Erittäin vaikea harkittu päätös

Palataanpas ajassa hieman vajaa seitsemän vuotta taaksepäin. Silloin mentiin elämässä todella syvissä. Erityisesti alkoholin kanssa. En halua ruotia sitä aikaa tarkemmin, koska siihen liittyy silloin yhdessä eläneet kaksi ihmistä. Omaa osaani uskallan kuitenkin kommentoida. Vuosien mittaan alkoholin kanssa alkoi käyttö muuttua likimain jokapäiväiseksi ja suurkulutuksen rajat paukkuivat heittämällä. Lopulta tämä yhdessä kokonaistilanteen vuoksi ajoi siihen päätökseen, että laitoin korkin kokonaan kiinni 1.1.2013.

Tässä etenkin tuon täysraittiuden alkuaikana ja myöhemminkin olen tuttuun tyyliini muistanut tuolla somessa ja livenä paatoksella kertoa suomalaisesta alkoholikulttuurista ja siitä miten on hyvä olla ilman. Ja olen tietyllä tapaa edelleen noiden sanojeni takana. Mitään väärää ei ole olla täysraitis ja tietyissä tilanteissa se on ainoa oikea ratkaisu. Mutta muutamien viimeisten vuosien aikana olen joutunut kuitenkin tunnustamaan, että on sosiaalisia tilanteita joissa olisi oikein mukava ottaa lasi viiniä tai parit kaljat kavereiden kanssa ja joissain useammatkin.

Jouduin harkitsemaan tätä päätöstäni todella pitkään ottaa ensimmäisen oluen pitkän tauon jälkeen. Tunnen historiani, tunnen äitini historian ja tiesin, että asia on kova pala monelle. Kuitenkin pitkään harkittuani, minun osalta kyse on oikeasti pitkästä ajasta eikä muutamista tunneista, päätin tehdä muutoksen elämässäni tässä. Miksi? Mitä järkeä? Tätä kysyy varmasti moni...

Siksi, että haluan elää itse elämääni kuten haluan, en siten kuten muut haluavat. Samalla kun tätä päätöstä mietin jouduin miettimään paljon asioita kuten mitä jos alkaa tekemään liikaa mieli tissutella tms. Jouduin päättämään esim. sen, että jos mulla alkaa tulla tilanteita missä alkoholi ohjaa liian vahvasti elämää tai tykkäisin iltakaljoja alkaa juoda, niin on pakko tunnustaa ettei minusta tähän ole ja palattava takaisin absolutistiksi.

Nyt olen jonkun tovin alkoholia käyttänyt erilaisissa tilaisuuksissa kuten Prahassa. Kaikki mennyt oikein hyvin. Prahassa oli esim. erittäin mukavaa pysähtyä olusille erilaisiin baareihin tai viinijuhlilla kuoharia maistella hyvässä seurassa. Kännissä ei tullut oltua kertaakaan, pienessä hiprakassa välillä. Olusilla tuli otettua ehkä pari liikaa, mutta muuten mennyt oikein hyvin. Sielläkin oli mahdollisuus jatkaa toiseen päivään, mutta päätettiin lähteä kuitenkin kotiin. Paluuta vanhaan ei ole eikä tule. Sen takaa myös uusi elämäntilanne jossa alkoholi ei kuulu arkeen kuten ennen ja samoin liikunta on niin tärkeää, että sen ohi ei törpöttely mene kuten joskus aikanaan. Yksi tärkeä oppi on ollut se, että suruun tai pahaan mieleen ei pidä koskaan ottaa.

Saan tästä varmasti kuulla paljon negatiivista. Sen verran tullut hehkutettua tuota absolutismia vuosien varrrella. Mutta maailma muuttuu ja itse siinä rinnalla. Viimeinen vuosi on ollut täynnä isoja muutoksia allekirjoittaneen elämässä ja tämä on yksi niistä. Se mikä tässä eniten ehkä ahdistaa, niin varmasti asiaa tullaan käyttämään lyömäaseena hissuksiin startanneessa huoltajuusriidassa. Riidassa jota en olisi toivonut enkä halunnut, mutta eipä näitä yksin voi päättää...

Kuperkeikka

17.5.2018. Tulin töistä kotiin ja enpä arvannut millainen hulabaloo oli edessä lähiviikot. Alkoi purkautua vyyhti, joka tietyllä tapaa oli odotettavissa, joskaan sellaiseen en silloin uskonut. Selvisi asioita jotka heittivät keski-ikäisen miehen elämän hetkittäiseen kaaokseen. Pitkä avioliitto oli tullut nimittäin tiensä päähän. Asiat olivat toki lähteneet liikkeelle jo varmaan ihan suhteen alussa 18 vuotta takaperin eikä kyse ollut mistään yksittäisestä tapahtumasta. Oli lähdetty silloin liian nopeasti suhteeseen ja hyvin paljon tapahtui erittäin lyhyelle aikaa etenkin ensimmäisenä vuotena. Vuosien aikana saatiin selätettyä todella isoja vaikeuksia ja siten sitä uskoi, että tässä yhdessä olisi oltu loppuun asti. Kuitenkin itselläkin oli painanut jo vuosia mielessä sama mikä Riikalla eli oliko meillä edes ollut rakkautta koskaan. Hän sen ääneen sanoi ja valitettavasti voin itsekkin tämän allekirjoittaa. Oltiin käyty pariterapioita useita ja varmasti yritetty tehdä kaikki mitä voimme liittomme eteen. Oltiin vaan hyvin erilaisia ihmisiä eikä sille voinut mitään. Toki siellä oli vuosien varrella monenlaista juttua ja monia erilaisia syitä sekä oli hyviä kuin huonoja aikojakin. Mutta yhdessä oltiin kuitenkin ehkä vain tottumuksesta ja lasten vuoksi. Mistään syvistä tunteista ei voinut puhua, niin surullista kuin se ikinä onkin.

Toki suhteen loppuminen oli tietynlainen shokki. Alussa oli muutamia päiviä aika sekaisin asiasta. Sitten omalta osalta tuli se valaistuminen ja ymmärsin myöntää itselleni, että hävisin pelin ydinperheen kasassa pitämisestä. Ja hyvä, että ymmärsin myöntää sen. Olisi pitänyt tehdä se aikaa sitten jo. Riikalle en ole katkera mistään ja ymmärrän hyvin, että liitto loppui. Tietyllä oudolla tapaa jopa kiitollinen, että se saatiin päätökseen. Häntä lainaillen, niin me oltiin hyvä tiimi arjessa, mutta tunteet puuttuivat. Kova kolaus kuitenkin oli, että oma ihmistuntemus koki ison särön tässä episodissa enkä uskonut tällaista tapahtuvan mitä lopulta kävi.

Kun alkujärkytyksestä oli toipunut, niin itselle oli hyvin selvää, että yksin en tule elämääni viettämään vaan etsin uuden elämänkumppanin. En vaan ole sinkku-tyyppiä. Mistäs sellaisen sitten löytää raitis mies, kun baarit ei oikein kympillä houkuttele eikä työt ja harrastukset juurikaan tarjoa kontaktia kauniimpaan sukupuoleen? No Tinderistä tietty, kiitos nykytekniikan. Ja kyllähän sieltä seuraa löytyikin varsin mainiosti. Itselle oli heti alusta selvää, että olen tositarkoituksella eikä ollut mitään tarvetta eikä halua mihinkään seikkailuun tai suomeksi rumemmin sanottuna puolihuolimattomiin seksisuhteisiin. Tietty oma hankaluus oli myös, kun en voinut ajatella toisen osapuolen olevan viikonloppuisin tissutteleva tai jatkuvasti bilettävä, näitäkin nimittäin tuli kyllä vastaan...

Treffeille pääsikin yllättävän helposti ja heti ensimmäinen oli todella mukava ihminen kenet sieltä tapasin ja ihastuinkin häneen. Samalla törmäsin siihen minkä tiesinkin odottavan edessä. "Sulla on niin vähän aikaa erosta, että et ole ehkä valmis uuteen suhteeseen ja se pelottaa". Tätä sain kuulla kesällä aika paljon. Ja yhtä monesti selitin, että kun näitä eroja on monenlaisia. Ymmärsin kyllä "vastapelureita" asiassa vaikka se turhauttikin. Meillä oli Riikan kanssa ero täysin selvä eikä tunteita ollut kummallakaan. Me oltiin tehty kaikki sen eteen, että elämä olisi voinut yhdessä jatkua. Se vaan ei riittänyt. Siksi homma oli niin selvä jo heti eron alkumetreillä. Sen vakuuttaminen toiselle ihmiselle olikin sitten vaikeampi homma. Ensimmäinen tapailu kaatui siis tähän. Sinällään harmi, kun ihminen oli tosi mukava ja tuntui yhteistäkin olevan. Mutta reipas 30km kävelyä kolmen treffauksen aikana oli hieno kokemus eli hieman ehkä erilainen deittailu oli se...

Hyvin monenlaisia ihmisiä tapasin siis tässä kesän ja alkusyksyn aikana eikä nyt eritellä sen tarkemmin jo ihan kohteliaisuussyistäkin. Yhteen ihastuin ja tykästyin erittäin voimakkaasti ja reilu kuukausi tapailtiin. Sen tapailun loppuminen oli todella kova isku itselle, koska uskoin sen jutun kantavan pitkälle. Jääkööt syyt erittelemättä, mutta hieman yllättäen näin kävi. Siitä kesti kasata palikoita takaisin läjään, kun tunteet olivat itsellä voimakkaat. Toivottavasti hän löytää itselleen hyvän miehen rinnalleen.

Tapailin joitain muitakin sen jälkeen ja edelleen vakavissaan kaikkien kanssa sekä vain yhtä kerrallaan. Olisi ollut helppo pyörittää sirkusta naisten kanssa, mutta ikä on tuonut mukanaan tiettyä vastuullisuutta ja aikuiseksi kasvamista eikä käynyt sellainen mielessäkään. Ei vaan pää kestä sellaista, että olisi sutinaa ollut moneen suuntaan tai suhde olisi ollut satunnaista tapailua silloin kun sille tuntuu. Se mikä oli jännää, niin hyvin omituisia yhteensattumia näiden kanssa kävi. Oli tuttuja ristiin ja rastiin. Myöskin treffeille pääseminen oli likimain naurettavan helppoa jos yhtään osasi kirjoittaa ja olla kohtelias ja avoin. Näiden tapailujen aikana myös opin mitkä on mulle tärkeitä asioita toisessa ihmisessä, niistä tärkeimpänä ehkä luottamus. Lisäksi aavistuksen kolhittua itsetuntoa hieman vahvisti, kun seuraa ylipäätään tällainen karvapää sai ja ehkä eniten menin hämilleen eräästä kesällä kuullusta "kuumempi kuin hella kutosella" -kommentista mikä kai nyt oli ehkäpä leikillään sentään heitetty tai käytössä oli 12-pykäläinen liesi...

Lopulta tapasin ihanan ihmisen ja nyt ollaan yhtä pidetty jo pidempi tovi. Yhteisiä tuttuja sieltäkin löytyi alun tutustumisen jälken. Näistä kytköksistä etukäteen en siis tiennyt mitään. Vähän turhan läheinen tuttu menneisyydestä siis löytyi, mutta yhdessä mietittiin, että ei kuitenkaan liian läheinen haitatakseen etenemistä. Johannan kanssa meillä synkkasi todella hienosti alusta alkaen ja erityisesti ihastuin henkiseen tasapainoon mikä sieltä löytyi. Ihmisiä mitä tapasin aiemmin yhdisti yleensä hyvin vaikeat aiemmat liitot ja väittäisin, että useasti enemmän oli menneisyyden kanssa asioita kesken siellä, kuin itsellä. Aivan eron ensimmäisiä päiviä lukuunottamatta en kokenut kyllä mitenkään olleeni tuuliajolla tai ainakin elämän peräsimessä toinen käsi oli kiinni. Mutta nyt on siis asiat parisuhderintamalla kunnossa ja elämä rullailee onnellisesti eteenpäin. Siitä iso kiitos Johannalle, hän on minulle todella tärkeä ja pitkästä aikaa taas muistaa miltä tuntuu, kun rakastaa toista ihmistä.

No mitenkäs lapset tämän otti? Varsin hyvin. Isommat ymmärsivät jo tätä odottaa ja nuorin onneksi siinä iässä, että ei ole vaikea kasvaa kahden erillään olevan vanhemman kanssa. Isoin ongelma on nuorimman kohdalla pieni pompottelu, kun vuorotyöt tekevät mahdottomaksi viikko-viikko hoitamisen. Onneksi ollaan saatu apuja Riikan tädiltä ja hänen mieheltään paljon. Toki reaktiot voivat tulla hyvinkin myöhään ja aika näyttää miten tässä onnistuttiin. Parhaamme on kuitenkin tehty.

Ero tuntui alkuun isona epäonnistumisena ja tietyn unelman rikkoutumisena. Hyvin nopeasti se tuntui kuitenkin oikealta ja myös on oikea ratkaisu. Lapsia on yritetty huomioida mahdollisimman hyvin. Riikka on sen aina osannut hienosti, minä en niinkään. Olen äärimmäisen kiitollinen vuosista hänen kanssaan ja lapsille hän on todella hyvä äiti. Riikka tulee aina olemaan minulle tärkeä ihminen ja toivottavasti myös minä hänelle. Tunteita meillä ei ole kummallakaan toisiamme kohtaan "romanttisesti" eli 110% me emme palaa millään tasolla takaisin yhteen vaan molemmat jatkamme elämäämme omilla tahoillamme. Näkisin, että aika hienosti tämä ollaan osattu kuitenkin hoitaa ja yksi yhteinen tuttumme sanoikin, että on hienoa kuulla miten kauniisti osaamme toisistamme puhua vaikka ollaankin erottu.

Sitten pitää nostaa vielä esille miten etenkin heti eron jälkeen neuvojia kyllä lajinsa oli miten pitäisi elää. Erittäin vahvasti ylilyöden puolet neuvoi menemään vuodeksi maakuoppaan sikiöasentoon mietiskelemään ja puolet hässimään kaikkea mikä liikkuu. Ei ollut kumpikaan kyllä mun juttu...tai no jälkimmäisen olisin valinnut jos olisi ollut pakko päättää, onneksi ei tarvinnut...Itsellä ei ole missään vaiheessa ollut kuitenkaan tunnetta, että on elämää näkemättä.

Jos pitäisi jotain osata neuvoa tällä kokemuksella, niin riitelemällä ei voita mitään. Ei katkeruudellakaan. Toki löysin itsestäkin todella voimakkaita tunteita tässä prosessissa jollaisia en ole reilun 40v elämäni aikana kokenut. Sitten itselläni oli ja on se tunne, että jos aikoo parisuhteessa elää, niin mitään järkyttävän pitkää sinkkuputkea ei ole hyvä pitää. Toki sitä ei voi itse määritellä vaan tarvitsee se oikea löytää rinnalle, mutta minusta sinkkuuteen ei kannata pyrkiä jos ei nyt ihan aidosti sitä halua. Kun olet elänyt huonossa suhteessa pitkään ja siitä opettelet sitten kokonaan omillesi, niin siihen on vaikea päästää enää myöhemmin ketään etenkin, kun muistikuvat hyvästä liitosta on karisseet vuosia sitten jos niitä on koskaan ollutkaan. Riippuen erosta, niin toki on hyvä hetki varmaan vähän happea ottaa. Tätä korostaisin jos ero tulee yllätyksenä. Omalla osalla se ero oli vaan niin odotettu, että ei sitä tarvinnut sen enempää märehtiä "alkushokin" jälkeen ja määritellä itseään uusiksi kuka ja mikä olen tai mitä haluan. Tämän näkemyksen takana tulen seisomaan loppuun asti omalta osaltani eli olin valmis menemään eteenpäin heti ensimmäisten päivien jälkeen.

Mutta kuperkeikkahan tämä oli elämässä ja tuli kuin yllätyskyykky Pirjolta Siskonpedissä eli osasi vähän odottaa, mutta pieni ylläri kuitenkin. Itseä helpotti hieman se, että kerrostaloon muutto ei ollut mikään kulttuurishokki. Oli tietyistä syistä järkevämpää kuten tyttären yläasteen takia, että minä muutin pois yhteisestä kodista ja siksi näin tehtiin. Tätäkin muutamat ihmetelleet.

Mutta pitäkäähän ihmiset suhteistanne huolta, ei se ero mitään herkkua ole, en suosittele, en todellakaan. Kyllähän tuossa näki, että osa kavereista oli varmaan lajinsa kateellinenkin Tinder-rallista mitä kesällä oli, mutta ei se luksusta sekään ollut. Raskasta oli antaa itsestään paljon henkisellä puolella, kun siellä deittimaailmassa tuli oltua tosissaan sitä elämänsä naista etsimässä. Onneksi se show on loppunut, ei tule ikävä.

Ja jos vielä vinkit sinne oman elämäsi napakymppeilyyn. Ole kohtelias ja avoin sekä erityisesti rehellinen mikäli vakavampaa etsit. Itse kerroin aina heti alkuun varsin avoimesti itsestäni kaiken. Suhteeni alkoholiin, menneisyyden virheet jne. Laitoin yleensä heti tutustumisen alussa linkin Instagram-tiliini, niin sieltä aika kattavasti näki millainen puolivallaton poikamies toisessa päässä on. Näillä pärjäsi. Yleisesti toki kantsii pieni analyysi käydä mitä meni edellisessä liitossa pieleen ja mitä teit itse väärin. Kyllä, varmasti teit jotain. Ja niitä juttuja ei pitäisi sinne uuteen enää viedä. Itsestäni tunnistin esim. runsaan harrastuksissa käynnin. Ja sitten kannattanee miettiä mitä siltä toiselta odottaa ja mitkä on ehdottomia no go -juttuja. Mulle se oli näiden kesäisten tutustumisien kanssa toisen runsas biletys tai kotona tissuttelu. Semmosta ei olisi jaksanut, normaali kohtuukäyttö ok. Lisäksi erittäin tärkeää mulle oli tuntea alkumetreillä jo, että voi luottaa toiseen kaikissa olosuhteissa ja erityisen tärkeäksi osoittautui kokea olevansa pidetty ja merkityksellinen toiselle, ei se viimeinen arjen jonossa jolle jää aikaa jos jää...

Nyt elämä jatkuu ja joulukuussa muutetaan Johannan kanssa samaan asuntoon ja Riikalla on myös uusi ihminen rinnallaan. Elämä menee eteenpäin ja niin sen tuleekin mennä. Valitettavan usea jää märehtimään "menetettyjä vuosiaan", niitä ei takaisin saa. Enkä pysty oikein ymmärtämään myös sitä energiaa ja aikaa mikä heitetään hukkaan tappelemalla ex-puolison kanssa. Taaksepäin ei siis paljoa kannata katsella vaan huomiseen avoimin mielin, sillä siihen voit vaikuttaa, mutta menneisyyteen et.

Toki moni miettii nopeaa etenemistä tässä omassakin jutussa. Me ollaan mietitty taas, että kun käytännössä koko ajan toisen luona ollaan, niin ei ole mitään järkeä maksaa kahta vuokraa ja tosiasiassa vasta yhdessä asuminen kertoo sen, että onko pariskuntana jakamaan arkea. Siellä on kuitenkin omat haasteensa edessä mm. lapsiarjen kanssa jonka näkee vasta kun kokee. Toki sitä helpottaa, että ainoastaan minulla on lapsia ja lisää ei ole tulossa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että esim. vuoden tapailu harvakseltaan voi olla yksi iso ajanhukka jos tavoitteena on aidosti löytää se loppuiän elämänkumppani. Tästä saa toki olla vapaasti myös toistakin mieltä...

Ihan lopuksi vielä, niin kiitokset sinulle lukemisesta jos tänne asti jaksoit, täällä menee mukavasti, toivottavasti myös siellä. Tämä kirjoitus oli minulle yksi tapa käsitellä avioeroa ja laittaa asia omalta osaltani "pakettiin".

"Mä voin suunnitella mun koko elämän

Vaimon ja viran ja talonkin

Mut kaikki menee toisin

Joku suunnittelee mua paremmin

Heii... On niin helppoo olla onnellinen

Heii... Ja tyytyy siihen mitä on"

Olavi Uusivirta - On niin helppoo olla onnellinen

Tuntematon Sotilas

Muka neutraalein odotuksin istuin Kuopiossa Scalan penkissä 27.10.2017 klo 14. Neutraalia nyt ei ollut mikään vaan odotukset oli todella kovat. Kehuttu Louhimiehen Tuntematon alkamassa. Oltiin jännän äärellä isolla J:llä.

Olen vahvasti isänmaallinen ihminen ja sotaväki on aina ollut lähellä sydäntäni. Reservissäkin on aina lähdetty, kun käsky käy. Tämä ideologia oli tietenkin yksi syy miksi elokuva kovasti kiinnosti. Olen vanhemman version "tuntsarista" nähnyt joitakin kertoja. Yleensä vähän sieltä ja täältä itsenäisyyspäivänä. Mollbergin version sen sijaan olen nähnyt kokonaan useita kertoja. Tässä vähän taustaa asialle eli raapustan muutaman sanan leffasta paljastamatta kuitenkaan mitään olennaista. Lähinnä itselleni kirjoitan tämän kokemuksen "auki". 

Leffa starttaa komeasti. Sitten aika nopeasti iskee sama tunne mikä tuli, kun rouvan kanssa katsottiin tanskalaista alkuperäisversiota Luokkakokouksesta taannoin Vuokatissa. Olimme siis nähneet suomalaisen version aiemmin. Ei tietenkään näistä elokuvista voi puhua samana päivänäkään, mutta siitä tunteesta voi. Se outo olo, kun tietää koko ajan miten tapahtuu ja lähinnä miettii mitä tapahtuu toisin. Se on häiritsevä olotila allekirjoittaneelle. Tanskan versio Luokkakokouksesta jäikin kesken.

Tähän tunteeseen tottui kuitenkin aika nopeasti elokuvan aikana. Alku tuntui jotenkin tuttujen kohtauksien tykitykselle. Hieman taustalla häiritsi myös itselle ajoittain tutulle tuntuneet Pahkajärven maisemat missä tullut aikaa vietettyä aikanaan. Mielestäni itse elokuva lähti käyntiin vasta, kun Eero Aho Rokkana tuli mukaan kuvioihin. Olin etukäteen miettinyt, että Aho oli täysin väärä valinta Rokaksi. Ei ollut, aivan täysosuma. Suorastaan mieletön. Aho kantaakin koko elokuvan läpi käytännössä likimain yksin. Vauramon nostaisin ehkä kakkoseksi isommista rooleista tehneistä.

Roolituksessa Louhimies mielestäni onnistui ja myös epäonnistui. Vahvoja rooleja tekivät Aho, Vatanen, Hirviniemi, Holopainen, Saartamo, Vesala. Sitten mentiin metsään Matti Ristisen ja Janne Virtasen osalla. Ei toimineet yhtään. Kummaltakin puuttui katu-uskottavuus rooliinsa täysin. Ja ehkä kaikista eniten päätä karjalan mäntyyn hakattiin Robinin tuomisella tarkka-ampujan suuhun sekä Mielosta näytelleen Hemmo Karjan kanssa. Olen nyt reilun vuorokauden kysellyt itseltäni, että miksi nämä kaverit piti tuoda leffaan mukaan? Kuitenkin oli haettu taiteellisempaa ja syvällisempää otetta yleisesti. Mutta ei nämä pienet kosmetiikkavirheet kuten väkinäinen Rokan jäniksen silittely kohtaus jossa ilmeisesti haluttiin tuoda kontrastia hyvän ja pahan välille mitenkään leffaa tuhonneet. Pieni särö kuitenkin. 

Kokonaisuutena leffa oli todella hieno ja erityisesti koskettava. Lopussa oli hienosti tuotu esille, että läpi sodan naureskellut Vanhalakaan ei enää jaksanut hihitellä. Kotirintaman mukaan tuonti toi aivan uutta syvyyttä ja lopussa kyyneleet valui itseltäkin. Nyt vanhempana ja isänä tätä katsoi aivan erilaisesta näkökulmasta. Ei tämä missään tapauksessa turha elokuva ollut. Hieno veto Louhimieheltä. Muutaman kohdan olisin halunnut olevan toisin ja muutaman näyttelijävalinnan vaihtanut, mutta näkemyksiä on varmasti yhtä paljon kuin katsojia. Harrastelijapohjalta antaisin leffalle arvosanaksi neljä miinus viidestä.

Somevastaava

Elettäessä vuotta 2017 maailma on muuttunut kummasti. Some on vyörynyt ovista ja ikkunoista ja vähän lattianraostakin elämään mukaan. Meikäläisellä oli mahdollisuus työni puolesta osallistua Kalevan Pallon järjestämään Voittajaksi! -seminaariin kuluvalla viikolla (kuvia löytyy täältä) ja siellä oli mainioita esityksiä joista tässä voisi ottaa omaan juttuun vauhtia Kirsi Pihan pitämästä tykityksestä: "Viestintä - puolustus- vai hyökkäystaktiikka"

Piha toi esille esimerkkien kautta parhaillaan kovasti tapetilla olevaa Trump-dilemmaa yritysten viestinnän näkökulmasta. Ei ole varmasti etenkään jenkeissä helppoa olla yrityksen somesta vastaava. Nyt jos karkeasti mietitään, niin siellä on kansa about 50/50 jakautunut aiheen tiimoilta. Ei prosentit ehkä noin, mutta jotain sinnepäin. Nyt jos yrityksen viestinnässä tuet toista, niin toiselle käännät selkäsi. Sama koskee jos olet hiljaa, olet silloinkin jotain mieltä. Sitten jos viestit savolaiseen tapaan sanomalla, että ehkäpä Trumpin jutut on hyviä, mutta en kyllä tiedä ovatko sittenkään vai olisivatko kuitenkin samalla olematta kuitenkaan, niin tälläkään et oikein kuluttajia puolellesi saa.



Noh, nämä on varmasti enemmän jenkkilän ongelmia tällä haavaa. Mutta suuntaus on varmasti tämä eli viestinnässä pitäisi tuoda niitä firman omia arvoja mukaan ja elää niiden mukaan kuten opettaa. Mulla on sellainen kutina, että tämä ei mahda ihan kivuttomasti suomalaisessa somessa ja yrityskulttuurissa mennä mitä pyörittävät firmojen somevastaavat. Ylipäätään, kun pitäisi käsittääkseni mennä kohti sitä, että otettaisiin kantaa samaan tyyliin kuin OP:n toimitusjohtaja Karhinen. Omalla nimellä vapaamuotoisemmin, mutta samalla firmaa edustaen hyvällä maulla.

Eilen puhuttiin firman sisäisessä tilaisuudessa yrityksen mahdollisuudesta markkinoida itseään työntekijöidensä kautta rohkaisemalla some-markkinointiin. Älyttömän hyvä idea, laajaa näkyvyyttä tarjolla onnistuessaan. Omalla kohdallani vaan joudun aika pitkälti miettimään, että pitäisikö alkaa ajatuksiltaan suht tyhjänpäiväiseksi ja jättää vahvat kannanotot pois vaikkapa Facesta. Epäilen, että esim. kriittisyyteni tiettyihin juttuihin ei kulje linjassa siitä mitä yritys haluaa julkikuvassaan kertoa. Vaikea paikka, some on ainakin itselleni aina ollut suht tärkeä väline vaikka nyt Twitterin hylkäsinkin parin tuhannen twiitin jälkeen.



Laitanpa tähän loppuun juuri bongaamani jutun lähikaupan Facesta. Se on tuossa yläpuolella. Veikkaan, että aika moni mieltää tämän ehkä negatiivisesti. Uskoisin, että välttämättä kaupalla ei ole todellakaan mitään poliittista linjaa ja haluaisi saada tuohon tapahtumaan kävijöitä = lisää myyntiä myös kaupalle. Mutta onhan se vaan pirun vaikeaa ja vaarallista, kun mainontaan ja julkikuvaan tulee politiikka tai vaikkapa uskonnot. Veikkaisin, että vaikkapa tasa-arvoisen avioliittolain kannattajat ei ole suuressa huudossa esim. Oulun alueelta löytyvistä isoista Lestadiolais-alueilla tai näkisin näillä alueen maaseuduilla kohtuullisena itsemurhana yrityksen joka suhtautuu negatiivisesti kepulaisuuteen. Noh...onneksi ei tarvitse itse olla miettimässä ja päättämässä näistä, mutta hereillä pitäisi olla..ainakin sen firman somevastaavan

Tauolla

Tämä blogi on tauolla...määrittelemättömän ajan työ, perhe yms. ajankäyttöteknisten syiden vuoksi...

Stressaava kokemus

Stressiä pitäisi välttää. Onneksi sitä ei kauheasti ole ollut tässä elämän aikana, mutta nyt viimeisinä vuosina kuitenkin lajinsa. Ja hyvin pitkälti työperäistä. Ei kuitenkaan työmäärästä tai työpaikasta vaan jatkuvuuden epävarmuudesta johtuvaa. Tein hyvin pitkään erästä ohjelmistoa eräälle matkapuhelinvalmistajalle ja hommat sen kanssa olivat viimeisinä vuosina katkolla varsin usein. Enkä ole missään tapaa ainoa suomalainen joka on tässä tilanteessa ollut. Lomautusmörköhän on ollut aina arkipäivää esim. raksoilla tai muilla suhdanneherkillä aloilla.



Nyt sitten lopulta projektin loputtua oli ehtinytkin jo käydä, että rouvakin oli jäänyt työttömäksi. Pientä painetta löi niskaan vaikka työt itsellä vielä jatkuivatkin. Paine alkoi tässä viimeisinä aikoina jo näkyä yöunissa ja kaikessa tekemisessä. Asiat pyöri mielessä koko ajan, että mitenkähän tämä elämä tästä järjestyy. Ainahan on helppoa jäädä tukieuroille toviksi, mutta ei se työnhakua tippaakaan helpota. Työuraa jäljellä vielä vähintään 25 vuotta eli reilusti enemmän mitä takana. Tilanteeseen oman mausteensa toi vielä lievästi sanottuna vilkas ja huonosti nukkuva pieni poika kotosalla.

Hieman etupainoitteisesti aloin jo töitä katselemaan ja vaihtoehtoja myös muualta kuin vanhalta työnantajalta. Mitenkään epätoivoisesti ei kuitenkaan tullut soiteltua firmoihin vaan katseltua mielenkiintoisia yrityksiä ja sellaisia joissa paikkoja oli auki. Hain n. vähän reiluun viiteen firmaan tässä viimeisen vuoden aikana ja kolmessa pääsin haastatteluun. Kahteen olisin päässyt töihin joista toisen kanssa lopulta päästiin sopimukseenkin. Mielenkiintoista oli se, että kolmen firman kotipaikka oli Jyväskylä kuten tulevankin työnantajan. Siellä tuntuu menevän lujaa. Erään Kuopiolaisen firman kanssa neuvottelut jäivät kesken vaikka kaksi hyvää työhaastattelua oli takana. Siellä meni ehkä liiankin lujaa ja taisivat joutua hieman jarruttelemaan kasvun kanssa. Yhteen isoon paikalliseen toimijaan käytin kaikki suhteeni mitä löytyy ja melkein oli meno kuin takavuosina aamuneljän taksijonossa eli vahva vonkaus, mutta ei..ei edes haastatteluun. Se oli henkilökohtaisesti vahva pettymys.



Tein hakuprosessissa mm. seuraavanlaisia huomioita eli hakemuksia ei kantsi laitella lämpimikseen. Pitää miettiä onko mahdollisuuksia oikeasti saada paikkaa ja ehdottomasti soitella hakemuksen perään. Väärin ei ole suhteitakaan käyttää. Toisen työpaikoista olisin saanut pitkälti vanhoilla näytöillä, mutta työ olisi ollut toisella paikkakunnalla eikä perheellisenä ollut siihen mahdollisuutta. Yksi havainto oli myös, että pitäisi muistaa päivittää osaamistaan vuosien varrella. Pitkä projekti samoilla tekniikoilla on ollut omalla osalla kompastuskivi. Se tuli karusti huomattua haastatteluissa vaikka nyt paikan sainkin. Ehkä negatiivisin huomio ainakin Kuopion seudulla on myös se, että palkkataso on tippunut. Ei tarvinnut todellakaan odotella korotuksia vanhaan liksaan.

Loppupeleissä omaan suoritukseeni työnhaussa olen varsin tyytyväinen. Sain paikan, paikka on Kuopiossa samassa talossa missä vanhakin työ ja tehtävänkuvauksena on projektipäällikkö, ei rivikoodari. Odotan todella innolla joulukuun alkua, että miten lähtee homma kulkemaan uudessa firmassa. Joudun opiskelemaan ja opettelemaan todella paljon uutta. Onneksi tämän tietää ja erittäin nöyrällä asenteella mennään. Veikkaisin, että alkuunhan se tuntuu kuin uudessa parisuhteessa, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, mutta kokemus on opettanut ettei se välttämättä aina ihan näinkään mustavalkoisesti ole. Kaikella on puolensa ja itse olen tyytyväinen, että pystyin vielä pitämään yhden unelmani hengissä...ei päivääkään elämässä työkkärin asiakkaana...

Oppia ikä kaikki

Viime viikonloppuna pääsi vaimo aika pahasti yllättämään ja vietettiin enon luona allekirjoittaneen nelikymppisiä parisen viikkoa etuajassa ylläripirskeinä. Tarkoitus ei ollut ylipäätään juhlia tätä vanhenemista ollenkaan. Mutta mukavat oli juhlat ja vielä mukavampi lahja oli mummoni aikanaan omilla nelikymppisillään saaman keinutuolin entisöinti ja sen saattaminen takaisin käyttöön meidän kotona. Tuolilla on iso tunnearvo itselle ja eipä parempaa lahjaa olisi voinut saada.

Mutta mutta...kuten joku jossain sanoi, niin syntymäpäivät ei ole mistään kotoisin. Tarkoittaen lähinnä vanhenemista. Aika usein puhuttaessa ikääntymisestä kuulee fraaseja "ikä on vaan numeroita" ja sitä rataa. Väittäisin kumminkin, että viimeistään tässä nelikymppisillä alkaa tulla tunne ettei niitä vuosia tarvitsisi enää paljoa lisää. Toisaalta se on elämää ja kuuluu pelin henkeen. Mutta väkisellä se aiheuttaa monenlaisia tunteita, aika ristiriitaisiakin.



Tämä 40v on itselle nykyisin paljon liikkuvana myös sellainen henkinen etappi. Huippu-urheilijat lopettaa yleensä viimeistään tässä iässä monissa lajeissa. No ei tässä mitään huippuja olla, mutta syy on kyllä hiljalleen selvinnyt miksi näin käy. Vauhti hidastuu vääjäämättä nopeutta vaativissa lajeissa ja palautumiset suoritusten jälkeen pitenevät koko ajan. Tieto siitä, että esimerkiksi salibandyn parissa ei varmasti montaa vuotta enää mennä millään kilpatasolla nakuttelee takaraivossa säännöllisesti.

Mutta ei kaikki missään nimessä vanhenemisessa huonoa ole. Harmaantuneiden ohimoiden väliin, uskaltaisin väittää näin, on tullut myös hivenen järkeä. Kouhottamisen määrä vähenee ja ainakin itsellä pyrkii asioihin suhtautumaan hieman lunkimmin. Satunnaisesti olen huomannut, että aivot on ehtineet jopa startata ennen suun avaamista. Sen huomaa mm. huomattavasti vähempinä nettikeskustelujen kähinöinä omalta osalta, kun ei vaan enää jaksa ja itsehillintä on parantunut.



Mutta ei voi väittää etteikö tämä nelikymppinen olisi omalla tavallaan vähän raskaskin paikka. Kriisiä ei ole onneksi vielä tullut vaikka aletaan olla elinajanodotteen suhteen puolivälissä. Hieman tulee pohdiskeltua, että miten tämä toinen puolisko nyt pitäisi viettää fiksusti. Liikaa sitä ei kuitenkaan passaa miettiä. Se on vähän kuin galaksin linnunradat tai naisen sielunmaisema. Liian vaikeita yksittäisen keski-ikäisen miehen ymmärtää....