Sopiva välimatka

Olen tässä viime aikoina ehkä löytänyt sisäisen miss Bradshaw -ominaisuuteni. Ei sillä, että tässä naputtelisin tekstiä blogiin samalla tavalla yöpaidassa, mitä kyllä itse asiassa teen, vaan tehnyt muutamia havaintoja parisuhdetekniikasta niitä samalla pohtien. Erityisesti koskien meidän sukupolvien välisiä eroja...



Tänään ajelin lomalla fillarilla Katinkullasta Sotkamoon ja takaisin, Sieltä tullessani ohitin keski-iän vahvasti taakse jättäneen pariskunnan. Nämä pyöräilivät sanaakaan toisille sanomatta turvallisen 20-30m välimatkalla ja sama etäisyys näytti säilyneen, kun he myöhemmin tähän lomakylään saapuivat. Tässä taannoin odottelin tunteroisen autohuollossa kahviossa. Viereisessä pöydässä istui iäkkäämpi pariskunta. Kumpikin katsoi eteensä koko tunnin, varmasti ei sanaakaan vaihdettu. Ja näitä on tullut nähtyä aika monia viime aikoina erilaisissa tilanteissa. Toki usein on myös perinteinen tilanne jossa mies myötäilee ja nainen papattaa. Mutta jotain omalla tavalla suomalaista ja ehkä hienoakin tuossa turvavälissä on. Epäilen, että siellä pinnan alla on suuret tunteet, mutta niistä ei turhia leuhoteta.

Meidän sukupolvi, siis me nyt kohta nelikymppiset, ollaan jo niitä joiden parisuhde on jatkuvaa analyysia missä mennään, miksi katsoit noin, miksi ei ole sitä, miksi ei ole tätä ja mitä sen parisuhteen pitäisi olla, kun Mirkku-Marjatallakin on niiiiiiiin ihana mies. On ehdottoman hyvä asia, että parisuhdetta pyrittäisiin huoltamaan ja pitämään kunnossa. En ainakaan itse siinä kovin hyvin ole kyllä onnistunut ja korjattavaa piisaa kuin vanhemmassa ranskalaisessa autossa katsastuskonttorilta vikalistan hakureissun jälkeen. Mutta toisaalta ajoittain tulee ympäristöä seuraten mietittyä, että pitääkö toimivia vehkeitä korjata. Huoltaa pitää, mutta että koko ajan rassata. Epäilen...



Noh, aihehan on laaja eikä tästä tämän enempää. Tällaisia havaintoja olen kuitenkin tehnyt. Seuratkaapa ihmiset vähän vanhempia pariskuntia ja teettekö samoja havaintoja. Muututaanko me nyt keski-iän kynnyksellä olevat ja natisevat avioliittonsa fifty-fifty todennäköisyydellä mahdollisesti kasassa pitävät suomalaiset samanlaisiksi iän myötä?

Äiti, mystinen olento

Äitihän se on kehen tukeudutaan hädän hetkellä. Tai näin oppikirja-pohjalta ajateltuna. Ja varmasti usein asiassa vinha perä onkin. Huomenna vietetään äitien päivää ja omalla osallani se on aika hiljaista, kun mummonkin kuolemasta on jo useampi vuosi ehtinyt vierähtää. Oma äitinihän kuoli ollessani armeijassa ja meillä ei mikään erityisen läheinen suhde ollut johtuen hänen ongelmistaan. Mutta hyvä äiti hänkin pohjimmiltaan oli, siitä olen ihan varma.



Mutta oikeata äitiyttä olen päässyt näkemään tästä suht läheltä kohta viisitoista vuotta. Se on todella mystistä hommaa, sanoisin että ajottain aika maagistakin jos oikein tarkkaan seurailee taustalla. Se on vaan hienoa katsoa miten lapsia käsitellään tavalla jota mies ei vaan voi osata. Toisaalta ehkä jossain asioissa sitten välillä ampuu ylikin. Etenkin jos puhutaan omien puolustamisesta. Silloin aina vähän tahtoo ne kuuluisat taikalasit laskeutua nenälle eikä välttämättä nähdä asioita ihan tasapuolisesti. Leijonaemo, usein kuultu termi.

Meillähän on suomessa ollut aika iso murros, ymmärtääkseni, siitä miten asiat on olleet vielä joskus 60-70 -luvulla, kun miehet ovat olleet hyvin pienessä roolissa kodin sisäisissä jutuissa. Nyt on ehkä äitien painetta sinällään helpotettu meidän isien toimesta, mutta toisaalta taas kaikenmaailman sosiaaliset paineet tuntuvat ajottain olevan aika kohtuuttomia. Likimain kilpaillaan siitä, että kuka se on paras äiti. Kuka syöttää rintamaitoa vauvan lukiovuosille asti ja kellä on varmasti ne ekologisimmat kestovaipat käytössä. Ei ole helppoa kodin hengettären luovia noidenkaan paineiden ristiaallokossa samalla, kun teini-ikäinen tytär haastaa äitiään musiikkimausta lähtien kaikessa. Hän tekee sitä keskellä omaa matkaansa ehkäpä kuuntelemaan samaa napinaa parin kymmenen vuoden päästä.



Mutta hienoja kapistuksia on äidit ja he päivänsä ovat ansainneet. Itse en jaksa uskoa, että huonoja äitejä on loppupeleissä olemassakaan. Eiköhän siellä taustalla ole kaikilla rakkaus lapseensa. Jos sitä ei näy, niin sen puute lienee muissa ongelmissa ympärillä. Ehkä jos pitäisi kahdella sanalla kuvata termiä äiti, niin valitsisin turva ja rakkaus. Joku ostaisi ehkä vielä Porkan Jannelta vokaalin tai pyöräyttäisi uudelleen, mutta noilla minä menisin. Viettäkää mukavaa juhlaa äidit ja jaksamisia arkeen, teitä tarvitaan! Eikä vähiten me isät...