kipeitä päätöksiä mikään ei näytäkkään enää hyvälle. Kannatus siirtyy oppositiolle. Valta vaihtuu seuraavissa vaaleissa. Mikäli aiemmin vallassa olleen orkesterin päätökset olivat hyviä, niin valta säilyy parikin kautta uudella porukalla, joka parhaassa tapauksessa ryssii kaiken hyvän mikä oli tehty, muuten palataan jo neljän vuoden jälkeen samaan asetelmaan. Tätä on suomen politiikka valtakunnan tasolla. Höystettynä lamaannuttavalla ay-toiminnalla jota ollaan nyt saatu nähdä. Miksi näitä pohdin? No siksi, että anoppi nimittäin kyseli, että miksi en hakisi politiikkaan mukaan. Ilmeisesti voimakkaat mielipiteet asioihin oli huomattu. Mutta homma ei nappaa mm. tuon politiikkaan kuuluvan oravanpyörän takia jota kuvasin edellä.



Tai no se on vain yksi syy miksi politiikkaan pyrkiminen ei voisi vähempää kiinnostaa vaikka politiikkaa seuraankin suht aktiivisesti. On siinä toki muitakin juttuja. Yksi tärkeimmistä on se, että päätöksen teko on tavattoman hidasta ja yksittäisen ihmisen on vaikea saada asioihin muutosta. Sellainen on turhauttavaa. Ainakin meikäläiselle jonka pitää saada asiat hoitumaan jouhevasti ja mielellään heti.

Mutta se kaikista tärkein syy miksi politiikka on aika pyllystä on puoluejärjestelmä. Jokaisella puolueella on ideologiansa jonka takana seistään vaikka maailmanloppuun ja ryhmäkuri syö yksittäisen vaikuttamisen mahdollisuudet. Demarit on työväen asialla ja nykyisin kovasti myös humaania porukkaa, Kokoomus ajaa yrittäjien asiaa, Kepulaiset maaseudun, Persut suomalaisten asiaa ja sitä rataa. Tässä on vaan se ongelma, että kun maailma ei ole mustavalkoinen ja muuttumaton. Aika usein tuntuu, että ideologia ajaa järjen edelle. Se on piirre joka saa meikäläisellä verenpaineen aina kaakkoon.



On ollut älyttömän vaikea löytää omaa puoluetta vuosien varrella. Äänestää kuitenkin pitää, koska se on ainoa tapa vaikuttaa asioihin. Pääsääntöisesti oma valintani on osunut kokoomuksen suuntaan johtuen siitä, että yrittäjyys on kaiken a ja o yhteiskunnan pyörittämiseen. Homma vaan ei toimi, että kaikki mikä on minun on myös sinun ja toisiamme palvellen ei riitä raha mistään. Mutta valinta ei ole helppo, koska itse tykkään demareiden tavasta huolehtia tavallisista ihmisistä, keskustan maaseutupolitiikasta, vihreiden ympäristölähtöisyydestä, perussuomalaisten suomalaiset ensin -mentaliteetista. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa. Todennäköisesti seuraavissa vaaleissa on taas edessä pitkä pohdinta minne sitä sen äänensä antaisi

Ehkäpä lyhyesti voisi kiteyttää vastauksen kysymykseen miksi ei politiikkaan yrittäminen kiinnosta näin: "mikään puolue ei ole näköiseni eikä minun pää kestä sitä jappasemista millaista päättäminen yhteisistä asioista on"

Terassia rakennellaan...

Ei rakenneta terassia nyt lumisateessa, mutta noilla sanoilla alkoi Facebookin käyttöni eli ko. teksti oli ensimmäinen status-päivitykseni 28.7.2008. Tästä alkoi oma someiluni kaverin houkuteltua mukaan. Face oli silloin nouseva trendi eikä twitter yms. olleet oikein saaneet vielä silloin jalansijaa. Someilu oli kuitenkin Facessa kovin erilaista silloin. Softan käyttöliittymä oli erilainen ja sitä käytettiin vielä silloin pääasiassa läppäriltä tai pöytäkoneelta, tabletit oli vasta tulossa. Mutta olipa versio softasta mikä tahansa, niin myös sisältö oli hyvin erilaista verrattuna nykyiseen ja siksipä tästä löysin itseni kirjoittamasta mietteitäni aiheesta.

Tosiaan FB:n käytön alkuaikoina oli "muotia" lyhyet päivitykset tyyliin: "menee illaksi töihin" tai "kävi siskonsa kanssa kahvilla". Tämä ilmiö on hävinnyt käytännössä kokonaan. Myös aikanaan tyypillistä oli erilaisten virtuaalioluiden sun muitten tarjoaminen toisen seinälle. Omituista touhua jota en ihan ymmärtänyt silloinkaan. Tuli vähän sellainen Tamagotchi-meininki mieleen siitä. Muistanette ne paristoilla toimivat lelut joita piti syöttää, että ne kasvaa ja elää. Omanlaisia elektroniikkapelejä. Takaisin naamakirjaan eli silloin linkiteltiin etenkin viikonloppuisin pikkupäissään paljon musiikkia. Nykyäänkin sitä tulee ja ei kännipäivitykset kadonneet ole, mutta ei niitä ole läheskään samassa mittakaavassa. Kuvia ja videota oli paljon vähemmän johtuen ettei mobiililaitteet olleet samalla tasalla mitä tänä päivänä. Ryhmiä ei käytetty juuri lainkaan silloin enkä muista tukiko softa edes sitä. Nykyään on omat ryhmänsä kirppareille, kotikunnille, kouluille, urkkaseuroille jne.

Kuten kaikki, niin maailma muuttuu. Silloin vajaa kymmenen vuotta sitten ihmiset päivittivät paljon omasta elämästään juttuja. Osan mielestä turhia, osan mielestä ei. Minun mielestä ei. Facebook toimi silloin aiemmin huomattavasti paremmin sosiaalisena mediana kuin mitä se toimii nyt. Nykyisin kasvava määrä ihmisiä on facessa vain ryhmien takia, katsellakseen muitten toimintaa, linkittääkseeen jonkun facen tarjoaman valmiin "tässä on vuotesi" -tyyppisen ratkaisun aikajanalleen tai käyttäjätunnus on vaan jäänyt sinne roikkumaan.

Yksi asia on myös muuttunut paljon ja se on käyttö omien aatteiden esille tuomisessa. Tähän syyllistyn paljon itsekkin. Se on vähän kaksiteräinen miekka. Voimakkailla ajatuksillaan ja niiden esille tuomisella aina kumartaa toiseen suuntaan ja pyllistää toiseen. Se on tullut huomattua vuosien mittaan. Ajoittain some saa aikaan myös aika ahdistavia tunteita tästä johtuen.

Kuten sanottua, niin maailma on tosiaan muuttunut ja yksi syy varmasti käytön muuttumiselle on kyllästyminen, yksityisyyden varjelu sekä ehdottomasti kasvanut some-tarjonta snapchatteineen ja twittereineen. Jokaiselle löytyy jotain. Face on säilyttänyt kuitenkin pintansa jollain tapaa tässä murroksessa, mutta sisältö on kärsinyt. Siitä ei pääse mihinkään. Tai sitten olen ymmärtänyt sosiaalisesta kanssakäymisestä jotain pahasti väärin...Olen pohtinut pitkään vakavasti jättäytyväni kokonaan pois somesta. Se vaan kaatuu aina siihen, että entäs ne Facen ryhmät. Mistä saan tietoa siitä ja tästä ja tuosta? Mitä kautta mahdollisesti myyn vaikkapa sitomiani perhoja jos en FB:n kautta? Mr Zuckerberg on onnistunut aika hyvin kietomaan verkkoonsa meidät..tai ainakin minut...

Kääntöpuolelta

Olen tässä nyt pari vuotta hehkutellut raittiuden ilosanomaa. Osalle varmasti kyllästymiseen saakka. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin vuoden vaihteessa tulee tasan kolme vuotta tipatta. Mutta kuten useasti, niin tälläkin mitalilla on kääntöpuolensa.

Mukiin sylkemisen valoisien puolien vastapainona on yksi aika iso menetys. Se on osa sosiaalista elämää. Se mikä eletään face-to-face kavereiden tai sukulaisten kanssa, ei Facebookissa, Twitterissä tai missään periskoopissa tahi sun muissa snäpeissä. Toki nyt joku sanoo, että aina voi pitää hauskaa selvinpäin seurassakin ja toki voikin. Olen pitänyt minäkin ja mukavaa on ollut, siis ihan oikeasti. Mutta ei se ihan sama ole ja nyt tämä konkretisoitui minulle oikeastaan ihan viime aikoina.



Entinen työkaveri on ollut pitkän pätkän ulkomailla ja palannut nyt kotimaahan. Vanha tuttu porukka jossa nykyisiä ja entisiä kollegoita olivat käyneet iltaa istumassa tässä taannoin. Kuulin asiasta jälkikäteen. Voi toki olla, että kutsua ei olisi heilahtanut muutenkaan, mutta nämä on juttuja jotka oikeasti harmittaa menetyksenä täysraittiudesta. Olisin ehdottomasti halunnut olla mukana. Pakko on myös myöntää, että aika kova kynnys on nykyään lähteä muihinkaan yhteisiin illanviettoihin. Työporukalla menee vielä, mutta orkesterilla jossa on vähänkään puolituttuja alkaa tökkiä, kun sitten saa taas kertoa sadatta kertaa tarinan miksi olut ei maistu.

Toinen vähän ikävä tilanne tuli vastaan tässä hirvimetsällä, kun jahti oli loppunut. Korostan, että hirvimetsällä on ehdoton 0-linja viinaksille metsästyksen ollessa käynnissä. Tuttu setä tarjosi pientä siivua Jägermeisteria onnistuneen jahdin päätteeksi ja kieltäydyin. Uusi tarjoaminen ja sitten piti jo selittää tarkemmin, että kun en käytä enkä ole toviin käyttänyt. Tilanne ajautui tarjoajan kannalta ikäväksi ja pyyteli anteeksi. Ei olisi tarvinnut, ei todellakaan. Maailma ei vaan vielä ihan valmis ole kaikkeen.



Ei nämä kokemukset kuitenkaan ole ajaneet muuttamaan omia tapoja. Maailma näyttää edelleen paremmalle näin. Mutta ikävästi se tämä elämä vaan iloliemen ympärillä pyörii. Etenkin sosiaalinen elämä. Se nähdään myös kotona siten, että ei meitä vaimon kanssa minnekkään pyydetä mukaan jne. Tämä on se hinta mitä tästä maksetaan, valitettavasti. Olen aina koettanut suhtautua asioihin avoimen rehellisesti. Myös tähän. Harva juttu tässä elämässä on sellaista, että kaikki koettu olisi pelkästään plussaa...

Ei sota yhtä miestä kaipaa...

Jaahas, se olisi taas vedettävä maastopukua niskaan ja lähdettävä pitämään aamupäivä oppitunteja sekä iltapäivä menisi harjoituksessa kasarmin lähiympäristössä. Tai no näin voisi olla satunnaisena arkiaamuna tunnelma jos ei olisi tuota meluvammaa. Hetken se ehti tuollaista olemaan 90-luvun puolivälissä. Elämä olisi omalta osalta voinut olla kovin erilaisen näköinen ilman muutamia sattumuksia. Toisaalta niin varmasti monella muullakin, mutta kirjoitellaan muutama rivi aiheesta itsenäisyyspäivän kunniaksi. Kuitenkin sotaväki ja itsenäisyys liittyvät yhteen, halusipa sitten tai ei.



Ammattikoulussa ollessa alkoi intti lähestymään. Se ei herättänyt tunteita oikein puolesta eikä vastaankaan. Vähän tuli treenailtua lenkkien merkeissä tarkoituksella, että ei tekisi hommasta itselleen tarpeettoman vaikeaa. Noh, tuli aika astua palvelukseen Vekaranjärvelle ja Kuju Hyttinen lauleskeli enon viedessä rautatieasemalle yllättäen radiosta Ihana aamu -biisiään. Tuskin oli sattumaa. Olin tosiaan lähtenyt harmaisiin vailla mitään ajatuksia sotilasurasta tai ajatuksia tulevaisuudesta ylipäätään. Tarkoitus oli tulla takaisin siviiliin ja etsiä sähköasentajan töitä, kun sellaiseen oli paperitkin juuri hommattu.

Ehkä kuitenkin kova kilpailuvietti ajoi särmäämään varusmiehenä ja varsin pian tavoitteeksi tuli päästä suoraan reserviupseerikouluun peruskoulutuskauden jälkeen. Silloin oli kokeilu jossa mentiin siis perukoulutuskaudelta suoraan RUK ja loput johtajat kävi sitten aliupseerikoulun. Palvelin viestipatterissa eli tykistön viestissä ja siellä on viestiupseerien määrä erittäin rajallinen verrattuna vaikkapa naapurissa olleeseen tulenjohtoon jossa upseereita koulutettiin seitsemän kertainen määrä. Kolme pääsi meistä n. 80 hengestä Haminaan, itse en joukossa ollut. Uskoisin, että aika lähellä kuitenkin. Se oli kova pala. Olin tottunut saamaan sen mitä tosissani tavoittelin. Pettyneenä oli asenne kehno aliupseerikoulussa, mutta hiljalleen loppuaikaa kohden parani. Ihan viime metreillä 11kk palvelusajasta hoksasin, että eihän mulla ole opiskelupaikkaa ja työtilanne näyttää tosi huonolle. Päätin hakea töihin prikaatiin. Sekään ei mennyt kuin elokuvissa. Kotiutuessa sain kuulla 30min ennen sotilaspassin saamista, että paikka omaan yksikköön oli säästetty eräälle jälkirukkiin lähteneelle

Suunnitellessani täytellä työkkärin papereita sain puhelun komentotoimistosta ja soiteltiin töihin. Otin erittäin lyhyen miettimisen jälkeen paikan vastaan vaikka aselaji vaihtuikin pioneereihin. Homma olikin kovin erilaista johtuen joukkoyksikön ja aselajin vaihdosta. Mutta tykkäsin kovasti vaikka asuinpaikka keskellä metsää Vekaranjärvellä ei nyt ihan paras ollutkaan. Melkein heti huomasin, että tämä on juurikin se juttu missä oikeasti olen hyvä. Ihmisten kanssa pelaamista, vastuuta, suunnittelua ja erityisesti käytännön tekemistä. Oli mukavaa aikaa se ja ikävä on ollut usein etenkin nykyisten töiden haasteiden kanssa tapellessa. 

Maanpuolustusopiston pääsykokeissa käytiin kaverin kanssa ja oikein puolustusvoimien farkkuladalla reissu tehtiin Lappeenrantaan. Tehtiin erilaisia pääsykokeita pällitesteistä ryhmähaastatteluiden kautta cooperin juoksuun. Kaveri pääsi, minä en. Pääsykokeissa minut otettiin jo erikseen kuulonmittaukseen. Ampumisesta johtuva meluvamma paheni radikaalisti palveluksessa ollessa. En kuule vasemmalla korvalla lainkaan yli 2kHz ääniä. Sinne meni sotilasura, ei auttanut puhelut opiston päällikkölääkärille. Poliisikouluun Tampereelle soitto selvensi myös, että tällaisella 173cm metrimakella ei ole asiaa sinnekkään. 175cm oli ihan ehdoton minimi silloin. Noiden puheluiden jälkeen ammattikorkeakoulujen hakuopas tuli erittäin tutuksi...

Intti jäi ja insinöörin opinnot alkoivat, mutta intti ei lähtenyt onneksi miehestä. Olen saanut käydä kertaamassa yli 30vrk parissakin eri tehtävässä Rovajärvellä, Vekaralla ja nyt myös Kuopiossa. Mukavaa on ollut. Näin itsenäisyyspäivänä on hyvä muistaa, että vahva koulutettu ja hyvin kalustettu reservi on suomen paras turva. Siihen ainakin minä luotan parhaiten. Nato-asia on vaikea ja siihen en edelleenkään osaa ottaa kantaa puolesta tai vastaan. Kävin vuonna 2002 ylennyskahveilla sotilasläänin esikunnassa ja siellä silloinen komentaja eversti Leo Puustinen otti kovasti Nato-vastaisen kannan. Se muistuu mieleen aina näin itsenäisyyspäivänä. Se oli hämmentävää tekstiä ammattisotilaalta jotka toimivat politiikan jatkeena, ei poliitikkoina ainakaan työtehtävissään. No se oli semmoinen puhe se.



Nyt kasvaa tuossa oma poika. Saa nähdä hänen täysi-ikäisyyden kynnyksellä onko meillä palkka-armeija, onko vanha malli yleisellä asevelvollisuudella, onko suomea ylipäätään, onko eurooppa täydessä kaaoksessa vai eletäänkö kenties liittovaltio-mallisesti. Olemme todistamassa mielenkiintoisia aikoja eikä tällä hetkellä meno kovin hyvälle näytä. Aika näyttää mikä on siniristi-lipun tulevaisuus. Toivotaan kuitenkin parasta. Hyvää Itsenäisyyspäivää!

"Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa"

Adolf Ehrnrooth, jalkaväenkenraali

Väkinäistä

Olen sukupolvea jolle on koulussa luetettu seitsemää veljestä. Tätä Kiven kuuluisaa romaania. Muistan myös hetken jolloin legendaarinen Jouko Turkka toi tästä oman sovituksensa nähtäville. Tällöin käytiin keskustelua mentiinkö nyt vähän liian pitkälle, onko tässä enää mitään järkeä? Noh, koska kyseessä on taide, niin kaikki on sallittua. Itse kuulun siihen vanhoilliseen orkesteriin jonka mielestä mentiin ehkä liian pitkälle. Samainen tummiin pukeutuva vähähiuksinen sankari myöhemmin ohjasi kulttimaineessa olevan sarjan Kiimaiset poliisit, joka meni vielä pitemmälle omituisuudessaan. Mutta se nyt oli taas oma juttunsa, ei siinä laitettu mitään alkuperäistä halvalla ja ainakin minusta tämä on ihan ok. Toiset tykkää, valtaosa ehkä ei, en minäkään.

Viime aikoina ehkä kovin kohu on käyty näiden tiimoilta Mannerheim-tulkinnoista. On nähty nukkeanimaatiota jossa Marski on homo ja myös afrikkalaista marsalkkaa on tarjottu. Joskus vääjäämättä tulee mieleen, että vähissä on taiteen keinot ja on ehkä helpoin tapa saada näkyvyyttä ja nimeään esille kohauttamalla jotain kansakunnalle pyhää. Mutta eipähän siinä, koska taide.



Jotenkin etenkin näistä Marski-virityksistä paistaa sellainen väkinäinen meininki. Nyt kovana Bond-fanina tämän ympärillä ollaan jälleen. Kirjoitin tämän jutun, kun näin kuvan jossa kaunis nainen vastaa Bond-tyttö kyselyyn, että ei kiitos, mutta päärooli kiinnostaisi. Ymmärsin siis, että Bondin rooli. Viime aikoina on ollut myös painetta ajaa Bondin rooliin homoseksuaalia. Tai tummahipiäistä. Tuntuu vain jotenkin taas väkinäiseltä. Ei se Bond homo ole, ei myöskään nainen, tumma tosin voisi hyvinkin olla. Fleming on kirjoittanut hahmonsa tiettyyn muottiin ja ehkä siinä olisi hyvä pitäytyä. Bond on naisista ja viinasta pitävä tyly miesagentti, mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?

Ymmärsin, että tässä naisaspektissa oli kyse naisten saamisesta "toimintasankarin" päärooliin. Kyllähän näitä on ollut ja tulee olemaan. Yksi hyvä esimerkki on Lara Croft. jota Angelina Jolie näytteli. Täydellinen valinta rooliin, ehkä yksi täydellisimmistä koskaan. Harmi vaan, että elokuvat itsessään olivat ihan kuraa. Ehkäpä olisi aika lähteä Hollywoodin hakemaan uusia toimintatähtiä ja laittaa koneistonsa jylläämään. Olisi mukava nähdä vaikkapa joku naisagentti-leffa tai ei minulla ainakaan olisi mitään sitä vastaan, että joku äksönstara olisi homo. Voisi antaa ihan mielenkiintoisen vivahteen jos leffa nyt ei han pelkkää miesrakkautta olisi. Kannattaisin kuitenkin, että keksittäisiin jotain uutta eikä mentäisi väkinäisesti sitä helpointa reittiä osittain jopa häpäisemällä vanhaa olemassa olevaa juttua.

Tiimipeli

Tiskasin muutama päivä sitten tuttipulloja. Nykyisin astianpesukoneen oltua arkipäivää on hieman harvinaisempaa käsinpesu, mutta nyt pikkujätkän myötä siitäkin on tullut osa arkea. Siinäpä pulloa hangatessa muistui mieleen taas lapsuus, mikäpä muukaan tutteja tiskatessa. Nimittäin silloin oli kotipaikalla tuttu näky, että tiskit hoidettiin kimpassa. Jos joku lukijoista ei tiedä, niin kasvoin siis kahdestaan mummoni kanssa eli en normaalissa ydinperheessä. Elikkäpäs siis yleensä joku enojen vaimoista tiskasi ja toinen huuhteli sekä joku korjaili ruokia pois. Usein toki tiskaus suoritettiin myös pariskuntina tai sekapareina. Meillä ei oikein kotona noita naisten töitä hirveästi ollut vaan aika hyvin tehtiin sekaisin hommia jo silloinkin. Sulassa sovussa ja yhteistyöllä. Ehkä parhaita esimerkkejä oli halkohommat joissa saattoi olla puolenkymmentä henkeä mukana. Jälkeä syntyi mukavasti, kun kaikille oli oma puuhapiste katsottuna sekä onhan töiden tekeminen porukalla mukavaa ja valmista tulee moninkertaisella vauhdilla.



En vaan tuota oikein silloin sisäistänyt ja rehellisesti myönnän, että aika nuivasti leuka rinnassa usein tuli noille työmaille lähdettyä. Laitan siitä mielelläni paljon nuoruuden piikkiin. Ehkä osasyy oli synnynnäinen laiskuus ja uppiniskaisuus itselle ikäviin juttuihin. Sitä on vieläkin enkä siitä oikein yli pääse. Se on jossain syvällä mielensopukoissa. Mutta nyt on alkanut ymmärtää mikä voimavara tuossa oli ja ehkä juurikin tuo yhteenhiileen puhaltaminen on saanut suvun pysymään yhtenäisenä tai ainakin rakentanut sille hyvän pohjan



Mutta nyt tässä on tullut asuttua yli 10 vuotta omakotitalossa oman perheen kanssa ja pakko sanoa, että ehkä pahiten olen epäonnistunut kasvattajana ja aviomiehenä siinä ettei oikein mitään hommia osata tehdä yhdessä perheenä. Se potkii omaan nilkkaan aika pahasti mm. polttopuu-savotoissa, mutta myös lumitöissä ja useissa muissakin arjen askareissa. Hommat menisi aina paljon nopeammin, kun kaikki osallistuisi niihin ja tehtäisiin porukoissa yhtäaikaa. Toki ajoittain tytöt on tulleet kaveriksi, mutta koko ajan harvemmin. Ylipäätään yhteinen tekeminen on ollut iso haaste koko porukalle kotona. Miksi? Ei tiedä. Ei osaa sanoa. Mutta jos osaatte hyvät ihmiset vaalia yhteisen tekemisen kulttuuria yhteisöissänne, niin pitäkää siitä kiinni. Se on pirun hieno asia eikä sitä ymmärrä ennenkuin se puuttuu...

Kertaus on opintojen äiti

Ei, ei! Ei nyt puhuta kertausharjoituksista vaikka varmasti maanpuolustuksestakin juttu tänne tulee. Sen verran lähellä sydäntä se on. Mutta asiaan. Nykyisin tulee osallistuttua harvakseltaan saunailtoihin ja muihin kinkereihin. En koe niitä näin absolutistina mitenkään epämukaviksi alkuillasta. Mutta loppuillasta tilanne pääsääntöisesti aina muuttuu. Kun ollaan väännetty vaikkapa firman pirskeissä NATO-mielipiteistä ja muutaman välirauhan jälkeen keskustelu alkaa taas palaamalla sinkkiarkkuihin, niin ei enää jaksaisi, ei millään. Samaan tarinaan ja toiston voimaan uskoo suomalainen humalainen mies. Ja sinnikkäästi uskookin jankkaukseen. Se on niitä harvoja oikeasti ärsyttäviä juttuja.



Mutta väittäisin, että samojen juttujen osalta tietenkin niiden laadun lisäksi merkitystä on näytteenottotaajuudella eli sillä kuinka usein pätkän samaa tarinaa kuulee. Nyt viimeiseltä hirvenmetsästysreissulta kotiin ajellessa jäin tätä aihetta miettimään, kun taisi joku vanha juttu siellä taas pitkästä aikaa korviin kuulua. Aika monesti on saanut nauttia ne hirven "lentoon" ampumiset sun muut vanhat tarinat. Kotona on kuultu erityisesti omaan lapsuuteen liittyviä kommelluksia ja niitä on se verran, että aika monta tarinaa saa niistä aikaiseksi. Serkkupoika on myös saanut niistä kanssa osansa ja puhuttaessa karjalanpiirakoista aika usein suvun kesken kuuluu tokaisu: "onko ne liisi?". Mutta etenkin näin vanhemmiten näistä tulee hyvä mieli. Samaa juttua jaksaa kyllä kuulla, kunhan tarina on hyvä ja onhan ne iso osa menneisyyttä. Jotkut jutut on kuullut varmasti sata kertaa jo, mutta toiset sata menee helposti. Nämä on niitä hyvän mielen höpinöitä joita saa toistaa. Ja pitääkin toistaa eikä miettiä onko ne jo aiemmin kerrottu.

Saturaatiopiste

Liikunta on lähellä sydäntä. Monessakin muodossa. Toki joitakin inhokkilajeja on, mutta ne johtuvat pitkälti siitä, että ei vaan osaa. Näitä on mm. lentopallo ja koripallo. Mutta urheilu on ollut osa elämää aina. Tai no, olisi saanut olla isompikin rooli nuoruusvuosina. Mutta kun asui maalla 10km asutuskeskuksesta ilman autoa, niin mahdollisuudet oli rajalliset. Kuitenkin tuolloin kesät potkittiin jalkapalloa harva se päivä, talvella luisteltiin jne. Ylipäätään elämä oli jatkuvaa liikkumista, kiitos digitalisoitumisen heikon asteen noina päivinä. Mutta kaipuu pelihommiin oli silloinkin kova. Siitä kertonee talvella pakkasessa pyörän tarakalle heitetyt luistimet ja 10km siirtyminen Tervoon kaukalon äärelle.

Ammattikoulun asuntolaan Kuopioon tuli muutettua 15-vuotiaana. Mihinkään isompiin urheiluhommiin ei sielläkään päässyt, mutta liikuntaa oli edelleen. Sählyä pelattiin ja välillä luistelemassakin käytiin. Salibandy alkoi silloin hiljalleen kasvattaa suosiotaan ja esimerkiksi mailat paranivat huimasti (mm. Prostick ja ensimmäinen Exelin Oval). Yksi talvi pelattiin kaverin kanssa useana iltana viikossa sulkapalloa ja amiksen suliskerho oli tuttu paikka. Ensikosketus nykyisin tuttuakin tutumpaan Studentian saliin tuli otettua Savon Sulan vuorolla jossa kävin silloisen luokkakaverin kanssa. Yksi talvi lätkittiin asuntolan kerhohuoneella pingistä. Armeijan lähestyessä aloin kotosalla juosta vähän lenkkejäkin, että ihan rapakunnossa ei lähtisi harmaisiin. Urheilu oli mukavaa, ei pakkopullaa missään nimessä.



Sotaväen jäätyä taakse tekussa opiskellessa sähly jatkui taas ja rinnalle tuli yhtenä vuotena myös punttitreeniä. Se oli suht systemaattista eikä sellaista perinteistä maksipainoilla penkkipunnerrusta. Tuolloin tuli opittua jotain alkeita miten sitä pitäisi treenata ja niitä on tullut sovellettua nyt salin löydyttyä elämään uudelleen. Jostain syystä punttitreenit sitten vain jäivät pois ohjelmasta. Noina aikoina meidät myös tämän saman kaverin kanssa draftattiin SK Segeriin pelaamaan, juuri perustettuun salibandyseuraan. Pakkejahan meistä tuli. Mitäpä muitakaan. Mutta se sopi meille hyvin ja meikäläiselle se oli ensimmäinen kosketus joukkueurheiluun. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Valmistuttua työelämään urheilu onkin ollut pääsääntöisesti salibandya. Alkuun aika vakavastikkin vaikka sarjatasot ei kovin korkeat olleet. Säyneisen Salvassa kuitenkin pääsin kakkosen pelejäkin kokeilemaan. Ehkä pieni kyllästyminen, selkävaivat ja huonot elämäntavat ajoivat siihen, että kunto alkoi hiljalleen rapistua ja paino nousta. Ymmärsin itsekkin, että enää ei 2-divarin vauhdissa pysy ja oli palattava "kasvattajaseuraan" nelosta tahkoamaan. Nelosessa pysyi nippanappa mukana, mutta ylipainoa oli liikaa ja sitä kertyi lisää koko ajan. Lopulta oli laitettava maila naulaan, että ei ihan täysin nolaisi itseään. Urheilu loppui kokonaan muutamaksi vuodeksi ja uitiin elämässä aika syvissä vesissä.



Kolme vuotta sitten alkoi elämäntapa-remontti. Alkuun liikuntaa kävelylenkeillä ja kun painoa oli n. 20kg lähtenyt, niin uskaltautui taas reikäpallon perään pelikentille tuttuihin porukoihin treenaamaan. Olipas se sitten mukavaa. Ja nälkää oli palata vielä takaisin alasarjoihin. Pari vuotta takaperin löytyi myös saliharrastus uudelleen sekä nyt tälle syksyä myös kaukalopallo. Se onkin ollut ehkä hauskinta hommaa aikoihin. Pelaisi mielellään useammin kuin kerran viikossa.

Mutta jossain vaiheessa allekirjoittaneelle tulee harrastuksissa saturaatiopiste vastaan. Piste jossa alkaa kyllästyttää eikä homma maita. Näin on käynyt metsästyksen ja kalastuksenkin suhteen aikanaan. Joskin likimain aina se kiinnostus herää uusiksi tauon jälkeen. Nyt tuo piste on aika lähellä taas alasarjasählyjen suhteen. Lepakkovuoron treenit, viikonloppuihin osuvat pelireissut pitkin maakuntia. Samat vanhat vastustajat, samat vanhat jorinat ja samat vanhat pelit. Jotenkin tuntuu, että se alkaisi olla jo suht nähty. Tuntuu, että muutenkin on harrastuksia aika paljon. Sählyyn ei varmasti kyllästy koskaan, mutta kuten tuossa taannoin ajatuksia vaihdoin takavuosina Suonenjoen Go Ahead Eagles -joukkueessa pelanneen vanhan tutun kanssa työpaikan käytävällä, niin enemmän ehkä nauttii pikkupeleistä kaveriporukassa ja sata lasissa niissä paahtamisesta.



Ehkä tummahko pohdinta johtuu pimeästä marraskuusta, ehkä jostain muusta. Vakavasti pitää tässä talven aikana miettiä joko olisi aika lopetella pelaaminen kilpatasolla lopullisesti ja siirtyä kokonaan harrasteporukoihin. Aika moni vanhoista pelikavereista jo niin on tehnyt. Ei olla ihan poikasia ja parhaat vuodet on nähty, 40v tulee ensi syksynä mittariin. Enää ei välivuosia voi pitää joten kai se on muutama yö nukuttava ja mietittävä mitä tekee. Viimeksi oli lopettaessa käytännössä pakko toimia niin, nyt taas olisi fysiikan puolesta paremmassa kunnossa kuin koskaan. Pitäisi vaan saada tuo pää mukaan myös ja löytää kilpapelaamisen into uudelleen...

Viisasten kivi

Me ihmiset ollaan jänniä otuksia. Osa meistä ottaa muutaman saunakaljan silloin tällöin, saattaa joskus vaikkapa sikarinkin polttaa viskin kanssa tai ravintolassa muutaman sätkän käräyttää. Osa laittaa pelikoneeseen pari kertaa kuussa pari euroa ja on iloinen näkemästään ja kokemastaan tuloksesta niin riippumatta. Osa ottaa karkkipussistaan pari namia, mutustaa ne tyytyväisenä ja laittaa pussin jemmaan. Ja osa meistä taas ei osaa mitään noista vaan kaikkeen jää himo, riippuvuus.

Itse kuulun valitettavasti tähän jälkimmäiseen orkesteriin. Olen polttanut kolme vuotta tupakkaa eli sen verran, että maku on tuttu. Ensimmäisestä Tervossa sillan alla poltetusta syöpäkääryleestä se lähti ja kahta vuorokautta kestänyttä taukoa ei tullut tuossa kolmessa vuodessa ollut vaikka kuinka yritin. Sitten vei rahapelitkin vähän mukanaan ja kolikoita on elämän takavuosina mennyt pelikoneisiin selvästi liikaa. Alkoholi alkoi maistua 18-vuotiaana tilanteen pahentuen koko ajan ja loppuajasta voitiin puhua jopa alkoholismista. Alkoholi näytteli liian suurta roolia elämässä rajoittain ja ohjaillen päivittäistä tekemistä. Ruokakin maistui vaikka ymmärrys oli, että ei ole mitään järkeä tässä. Painoa lopulta 132kg ja risat.



Tiedän monia jotka ajattelevat, että jonkin riippuvuuden lopettaminen on pelkästään tahdonvoimasta kiinni. Onhan se näinkin, mutta en kyllä omalta kohdaltani täysin allekirjoita. Löysin sen viisasten kiven aikanaan, kun noista riippuvaisuuksistani ensimmäisenä lopetin tupakan. Se lähti siitä, että halusin sitä lopettamista oikeasti. Halusin näyttää muille, että perkele! kyllä muuten onnistuu. Itse lopettaminen oli sitten helppoa, tunne oli sisällä asiasta niin vahva. Se tunne on mahtava, mutta pirullisen vaikea löytää

En tiedä olisinko rikas jos saisin tuon tunteen kaupallistettua. Ehkä olisin. Mutta miten sen saa. Alkoholin ja lihavuuden osalta etsin sitä pitkään samoin kuin joskus noiden kolikkopelienkin. Olen yrittänyt tsiljoonia kertoja lopettaa milloin mitäkin tyylillä: nyt syön, juon, poltan enää nämä ja kun kaikki on loppu, niin huomenna sitten alkaa. Ei toimi, voin kertoa. Jostain sisältä pitää tulla se itselleen ja ainakin minun tapauksessa myös muille näyttämisen halu. En halua olla se sukuni mustalammas jolle nauretaan ja jota halveksutaan jos elämä on ajettu omasta toimesta solmuun. Enkä halua, että lapseni joutuvat häpeämään.



Miten sitten osaisi neuvoa muita sitä miten tunteen löytää itsestään. Eipä oikein mitenkään. Alkoholin suhteen suosittelen tipatonta tammikuuta. Se on hyvä juttu ja jos on murheita viinaksien kanssa, niin silloin ei tarvitse selitellä juomattomuuttaan, ainakaan ihan niin paljoa. Ja ei niitä tarvitse selitellä loputtomiin muutenkaan. Aika harvoin enää tarvitsee selitellä omaa vesilinjaansa kellekkään. Sen kuukauden aikana voi pohtia omaa suhdettaan väkijuomiin ja kuukauden päätyttyä miettiä, että entäs jos katselisi elämää kirkkain silmin. Näyttää aika paljon paremmalta jos viinaksia menee ongelmaksi asti.

Mutta nämä riippuvuudet ja taipuvaisuus niihin on aika pyllystä. Sellaista ei ymmärrä ihminen jolla sellaista ei ole. Nykyisin painin enää pahiten sokerin kanssa, muut ongelmat on selätetty. Sokeri on aineena kyllä ihan alkoholiin tai tupakkaan verrattavissa koukuttamisen suhteen. Todennäköisesti tämänkin kanssa käy samoin kuin nuiden muiden. Jossain vaiheessa on lopetettava kokonaan. Mutta siihen tarvitaan se tunne. Milloin se tulee ja mitä sen eteen pitäisi tehdä? En tiedä. Mutta sen tiedän riippuvaisuuksista omasta ja muiden kokemuksista, että vähentämällä jonkun koukuttavan aineen käyttöä homma ei pääsääntöisesti toimi. Kuinka monta tupakkaa vähentänyttä lopettajaa tunnet joka ei olisi palannut alkuperäiseen tilanteeseen? Veikkaan, että et kovin montaa. Sokerin kanssa vaikeudet onkin noihin muihin riippuvaisuuksiin nähden suuremmat, kun sitä on vähän jokaisessa paikassa ja monta kertaa päivässä tarjolla.



Netti on toki kanssa yksi, mutta tätä ei oikein osaa riippuvuutena pitää, kun tämä on myös osa työtä. En silti kiellä etteikö pieni tauko esim. someilusta tekisi varmasti terää. Yksi tärkeä juttu kai näissä on myös se, että myöntää ne ongelmat itselleen. Niin kauan kun kiellät omat ongelmasi ja valehtelet itsellesi asioiden olevan ok, niin kauan olet varma häviäjä tässä elämän pelissä...

Erittäin salaista

Fanittaminen. Se ei ole minulle kovin tuttukaan juttu. Toki lapsena oli seinät täynnä Sabrinan ja Samantha Foxin julisteita, mutta en nyt itseäni tosi-faniksi laskisi. Ehkä Ritari Ässä oli lapsuuden suurin sankari Ihmemiehen ohella. Niitä fanitettiin kuten moni muukin ikäisemme. Urheilupuolella on tullut oltua TPS-kannattaja ehkä siitä syystä, että se oli vastavoima 90-luvullla Jokerien menestykselle. Pienellä gloryhunter-vivahteella myös laskin itseni ManU:n mieheksi aikanaan. Silloin kun potkupallo vielä vähin kiinnosti.

Sitten jossain vaiheessa kolahti Bondit. Nuorukaisena ne menivät vähän siinä muun äksön-rymistelyn seassa, mutta jotenkin ne kiehtoivat aina. Tekniset vempeleetkin oli niin hienoja. Muistan kun ala-asteikäisenä en arkana poikana niitä oikein uskaltanut katsoa. Kohtaus jossa 007 räjäyttää sukeltajan Erittäin Salainen -elokuvassa oli silloin liikaa. Tosin jännäreiden ystävä en ole vieläkään. Uhrilampaat nähtyä valvoin aikanaan vähintään yhden yön ja totesin, että nämä ei todellakaan ole mun juttu. Mutta Bondit sen sijaan ovat kuitenkin muodostuneet nykypäivänä harvoiksi fanittamikseni kohteiksi.



Mikä Jameksen elämässä kiehtoo? Se on kuitenkin leffatasolla ajottain varsin heikkolaatuistakin toimintarymistelyä jos katsotaan elokuvasarjaa kokonaisuutena. Noh, minua kiehtoo tietysti agentin salaperäinen elämä ja tapa onnistua kaikessa. Ehkä kuitenkin kaikesta eniten se kylmyys ja tylyys mikä hahmossa on. En itse sellainen ole, mutta jotenkin ihailen tapaa miten Bond sen tekee. "The job's done and the bitch is dead.", tokaisee leppoisasti 007, kun rakastamansa Vesper osoittautuu vihollikseksi ja on hukkunut hetkeä aiemmin Venetsiassa.



Yksi tärkeä muisto Bondien katseluun liittyy siihen, kun Brosnan tuli rooliin ja Golden Eye sai ensi-iltansa. Näin leffan Vekaranjärvellä Kaartinkinossa varusmiehenä. Valojen sammuttua alkoi TJ (tänään jäljellä) -lukujen huuto. Muutenkin meno oli hieman erilaista kuin mihin leffateattereissa on tottunut karkkipussien vaimeasti rapistessa. Armottomat aplodit saattoivat MI6:n miestä, kun hän moottoripyörällä hyppäsi lentokoneen perään alkukohtauksessa ja könysi ohjaamoon pelastaen koneen ja itsensä. Mitään realismiahan siinä ei ollut, mutta ei Bondeissa aina tarvitsekkaan. Ja usein mentiinkin leffoissa yli korkealta ja kovaa. Kuten vaikkapa viimeisimmässä Brosnanin vedossa Kuolema saa odottaa. Se ampui pahasti yli ja Brosnanin kausi oli takana. Eikä Mooren Bonditkaan aina mitään realismin suurinta juhlaa olleet. Dalton toi Bondia tähän päivään, mutta Brosnanin kaudella sitä taas hilattiin valitettavasti lähemmäs melkoista teknoilua



Sitten 2006 tuli Casino Royale ja Bondiksi oli valittu suuren kohun keskellä Daniel Craig. Mies joka ei kuulemma 007 voinut olla syystä jos toisesta. Mm. hiustenväri oli väärä. Sitten kuitenkin itse leffahan iski kuin kuin miljoona volttia. Elokuvaa ensimmäistä kertaa katsellessa kulmakarvat kohoilivat kuin Asko Kallosella Idolsin ensimmäisillä tuotantokausilla. Tätä tämän pitää olla. Mahtavaa! Bond on tuotu 2000-luvulle ja Craigin epäilijät vaimennettu.



Eilen kävin katsomassa uusimman Spectren. Siinä ja edellisessä Skyfallissa on otettu flashback menneeseen ja sekoiteltu uutta sekä vanhaa. Leffa oli hyvä enkä juonta spoilaa enempää jos joku tätä nyt lukee. Jotain jäi kuitenkin kaipaamaan. Jotain mihin ei oikein osaa vastata. Onko se vanha Q jota kaipaa? Dialogia tämän tekniikan mestarin ja Bondin välillä, joka oli parhaimmillaan Mooren ja Brosnanin kanssa? Oliko se pieni pettymys Hinxin hahmoon, joka yritti haastaa legendaarisen Rautahampaan? Onnistui siinä hyvin, mutta ei paremmaksi pistänyt. Oliko se odotus vielä jostain hienommasta tarinasta kuten vaikka Kultasormessa? Oliko se pelko, että tämä kaikki on nyt koluttu aika loppuun, kun oli hypätty Conneryn Spectre-aikaankin ja alamäki alkaisi? En tiedä. Hieno leffa, mutta jotain ihan viimeistä silausta jäi uupumaan. Ehkä liian korkealla olleet odotukset olivat osasyynä.



Mitä seuraavaksi on luvassa? Siitä ei ole tietoa. Mutta henkilökohtaisena mielipiteenä toivoisin, että Craig lopettaisi vaikka onkin ollut kaikkein paras Bond, sorry Connery & Moore -fanit. Ikänsä puolesta nimittäin alkaa mittari kohta olla täynnä. Yksi Bond enää korkeintaan. Toisaalta Connery oli 40v tehdessään Timantit ovat ikuisia, mutta näytti paljon vanhemmalta siinä. Moore taas oli jopa 57v Kuoleman Katse -leffassa. Ja sen huomasi, valitettavasti. 007 on huikea hahmo jonka Craig on vienyt ihan uudelle tasolle. Ja hyvällä maulla. Nyt pitäisi sitten osata lopettaa ajoissa ja uusiutua jälleen. Taito joka tuntuu olevan vaikea etenkin kun puhutaan isoista rahoista. Mennään tällä, kun tuottaa ja lypsetään kaikki ulos. No kävi miten kävi, niin seuraavalle Bondille on rima ylhäällä. Vieläkö sitä voidaan ylemmäs laittaa? Se jää nähtäväksi ja sen ylitystä tai alitusta ainakin meikäläinen seuraa tarkasti....

Tasajako

On hetkiä elämässä, kun tuntuu ettei meno ole reilua. Niitä on meillä kaikilla. Muistan omalta osaltani ensimmäisen tapauksen jota joskus nuorena miehenä jäin pohtimaan. Metsästysseurassa oli perheellinen mies, kovakuntoinen suunnistaja. Elämäntavatkin oli varmasti kohdallaan. Niin vaan tämän vei sairaus varsin nuorena. Silloin ehkä alkoi omat uskonnolliset pohdinnat vahvistua, että ei tässä ole mitään järkeä. Jos olisi joku hyvää tarkoittava jumala tai muu, niin näin ei kävisi. Tämä ei ole reilua.

Armeijassa ollessani kannoin äitiäni hautaan. Tämä ei taas aiheuttanut samanlaisia tuntemuksia. Omat elämäntapansa veivät, karua mutta näin. Suru toki oli ja on vieläkin, mutta tämä oli kuitenkin tavallaan oikeudenmukaista. Sitten kuoli täti sairastettuaan pitkään ennen sitä. Ei ihan reiluinta sekään. Muistan nuo molemmat hautajaiset sekä sen kuinka äitini päätä mummo silitti Tervon ruumishuoneella ja silloin tuntui kanssa reiluus olevan elämästä todella kaukana. Mitä pahaa oli maailman ihanin ihminen tehnyt menettääkseen kaksi lasta? Nyt vasta omia lapsia omaavana ymmärtää tuon tuskan

Tässä ihan vastikään meni ikäiseni perheellinen mies yllättäen sairauden viemänä sekä nyt viikonloppuna salibandyturnauksessa sai sairaskohtauksen entinen pelikaveri, itseäni nuorempi. Onneksi lievän vaikka pahalta oli näyttänyt. Kyllä sitä vaan ajottain miettii, että reilukerhoon ei vaan kaikille ovet avaudu. Nyt näin keski-iän kriisin alkumetreillä näitä jää välillä miettimään. Joku kummallisuus on, että nostalgian kaipuu myös kasvaa kovemmaksi ja tahtoo takertua menneeseen, siihen vanhaan hyvään aikaan. Toivoo reilua meininkiä elämään. Ihan myös näin selvinpäinkin.

Lisäksi tätä nallekarkkien tasajakoa jäi omalta kohdalta miettimään, kun takavuosien voimakas ylipaino on selätetty, alkoholia ja tupakkaa ei mene lainkaan ja liikuntaa on paljon. Silti näyttää vahvasti sille, että verenpainelääkkeille pääsee vaikka sukurasitteitakaan ei siihen ole. Pakko se on nöyrtyä ja lääkäriin mentävä. Muuten on taas joku ihmettelemässä tätä reilukerhon epäoikeudenmukaisuutta. Mutta sitten taas toisaalta, niin on rakastava perhe ja siten elämä kohdallaan. Siinä on reiluuskerroin sitten kohdallaan. Kyllä tämä elämä vaan on sitä vanhasta vihkivalasta tuttua myötä- ja vastamäkeä...

Kortti viuhuu

Eurooppa on murroksessa. Aika moni tuntuu muistavan tapahtumat 30-40 luvulla saksassa ja ehkäpä siksi natsikortti viuhuu entistä taajempaan suurten ihmismassojen liikehtiessä. Ollaan tilanteessa jossa koko eurooppa voi muuttua kovin erilaiseksi asua kuin mitä se on ollut toisen maailmansodan jälkeen. Tuon ajan jolloin omat isovanhempamme ja heidän vanhempansa maksoivat hyvinvointimme ja itsenäisyytemme kovalla työllä ja pahimmillaan verellään. Jalkaväenkenraalikin sanoi: "kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten"



Oliko riittävän paatoksellista? Uskoisin että oli. Asiat ei ole kuitenkaan yksinkertaisia. Miksi kirjoitan tästä aiheesta? Siksi, että minua ärsyttää. Minua ärsyttää molempien äärileirien kyky olla näkemättä asioita laaja-alaisesti. Sekä ärsyttää miksi korjaavia toimenpiteitä ei saada tehtyä suomessa eikä euroopassa asian suhteen. Mutta kuten tuolla johtamista koskevassa kirjoituksessa mainitsin, niin räksyttää on helppo, mutta entäs kun pitäisi sanoa mitä pitäisi tehdä toisin. No yritetään...

Me ollaan nähty ennen tätä islamistien kansanvaellusta jo se, että avoimet rajat eivät toimi. Valtaosa rikollisuudesta mm. mökkimurtoihin jne. liittyy usein entisiin itäblokin maihin. On nähty, että seksuaalirikoksissa on tietyt kulttuurit (lue Islam) korkealla tilastoissa. On nähty, että meillä ei kotouttaminen toimi parhaalla mahdollisella tavalla vaan slummiutumista ja jengiytymistä on jo havaittavissa. Ja mikä ehkä pahinta, niin on nähty että valtion kirstu on tyhjä. Tuon osalta tilannetta vielä pahensi Venäjän tilanne. Tilanne jossa Suomi on EU-maista kaikista vaikeimmassa paikassa.

Nyt me ollaan jamassa jossa leikataan kansalta ja rahaa työnnetään holtittomasti maahanmuuttoon. Samalla poliisi sisäisesti ohjeistaa olemaan hiljaa ko. asiaan liittyvistä ongelmista (lue täältä), vieläpä nyt sananvapauden viikolla. Kansa jakautuu kahtia. On porukkaa jotka on elämää suurempia hyviä ihmisiä kaltaistensa keskellä ja tuomitsevat kaikki rasisteina sekä on porukkaa jotka ampuisivat jokaisen mamun kuuhun tai ainakin siihen suuntaan. Kummassakaan ei luonnollisesti ole mitään järkeä. Jos omaisi salaliittoteorioita kehittelevän pääkopan, niin ehkä juuri tätä Islamistisissa maissa halutaan. Sekasortoa lännessä.



Homma menee vaikeaksi, koska nyt euroopassa pyörivien ihmisten seassa on myös oikeasti apua tarvitsevia, perheitäkin sekä muutamia naisia ja lapsiakin nuorten miesten seassa. He tarvitsevat oikeasti apua ja sitä pitäisi heille pystyä antamaan ehdottomasti. Miten olisin sitten itse tämän homman järjestänyt jos valtaa olisi? No näin: turvapaikkakriteerit tiukalle jotta vain oikeasti apua tarvitsevat pääsevät sisään, elintasopakolaisuuteen houkutteleva tukiverkosto pois (lorvimiseen kannustava verkosto pois myös kantasuomalaisilta), maastapoistamissäännöksiä tiukemmalle ja jos mahdollista, niin Schengenin sopimuksesta irtautuminen. Kuulostaako natsikortin paikalle? Ehkäpä. Mutta sitten taas olisin lisännyt näistä koostuvilla säästöillä auttamista kohdemaissa eli kehitysavun kasvattamista ja sen parempaa koordinointia. Pakolaisia voitaisiin edelleen ottaa, mutta vain sen verran kuin voidaan oikeasti järkevästi kotouttaa ja ainoastaan perheitä tai naisia&lapsia, oikeasti lapsia eikä kolmekymppisiä. Jälkimmäisiä tarvitaan kotimaassaan auttamaan omat seutunsa jaloilleen. Pakolaisia siis sen verran, että resurssit riittää varmasti tarjota kunnollinen alku elämään koulutuksineen ja työ tulevaisuudessa. Kuulostaa kylmälle touhulle, mutta näin meillä säilyisi mahdollisuus auttaa myös tulevaisuudessa. Nyt me ajetaan tätä hyvinvointivaltiota kaasu pohjassa kohti tuhoa.



Entäs se työvoima? Sitähän tarvitaan. Sitä on muuten tarvittu jo pirun pitkään jos kuuntelee juttuja mediassa. Suuret ikäluokat on olleet menossa eläkkeelle jo vissiin parikymmentä vuotta, ainakin minä muistan juttua tästä yli 10 vuotta sitten insinööriksi lukiessa. Ei taida kuitenkaan mahdoton pula olla tekijöistä kuin harvoilla spesiaalialoilla. Pelkkää arabiaa puhuville duunareille ei kauheasti MOL tuota osumia. Ja vastikään julkaistiin tutkimus ettei Suomi oikeita osaajia kiinnosta (lue täältä). Työttömiä meillä on jo omasta takaa ihan tarpeeksi ja lisää tulee koko ajan ilman holtitonta maahanmuuttoakin. Nämä meidän omat Sirkat ja Tuomotkin pitäisi saada jonnekkin töihin.

Auttaminen on tärkeää ja lähellä sydäntä minullekkin. Äskettäin juuri laitoin rahaa eräälle perheelle muistamisena. Heiltä meni isä yllättäen. Jaksaisin uskoa, että aika moni meistä maahanmuuttoon silmät auki kriittisesti suhtautuvista on kuitenkin hyviä ihmisiä pohjimmiltaan. Leimatuksi tulee jos asioista yrittää puhua. Sen takia moni on hiljaa. Itse en välitä mitä muut minusta ajattelevat, siksipä tämän "uskalsi" kirjoittaa.

Summa summarum eli auttaa siis pitää ja sen edellytys on vaan valtiotasolla se, että pitäisi säilyttää toimintakyky eikä ajaa sitä alas. Ja kohdentaa se apu oikein. Tätä kirjoittaessa olen bongannut kaksi lööppiä raiskauksista tai sen yrityksistä uutisvirrasta. Molemmat ulkomaalaislähtöisiä. Nämä on isoja ongelmia eikä nämä hyssyttelemällä korjaannu. Loppuun vielä lainaan samaa sitaattia Tuntemattomasta mitä aiemminkin, mutta hieman muunneltuna:

"ja varjele noita Suomen herroja, etteivät päätään löisi samaan mäntyyn ruotsalaisten kanssa"

Uskomatonta, mutta totta?

Ajottain olen hieman hämmennyksen vallassa. Silloin olen todennäköisesti pohdiskellut uskonnollisuutta ja omaa suhtautumistani asiaan. Itselläni usko ei ole koskaan ollut vahva. Toki riparit sun muut on käyty aikanaan. Lopulta 2000-luvun puolessa välissä erosin kirkosta. Koin kirkollisveron maksamisen tarpeettomana, enhän uskonut jumalaankaan enkä muihinkaan kaikkivaltiaisiin. Pohdin silloin asiaa siten, että olisin voinut kirkollisveroa maksaa ja jatkaa "tapakristittynä" jos lapset olisivat jotain seurakunnan palveluja käyttäneet. Vähän sellainen reilu meininki -periaatteella. Eivät käyttäneet ja peli oli selvä. Vaikka itseni ateistiksi laskenkin, niin en koe kyllä minkäänlaisena tarpeena olla koko aikaa heittämässä tieteellisiä faktoja pöytään miksi uskonnot on huuhaata



Noh, nyt tässä viime vuosina olen päässyt haastamaan näkemyksiäni kaverin kautta. Tutullani uskonnolla on tärkeä merkitys elämässään, ehkä voisi jopa uskovaiseksi sanoa. On käyty todella mielenkiintoisia keskusteluja. Omalta osaltani olen alkanut ehkä jopa viime aikoina ymmärtää kristinuskoa. Tai niin ainakin luulen. Kyse on hyvän tekemisestä kuten tuossa taannoin meidän pojan ristinyt pappikin sanoi. Ehkä se Jeesus & co on vaan taustapiru tässä kokonaisuudessa jos tällainen raflaava ilmaisu sallitaan. Samoin olin taannoin vielä vahvasti sitä mieltä, että kirkkoa ja valtiota ei saisi sotkea mitenkään vaan erottaa pitäisi ne välittömästi. Tästä kaveri heitti hyviä kommentteja ja toisaalta jos ajattelee, niin pystyttäisiinkö tai haluttaisiinko sama hyvä tekemään valtion toimesta ja yhtä kustannustehokkaasti kuin kirkko sen tekee? Epäilen suuresti...

Aihetta sivuten ja erityisesti nyt "pakolaiskriisin" ollessa kiivaimmillaan yksi mielenkiintoinen asia jonka kanssa jouduin takkia kääntämään on kehitysapu. Olin siis sitä vastaan aika voimakkaasti aiemmin. Kehitysavussa ja sen koordinoinnissa olisi varmasti parennattavaa, että kaikki apu saataisiin sinne minne se kuuluu. Avun tulisi olla myös sellaista, että se ei vie motivaatiota saattaa asioita paremmalle tolalle. Muuten mikään ei muutu ja kaikki on suurta tuhlausta. Mutta kun katsotaan ihmismääriä siellä missä apua tarvitaan, niin jossain vaiheessa ollaan liemessä jos asiat menee tarpeeksi huonoon suuntaan ja ne ihmismassat lähtee liikkeelle. Nyt siitä jo saadaan esimakua. Ehkäpä pitäisi kuitenkin yrittää auttaa länsimaiden siellä missä tarve on. Tämä juttu ei yksiselitteinen ole tietenkään ja esim. Schengenin sopimuksesta on aika kielteinen näkökulma itselläni, mutta palataan näihin toisessa kirjoituksessa. Kehitysapu ja tämä toiminta on hienoa ja arvokasta mitä kirkko Suomessakin tekee



Asia mitä en kuitenkaan pysty ymmärtämään on sitten suht silmitön usko omaan uskontoonsa. Se ei tuo välttämättä hyvää tullessaan. Se on nähty jo ihan kotimaisin voimin L-positiivisten eli lestadiolaisten tai Jehovien myötä. Yksillä ei ole antenneja katolla ja salaa telkkaria katsellaan, yhdet polkee lapsia maailmaan kuin tulpatonta mopoa ja jollain perhesuhteet katkeaa jopa vanhempiin jos perillinen haluaakin erota lahkosta. Ei voi ymmärtää, ei mitenkään. Samoin kuin ei voi ymmärtää Islamia ja sen hyssyttelyä. Muistan kun 80-luvun alussa vielä, yllätys yllätys, painivat Irak ja Iran keskenään pitkää sotaansa. Sieltä näytettiin silloin Arvi Lindin kertomana puoli yhdeksän uutisissa kuinka avaimet oli combat fightereilla kaulassa ja neitsyet odottivat, Allahin nimeen ja PUM!. Ei voi käsittää. Ja eipä ole siellä viimeisenkään 30 vuoden aikana paljoa kehitystä tainnut tapahtunut. Jätetään naisen ja homojen asema käsittelemättä tarkemmin ko. uskonnon kanssa, sen verran pyllystä ne on.

Kuten tästä kirjoituksestakin näkee, niin oma suhtautuminen on aika ristiriitainen. Yritän jotenkin ymmärtää uskonnon mukanaan tuoman hyvän, mutta koetan pitää silmäni auki myös pahalle. Paha ei maailmasta häviä silmiä kiinni laittamalla. Ihminen on ihmiselle susi. Mutta jatkan syventymistäni aiheeseen. Mielipiteet varmasti tulevien vuosien aikana muuttuvat jos tässä pientä henkistä kasvua tapahtuisi ihmisenä. Raamattuakin tässä taannoin yritin lukea. Alle 10 sivun jälkeen olin valmis vaikka yritin tosissani. Ihan oikeasti tosissani. Ei avautunut herrojen metkut minulle. Jos loppuun laittaisi yhteenvedon, niin kristinuskolle vahvasti peukaloa ylöspäin, ihan kaikille muille maailman uskonnoille ei samaa voi tehdä...

Karjalan mänty

"..ja varjele noita Suomen herroja, etteivät toista kertaa löisi päätään Karjalan mäntyyn". Näin sanoo sotamies Honkajoki Tuntemattomassa Sotilaassa korsussa lukemassaan rukouksessa. Tähän kiteytyy aika paljon suomalaisen "rivikansalaisen" näkemystä ja odotusta johtamisesta. Se on äärimmäisen vaikea laji. Ja vaikea kirjoittaa lyhyesti. Jäin kuitenkin johtamisen haasteita, tuo ihana sana, mietiskelemään, kun tein paluun hirvimetsälle. Meillähän seurassa on vahvasti menty Tolosten tahtiin enojeni toimesta. Ja hyvin on menty. Mutta tajusin nyt ehkä aavistuksen vanhempana miten älyttömän vaikea tuo pesti on. Otetaan kuitenkin vähän taustaa millaiseksi itse olen päsmäröinnin tässä vuosien varrella kokenut.

Esimiehenä työskentelyyn sain alkumetrit missäpä muualla kuin armeijassa. Se on paikka jossa usein otetaan nuo ensiaskeleet pomona olemisessa. Toki ollaan nähty johtamista lähinnä omien vanhempien kautta sekä opettajien. Sotaväki on esimiehelle helppo ja vaikea paikka. Voit johtaa kovalla kurilla sekä auktoriteetilla ja tehdä tyhmiäkin ratkaisuja saaden porukan tottelemaan. Toisaalta etenkin samaa saapumiserää on sitten todella vaikea saada tekemään mitään. Silloin nuosee arvoon arvaamattomaan todellinen johtajuus, se mitä ei ole saatu taakse poistuttamalla tai punkkia räjäyttämällä. Se mikä on kaikista ikävintä, niin turhan monella nuo intin johtamistavan negatiiviset ilmiöt periytyy myös siviilitöihin. Ja yleensä huonolla menestyksellä.

Itse en ikinä ole uskonut auktoritääriseen johtamiseen enkä myöskään siihen, että aina pitää mennä by the book eli pilkun mukaan. Tärkeintä on saada asiat toimimaan. Ja alaisia pitää muistaa kuunnella. Neuvotellen pääsee yleensä parhaaseen tulokseen. Tällä sävelellä tuli vedettyä oma varusmiesjohtajuus läpi sekä vuoden pätkä jonka työskentelin puolustusvoimilla kouluttajana. Etenkin tämä jälkimmäinen aika meni varsin hyvin. Siellä oppi pelisilmää ja siitä on ollut paljon hyötyä myös nyt siviilitöissä.

Hyvään johtamiseen vaaditaan todellakin kovaa pelisilmää, mutta toisaalta myös jämäkkyyttä. Se on hyve jota itselläkin soisi olevan enemmän. Otan esimerkin eräästä pienestä yrityksestä vuosien takaa jossa tuotekehityksessä oli meininki jossa henkilökemiat olivat totaalisen ristissä. Ei puhuttu keskenään ja aikuiset miehet käytännössä mököttivät. Silloin olisi pitänyt sen toimitusjohtajan ottaa koko orkesteri puhutteluun yhdessä tai erikseen ja purkaa asia selväksi. Mutta hän oli ehkä liian hyvä tyyppi siihen eikä halunnut tarttua vaikeaan aiheeseen. Itse olen ollut nyt projektipäällikkönä reilut 10 vuotta sekä toimiston esimiehenäkin pari vuotta. Onni on, että töissä on hyvät tyypit ja johtaminen on lähinnä ehkäpä ohjailua. Matkan varrelle on toki mahtunut ikäviäkin juttuja, mutta niistäkin on puhumalla selvitty.



Sitten sinne metsästysjohtamiseen. Siellä ne vasta haasteet ovatkin Tämä ei siis, koske millään muotoa meidän seuraa vaan problematiikkaa yleensä. "Ukkokööri" koostuu kaikenikäisistä. Osalla on intoa paljon ja järkeä ehkä vähemmän, osa taas ei halua koskaan mitään muutosta mihinkään. "Näin mennään kun on aina menty". Osa haluaa soveltaa ja puuhata omiaan, joku haluaa venyttää sääntöjä ja kuka mitäkin. Joku on toimitusjohtaja, joku on raudoitttaja. Ja metsästysseuraa et voi johtaa kuten vaikkapa komppaniaa kovalla kurilla. Sanot yhden väärän sanan ja huomaat, että sinulta lähti pahimmassa tapauksessa samalla rytinällä seurasta useampia ja mahdollisesti iso läjä metsästysoikeutta maa-alueisiin. Hyvä henki on pakko saada säilymään ja taiteiltava vaikeidenkin persoonien kanssa. Kuitenkin samalla taitellessasi kannat vastuun kaikesta ja aina on olemassa mahdollisuus siihen isoon vahinkoon. Hattua pitää nostaa näille johtajille, ei ole helppo posti luovia noissa karikoissa.

Ja varjele, että sitä päätä ei sinne mäntyyn hakattaisi. On kuitenkin hyvä muistaa, että johtaminen ei ole helppoa. Se on ihan pirullisen vaikeaa. Porukassa on rivimiehenä aina mukava mennä ja juputtaa. Joku entinen oma esimies aikanaan vaati, että kritisoida voi, mutta pitää olla esittää ideaa tilalle miten toimitaan toisin. Se oli minusta hyvä näkökanta. Turha mussutus ei johda mihinkään vaan sillä voidaan tuhota se pohjalla oleva vähäkin hyvä....

Terapeuttista

Nettiin kirjoitteleminen on aina ollut iso osa persoonaani ja osa minua. Siis jo ennen näitten blogien ja somen yleistymistä. Nyt Eräaiheisia jorinoita...-blogin, joka muuten täyttää keväällä seitsemän vuotta, lisäksi kirjoitin vajaan vuoden verran Iltatähti -blogia Konsta -poikamme maailmaan saattamisesta. Huomasin sen aikana oppineeni itsestä paljon sekä jääneeni pohdiskelemaan asioita syvällisemmin. Moni tuntee minut sählyporukoissa ja muuallakin omanlaisena verbaalisena pellenä. Entisessä elämässä tuli niitä syvällisempiä juttuja ehkä puhuttua seitsemännen kaljan jälkeen, mutta nykyisin kun tuota vitsausta ei enää ole, niin ehkäpä tähän blogiin voisi purkaa tuntojaan erilaisista aiheista. Koen kirjoittamisen mukavana tapana saada suollettua ulos omia mielen päällä pyöriviä juttuja. Aina se some ei niillekkään oikea paikka ole. Aiheita täällä voi olla politiikasta vanhemmuuteen, parisuhteesta urheiluun. Ensimmäinen juttu tulee pian ulos ja se on johtajuudesta. Ei perinteistä tarinaa vaan hieman erilaisesta perspektiivistä. Mutta siitä myöhemmin lisää..vain muutaman ajatuksen tähden...