Vietin lapsuuteni rauhallisessa kodissa maalla. Muita lapsia ei ollut kuin vierailevina tähtinä. Kasvoin siihen, että aina oli paikka jossa sai olla rauhassa ja meno sekä meininki oli rajallista. Tai ehkä sitä härdelliäkin oli, mutta se oli allekirjoittaneen itsensä aiheuttamaa. Viikonloppuisin elämä usein vilkastui ja koin sen jonkin verran ahdistavana. En tiedä miksi, koska ihan turvallista oli. Ehkä tällainen on vaan sisäänrakennettu luonteenpiirre allekirjoittaneella.
Meluisa ja rauhaton ympäristö saa edelleen sulakkeessa langan venymään katkeamispisteeseen. Sen huomaa, kun tyttäret nahistelee. Koko ajan odottaa vieläkin, että milloin se toinen alkaa huutamaan kurkku suorana syystä tai toisesta. Oman mausteensa tähän on tuonut poika ja kotona rauhalliset hetket on vähän kortilla olleet. Viime viikonloppuna kuitenkin sellainen oli, kun rouva lähti pojan kanssa yökyliin ja löysinkin itseni katsomasta Tarantinon leffaa sohvannurkasta teinityttöjen linnottautuessa omiin huoneisiinsa. Täytyy sanoa, että se oli aika mukavaa, ei voi kieltää millään.
Se mikä tekee asiasta ongelmallista, niin perheessä jossa on lapsia ja koiria, niin meteliä on aina. Siihen on vain yritettävä tottua. Kuitenkin joidenkin ominaisuuksien muuttaminen itsessään on likimain mahdotonta vaikka kuinka haluaisi. Ainakin minulle on todella vaikeaa oppia tykkäämään ihmispaljoudesta vaikkapa kaupassa, melusta ylipäätään tai yrittää katsoa televisiota, niin että tajuaisi mitä ympärillä tapahtuu. Nämä jutut on siellä syvimmissä aivolohkojen kerroksissa. Inhottavintahan näissä on, että usea tällainen piirre ärsyttää parisuhteessa toista osapuolta. Toista ei kuitenkaan voi muuttaa, itseäsi voit. Näin sanoo vanha viisaus parisuhde-teoriasta.
Mutta lopultahan kyse on sopeutumisesta. Yllämainittujen asioiden kanssahan pystyy elämään mainiosti. Mutta silti ei voi kiistää etteikö ainakin tämä kaveri tarvitse hetkittäin sen palan rauhaa. Se voi löytyä kotoa, se voi löytyä kalareissulta tai mistä vain. Mutta hetkittäin tarvitsee olla pieni hetki myös yksin ajatustensa kanssa jotta jaksaa painaa eteenpäin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti