keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Kuperkeikka

17.5.2018. Tulin töistä kotiin ja enpä arvannut millainen hulabaloo oli edessä lähiviikot. Alkoi purkautua vyyhti, joka tietyllä tapaa oli odotettavissa, joskaan sellaiseen en silloin uskonut. Selvisi asioita jotka heittivät keski-ikäisen miehen elämän hetkittäiseen kaaokseen. Pitkä avioliitto oli tullut nimittäin tiensä päähän. Asiat olivat toki lähteneet liikkeelle jo varmaan ihan suhteen alussa 18 vuotta takaperin eikä kyse ollut mistään yksittäisestä tapahtumasta. Oli lähdetty silloin liian nopeasti suhteeseen ja hyvin paljon tapahtui erittäin lyhyelle aikaa etenkin ensimmäisenä vuotena. Vuosien aikana saatiin selätettyä todella isoja vaikeuksia ja siten sitä uskoi, että tässä yhdessä olisi oltu loppuun asti. Kuitenkin itselläkin oli painanut jo vuosia mielessä sama mikä Riikalla eli oliko meillä edes ollut rakkautta koskaan. Hän sen ääneen sanoi ja valitettavasti voin itsekkin tämän allekirjoittaa. Oltiin käyty pariterapioita useita ja varmasti yritetty tehdä kaikki mitä voimme liittomme eteen. Oltiin vaan hyvin erilaisia ihmisiä eikä sille voinut mitään. Toki siellä oli vuosien varrella monenlaista juttua ja monia erilaisia syitä sekä oli hyviä kuin huonoja aikojakin. Mutta yhdessä oltiin kuitenkin ehkä vain tottumuksesta ja lasten vuoksi. Mistään syvistä tunteista ei voinut puhua, niin surullista kuin se ikinä onkin.



Toki suhteen loppuminen oli tietynlainen shokki. Alussa oli muutamia päiviä aika sekaisin asiasta. Sitten omalta osalta tuli se valaistuminen ja ymmärsin myöntää itselleni, että hävisin pelin ydinperheen kasassa pitämisestä. Ja hyvä, että ymmärsin myöntää sen. Olisi pitänyt tehdä se aikaa sitten jo. Riikalle en ole katkera mistään ja ymmärrän hyvin, että liitto loppui. Tietyllä oudolla tapaa jopa kiitollinen, että se saatiin päätökseen. Häntä lainaillen, niin me oltiin hyvä tiimi arjessa, mutta tunteet puuttuivat. Kova kolaus kuitenkin oli, että oma ihmistuntemus koki ison särön tässä episodissa enkä uskonut tällaista tapahtuvan mitä lopulta kävi.

Kun alkujärkytyksestä oli toipunut, niin itselle oli hyvin selvää, että yksin en tule elämääni viettämään vaan etsin uuden elämänkumppanin. En vaan ole sinkku-tyyppiä. Mistäs sellaisen sitten löytää raitis mies, kun baarit ei oikein kympillä houkuttele eikä työt ja harrastukset juurikaan tarjoa kontaktia kauniimpaan sukupuoleen? No Tinderistä tietty, kiitos nykytekniikan. Ja kyllähän sieltä seuraa löytyikin varsin mainiosti. Itselle oli heti alusta selvää, että olen tositarkoituksella eikä ollut mitään tarvetta eikä halua mihinkään seikkailuun tai suomeksi rumemmin sanottuna puolihuolimattomiin seksisuhteisiin. Tietty oma hankaluus oli myös, kun en voinut ajatella toisen osapuolen olevan viikonloppuisin tissutteleva tai jatkuvasti bilettävä, näitäkin nimittäin tuli kyllä vastaan...

Treffeille pääsikin yllättävän helposti ja heti ensimmäinen oli todella mukava ihminen kenet sieltä tapasin ja ihastuinkin häneen. Samalla törmäsin siihen minkä tiesinkin odottavan edessä. "Sulla on niin vähän aikaa erosta, että et ole ehkä valmis uuteen suhteeseen ja se pelottaa". Tätä sain kuulla kesällä aika paljon. Ja yhtä monesti selitin, että kun näitä eroja on monenlaisia. Ymmärsin kyllä "vastapelureita" asiassa vaikka se turhauttikin. Meillä oli Riikan kanssa ero täysin selvä eikä tunteita ollut kummallakaan. Me oltiin tehty kaikki sen eteen, että elämä olisi voinut yhdessä jatkua. Se vaan ei riittänyt. Siksi homma oli niin selvä jo heti eron alkumetreillä. Sen vakuuttaminen toiselle ihmiselle olikin sitten vaikeampi homma. Ensimmäinen tapailu kaatui siis tähän. Sinällään harmi, kun ihminen oli tosi mukava ja tuntui yhteistäkin olevan. Mutta reipas 30km kävelyä kolmen treffauksen aikana oli hieno kokemus eli hieman ehkä erilainen deittailu oli se...

Hyvin monenlaisia ihmisiä tapasin siis tässä kesän ja alkusyksyn aikana eikä nyt eritellä sen tarkemmin jo ihan kohteliaisuussyistäkin. Yhteen ihastuin ja tykästyin erittäin voimakkaasti ja reilu kuukausi tapailtiin. Sen tapailun loppuminen oli todella kova isku itselle, koska uskoin sen jutun kantavan pitkälle. Jääkööt syyt erittelemättä, mutta hieman yllättäen näin kävi. Siitä kesti kasata palikoita takaisin läjään, kun tunteet olivat itsellä voimakkaat. Toivottavasti hän löytää itselleen hyvän miehen rinnalleen.

Tapailin joitain muitakin sen jälkeen ja edelleen vakavissaan kaikkien kanssa sekä vain yhtä kerrallaan. Olisi ollut helppo pyörittää sirkusta naisten kanssa, mutta ikä on tuonut mukanaan tiettyä vastuullisuutta ja aikuiseksi kasvamista eikä käynyt sellainen mielessäkään. Ei vaan pää kestä sellaista, että olisi sutinaa ollut moneen suuntaan tai suhde olisi ollut satunnaista tapailua silloin kun sille tuntuu. Se mikä oli jännää, niin hyvin omituisia yhteensattumia näiden kanssa kävi. Oli tuttuja ristiin ja rastiin. Myöskin treffeille pääseminen oli likimain naurettavan helppoa jos yhtään osasi kirjoittaa ja olla kohtelias ja avoin. Näiden tapailujen aikana myös opin mitkä on mulle tärkeitä asioita toisessa ihmisessä, niistä tärkeimpänä ehkä luottamus. Lisäksi aavistuksen kolhittua itsetuntoa hieman vahvisti, kun seuraa ylipäätään tällainen karvapää sai ja ehkä eniten menin hämilleen eräästä kesällä kuullusta "kuumempi kuin hella kutosella" -kommentista mikä kai nyt oli ehkäpä leikillään sentään heitetty tai käytössä oli 12-pykäläinen liesi...



Lopulta tapasin ihanan ihmisen ja nyt ollaan yhtä pidetty jo pidempi tovi. Yhteisiä tuttuja sieltäkin löytyi alun tutustumisen jälken. Näistä kytköksistä etukäteen en siis tiennyt mitään. Vähän turhan läheinen tuttu menneisyydestä siis löytyi, mutta yhdessä mietittiin, että ei kuitenkaan liian läheinen haitatakseen etenemistä. Johannan kanssa meillä synkkasi todella hienosti alusta alkaen ja erityisesti ihastuin henkiseen tasapainoon mikä sieltä löytyi. Ihmisiä mitä tapasin aiemmin yhdisti yleensä hyvin vaikeat aiemmat liitot ja väittäisin, että useasti enemmän oli menneisyyden kanssa asioita kesken siellä, kuin itsellä. Aivan eron ensimmäisiä päiviä lukuunottamatta en kokenut kyllä mitenkään olleeni tuuliajolla tai ainakin elämän peräsimessä toinen käsi oli kiinni. Mutta nyt on siis asiat parisuhderintamalla kunnossa ja elämä rullailee onnellisesti eteenpäin. Siitä iso kiitos Johannalle, hän on minulle todella tärkeä ja pitkästä aikaa taas muistaa miltä tuntuu, kun rakastaa toista ihmistä.

No mitenkäs lapset tämän otti? Varsin hyvin. Isommat ymmärsivät jo tätä odottaa ja nuorin onneksi siinä iässä, että ei ole vaikea kasvaa kahden erillään olevan vanhemman kanssa. Isoin ongelma on nuorimman kohdalla pieni pompottelu, kun vuorotyöt tekevät mahdottomaksi viikko-viikko hoitamisen. Onneksi ollaan saatu apuja Riikan tädiltä ja hänen mieheltään paljon. Toki reaktiot voivat tulla hyvinkin myöhään ja aika näyttää miten tässä onnistuttiin. Parhaamme on kuitenkin tehty.

Ero tuntui alkuun isona epäonnistumisena ja tietyn unelman rikkoutumisena. Hyvin nopeasti se tuntui kuitenkin oikealta ja myös on oikea ratkaisu. Lapsia on yritetty huomioida mahdollisimman hyvin. Riikka on sen aina osannut hienosti, minä en niinkään. Olen äärimmäisen kiitollinen vuosista hänen kanssaan ja lapsille hän on todella hyvä äiti. Riikka tulee aina olemaan minulle tärkeä ihminen ja toivottavasti myös minä hänelle. Tunteita meillä ei ole kummallakaan toisiamme kohtaan "romanttisesti" eli 110% me emme palaa millään tasolla takaisin yhteen vaan molemmat jatkamme elämäämme omilla tahoillamme. Näkisin, että aika hienosti tämä ollaan osattu kuitenkin hoitaa ja yksi yhteinen tuttumme sanoikin, että on hienoa kuulla miten kauniisti osaamme toisistamme puhua vaikka ollaankin erottu.

Sitten pitää nostaa vielä esille miten etenkin heti eron jälkeen neuvojia kyllä lajinsa oli miten pitäisi elää. Erittäin vahvasti ylilyöden puolet neuvoi menemään vuodeksi maakuoppaan sikiöasentoon mietiskelemään ja puolet hässimään kaikkea mikä liikkuu. Ei ollut kumpikaan kyllä mun juttu...tai no jälkimmäisen olisin valinnut jos olisi ollut pakko päättää, onneksi ei tarvinnut...Itsellä ei ole missään vaiheessa ollut kuitenkaan tunnetta, että on elämää näkemättä.



Jos pitäisi jotain osata neuvoa tällä kokemuksella, niin riitelemällä ei voita mitään. Ei katkeruudellakaan. Toki löysin itsestäkin todella voimakkaita tunteita tässä prosessissa jollaisia en ole reilun 40v elämäni aikana kokenut. Sitten itselläni oli ja on se tunne, että jos aikoo parisuhteessa elää, niin mitään järkyttävän pitkää sinkkuputkea ei ole hyvä pitää. Toki sitä ei voi itse määritellä vaan tarvitsee se oikea löytää rinnalle, mutta minusta sinkkuuteen ei kannata pyrkiä jos ei nyt ihan aidosti sitä halua. Kun olet elänyt huonossa suhteessa pitkään ja siitä opettelet sitten kokonaan omillesi, niin siihen on vaikea päästää enää myöhemmin ketään etenkin, kun muistikuvat hyvästä liitosta on karisseet vuosia sitten jos niitä on koskaan ollutkaan. Riippuen erosta, niin toki on hyvä hetki varmaan vähän happea ottaa. Tätä korostaisin jos ero tulee yllätyksenä. Omalla osalla se ero oli vaan niin odotettu, että ei sitä tarvinnut sen enempää märehtiä "alkushokin" jälkeen ja määritellä itseään uusiksi kuka ja mikä olen tai mitä haluan. Tämän näkemyksen takana tulen seisomaan loppuun asti omalta osaltani eli olin valmis menemään eteenpäin heti ensimmäisten päivien jälkeen.

Mutta kuperkeikkahan tämä oli elämässä ja tuli kuin yllätyskyykky Pirjolta Siskonpedissä eli osasi vähän odottaa, mutta pieni ylläri kuitenkin. Itseä helpotti hieman se, että kerrostaloon muutto ei ollut mikään kulttuurishokki. Oli tietyistä syistä järkevämpää kuten tyttären yläasteen takia, että minä muutin pois yhteisestä kodista ja siksi näin tehtiin. Tätäkin muutamat ihmetelleet.

Mutta pitäkäähän ihmiset suhteistanne huolta, ei se ero mitään herkkua ole, en suosittele, en todellakaan. Kyllähän tuossa näki, että osa kavereista oli varmaan lajinsa kateellinenkin Tinder-rallista mitä kesällä oli, mutta ei se luksusta sekään ollut. Raskasta oli antaa itsestään paljon henkisellä puolella, kun siellä deittimaailmassa tuli oltua tosissaan sitä elämänsä naista etsimässä. Onneksi se show on loppunut, ei tule ikävä.

Ja jos vielä vinkit sinne oman elämäsi napakymppeilyyn. Ole kohtelias ja avoin sekä erityisesti rehellinen mikäli vakavampaa etsit. Itse kerroin aina heti alkuun varsin avoimesti itsestäni kaiken. Suhteeni alkoholiin, menneisyyden virheet jne. Laitoin yleensä heti tutustumisen alussa linkin Instagram-tiliini, niin sieltä aika kattavasti näki millainen puolivallaton poikamies toisessa päässä on. Näillä pärjäsi. Yleisesti toki kantsii pieni analyysi käydä mitä meni edellisessä liitossa pieleen ja mitä teit itse väärin. Kyllä, varmasti teit jotain. Ja niitä juttuja ei pitäisi sinne uuteen enää viedä. Itsestäni tunnistin esim. runsaan harrastuksissa käynnin. Ja sitten kannattanee miettiä mitä siltä toiselta odottaa ja mitkä on ehdottomia no go -juttuja. Mulle se oli näiden kesäisten tutustumisien kanssa toisen runsas biletys tai kotona tissuttelu. Semmosta ei olisi jaksanut, normaali kohtuukäyttö ok. Lisäksi erittäin tärkeää mulle oli tuntea alkumetreillä jo, että voi luottaa toiseen kaikissa olosuhteissa ja erityisen tärkeäksi osoittautui kokea olevansa pidetty ja merkityksellinen toiselle, ei se viimeinen arjen jonossa jolle jää aikaa jos jää...

Nyt elämä jatkuu ja joulukuussa muutetaan Johannan kanssa samaan asuntoon ja Riikalla on myös uusi ihminen rinnallaan. Elämä menee eteenpäin ja niin sen tuleekin mennä. Valitettavan usea jää märehtimään "menetettyjä vuosiaan", niitä ei takaisin saa. Enkä pysty oikein ymmärtämään myös sitä energiaa ja aikaa mikä heitetään hukkaan tappelemalla ex-puolison kanssa. Taaksepäin ei siis paljoa kannata katsella vaan huomiseen avoimin mielin, sillä siihen voit vaikuttaa, mutta menneisyyteen et.

Toki moni miettii nopeaa etenemistä tässä omassakin jutussa. Me ollaan mietitty taas, että kun käytännössä koko ajan toisen luona ollaan, niin ei ole mitään järkeä maksaa kahta vuokraa ja tosiasiassa vasta yhdessä asuminen kertoo sen, että onko pariskuntana jakamaan arkea. Siellä on kuitenkin omat haasteensa edessä mm. lapsiarjen kanssa jonka näkee vasta kun kokee. Toki sitä helpottaa, että ainoastaan minulla on lapsia ja lisää ei ole tulossa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että esim. vuoden tapailu harvakseltaan voi olla yksi iso ajanhukka jos tavoitteena on aidosti löytää se loppuiän elämänkumppani. Tästä saa toki olla vapaasti myös toistakin mieltä...



Ihan lopuksi vielä, niin kiitokset sinulle lukemisesta jos tänne asti jaksoit, täällä menee mukavasti, toivottavasti myös siellä. Tämä kirjoitus oli minulle yksi tapa käsitellä avioeroa ja laittaa asia omalta osaltani "pakettiin".

"Mä voin suunnitella mun koko elämän
Vaimon ja viran ja talonkin
Mut kaikki menee toisin
Joku suunnittelee mua paremmin

Heii... On niin helppoo olla onnellinen

Heii... Ja tyytyy siihen mitä on"

Olavi Uusivirta - On niin helppoo olla onnellinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti