Tänään ajelin lomalla fillarilla Katinkullasta Sotkamoon ja takaisin, Sieltä tullessani ohitin keski-iän vahvasti taakse jättäneen pariskunnan. Nämä pyöräilivät sanaakaan toisille sanomatta turvallisen 20-30m välimatkalla ja sama etäisyys näytti säilyneen, kun he myöhemmin tähän lomakylään saapuivat. Tässä taannoin odottelin tunteroisen autohuollossa kahviossa. Viereisessä pöydässä istui iäkkäämpi pariskunta. Kumpikin katsoi eteensä koko tunnin, varmasti ei sanaakaan vaihdettu. Ja näitä on tullut nähtyä aika monia viime aikoina erilaisissa tilanteissa. Toki usein on myös perinteinen tilanne jossa mies myötäilee ja nainen papattaa. Mutta jotain omalla tavalla suomalaista ja ehkä hienoakin tuossa turvavälissä on. Epäilen, että siellä pinnan alla on suuret tunteet, mutta niistä ei turhia leuhoteta.
Meidän sukupolvi, siis me nyt kohta nelikymppiset, ollaan jo niitä joiden parisuhde on jatkuvaa analyysia missä mennään, miksi katsoit noin, miksi ei ole sitä, miksi ei ole tätä ja mitä sen parisuhteen pitäisi olla, kun Mirkku-Marjatallakin on niiiiiiiin ihana mies. On ehdottoman hyvä asia, että parisuhdetta pyrittäisiin huoltamaan ja pitämään kunnossa. En ainakaan itse siinä kovin hyvin ole kyllä onnistunut ja korjattavaa piisaa kuin vanhemmassa ranskalaisessa autossa katsastuskonttorilta vikalistan hakureissun jälkeen. Mutta toisaalta ajoittain tulee ympäristöä seuraten mietittyä, että pitääkö toimivia vehkeitä korjata. Huoltaa pitää, mutta että koko ajan rassata. Epäilen...
Noh, aihehan on laaja eikä tästä tämän enempää. Tällaisia havaintoja olen kuitenkin tehnyt. Seuratkaapa ihmiset vähän vanhempia pariskuntia ja teettekö samoja havaintoja. Muututaanko me nyt keski-iän kynnyksellä olevat ja natisevat avioliittonsa fifty-fifty todennäköisyydellä mahdollisesti kasassa pitävät suomalaiset samanlaisiksi iän myötä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti