Leikkimielellä

"Eikö nyt voitaisi vaan pitää pienet kisat leikkimielellä? Pitääkö aina olla niin tosissaan?". Tämä on kysymys ja ajattelu johon törmää usein. Lähdetäänpäs purkamaan asiaa ainakin yhdestä näkökulmasta. Pelailen kolmen erilaisen porukan kanssa salibandya/sählyä säännöllisesti. Ajoittain saadaan vauhdikkaat ja hyvät pelit, joskus taas hyvinkin virkamiesmäisen tylsät puolivaloilla höntsäilyt. Miksi näin? Toki asiaan vaikuttaa väsymys, pelimiesten määrä sun muut asiat maasäteilystä lähtien, mutta pääsääntöisesti kovat pelit saadaan, kun molemmissa joukkeissa on yksi tai useampi kaveri, joka ei vaan halua hävitä ja ottaa ne karkelot tosissaan.



Omissa pohdinnoissani olen tullut siihen, että leikkimielellä puolivaloilla tekeminen pitäisi lopettaa kokonaan. Tunnustan, että ihannoin suuresti kavereita jotka painaa sata lasissa oli kyse sitten kaveriporukan höntsäsählyistä, pleikkarilla pelaamisesta, firman kiekkoveikkauksesta tai ihan mistä tahansa josta vaan voi saada pienen kilpailun. Se asenne tarttuu myös muihin ja siten tekeminen paranee kaikilla. Samaa voi laajentaa myös työelämään. Me ollaan nähty ihan tarpeeksi etenkin urheilussa näitä: "lähden tekemään oman hiihtoni, katsotaan mihin se riittää" -tyyppisiä ratkaisuja. Mitäpä luulet, että löytyikö kaveri kärkikahinoista? "Do or do not. There is no try", näin osuvasti sanoi jo eräs pieni vihreä mies galaksien välisissä kähinöissä

Tämä kovalla asenteella kisaaminen olisi hieno homma, mutta...se mutta tulee siitä, että silloin pitäisi myös osata hävitä. Se ei ole etenkään suomalaiselle miehelle se helpoin laji. Häviämisestä ei pidä tykätä, mutta kestää se pitää. Ei riehua kuten vaikkapa venäläisten kapteeni taannoin nuorten jäkiksen mm-kisojen finaalissa. Summa summarum: ei kisailla leikkimielellä vaan tosissaan pieni pilke silmäkulmassa ja opetellaan myös häviämään ja myöntämään huonommuutensa jos siihen on syy. Voittamisen tahdon kautta rakennetaan aika paljon elämässä muutakin kuin tuolla urheilumaailmassa