Luopumisen tuska

Muutamia päiviä sitten tuli varmistus sille mitä vähän pelättiin. Meille pentuna reilut yhdeksän vuotta sitten tulleen koiran jalassa oli kasvain ja sen poistaminen ei ollut järkevästi mahdollista sekä ennuste jatkosta näytti huonolle. Onneksi asia oli tullut mietittyä etukäteen ja puhuttua vaimon kanssa. Varsin nopeasti pystyi sanomaan, että lääkärin varovasti vihjaillen esittämä nukutus on paras vaihtoehto. Mutta ei se helppoa ole. Kyynelkanavat tuli huolella avattua. Olihan kyseessä kaveri ja perheenjäsen.



Me ihmiset käsitellään surua jokainen vähän erilailla. Osa ei voi ymmärtää esim. lemmikkeihin kohdistuvaa kiintymystä. Itsekkin törmäsin asian tiimoilta hivenen töksähtävään "se on vain koira" -tyyppiseen kommenttiin. Niinhän se toiselle on, toiselle ei. Suru on ylipäätään monimutkainen ja äärimmäisen henkilökohtainen asia. Ehkä pahinta mitä voit tehdä on mennä aliarvioimaan toisen tunteita. Tietysti ylipäätään tahdikkuus kuuluu asiaan jos on menetetty jotain.

Itse olen ollut kantamassa tai viemässä hautaan äitiä, mummoa, isän puolelta vaaria sekä tätiä lähisukulaisista. Suru on näissä kaikissa ollut vahvasti läsnä. Äidin osalta se oli sekoitus omaa tuskaa menetyksestä sekä sitä miten näki mummon kärsivän lapsensa kuolemasta. Mummon osalta puhdasta omaa menetyksen tunnetta ja ikävää. Muiden osalta taas enemmänkin sitä, kun näki miten itselle läheiset ihmiset kärsivat luopumisen tuskaansa.



Meillä on jouduttu noita koiria antamaan joitakin pois tässä vuosien varrella ja ne on tehty pitkien harkintojen jälkeen ja etsitty hyvää perhettä missä karvaturri voi jatkaa elämäänsä. Toki ikävä hetken näissäkin kestää, mutta ei missään nimessä samanlaista ole kuin lopullisessa ratkaisussa. Ehkä pahinta on jos joutuu läheisestään tai rakkaimmastaan luopumaan yllättäen. Siinä ei saa tunteitaan järjestykseen ja surutyö voi viedä pitkän ajan. Näin kävi itselle äidin kanssa ja en oikein sinut ole vieläkään asian kanssa...