Armeijassa ollessani kannoin äitiäni hautaan. Tämä ei taas aiheuttanut samanlaisia tuntemuksia. Omat elämäntapansa veivät, karua mutta näin. Suru toki oli ja on vieläkin, mutta tämä oli kuitenkin tavallaan oikeudenmukaista. Sitten kuoli täti sairastettuaan pitkään ennen sitä. Ei ihan reiluinta sekään. Muistan nuo molemmat hautajaiset sekä sen kuinka äitini päätä mummo silitti Tervon ruumishuoneella ja silloin tuntui kanssa reiluus olevan elämästä todella kaukana. Mitä pahaa oli maailman ihanin ihminen tehnyt menettääkseen kaksi lasta? Nyt vasta omia lapsia omaavana ymmärtää tuon tuskan
Tässä ihan vastikään meni ikäiseni perheellinen mies yllättäen sairauden viemänä sekä nyt viikonloppuna salibandyturnauksessa sai sairaskohtauksen entinen pelikaveri, itseäni nuorempi. Onneksi lievän vaikka pahalta oli näyttänyt. Kyllä sitä vaan ajottain miettii, että reilukerhoon ei vaan kaikille ovet avaudu. Nyt näin keski-iän kriisin alkumetreillä näitä jää välillä miettimään. Joku kummallisuus on, että nostalgian kaipuu myös kasvaa kovemmaksi ja tahtoo takertua menneeseen, siihen vanhaan hyvään aikaan. Toivoo reilua meininkiä elämään. Ihan myös näin selvinpäinkin.
Lisäksi tätä nallekarkkien tasajakoa jäi omalta kohdalta miettimään, kun takavuosien voimakas ylipaino on selätetty, alkoholia ja tupakkaa ei mene lainkaan ja liikuntaa on paljon. Silti näyttää vahvasti sille, että verenpainelääkkeille pääsee vaikka sukurasitteitakaan ei siihen ole. Pakko se on nöyrtyä ja lääkäriin mentävä. Muuten on taas joku ihmettelemässä tätä reilukerhon epäoikeudenmukaisuutta. Mutta sitten taas toisaalta, niin on rakastava perhe ja siten elämä kohdallaan. Siinä on reiluuskerroin sitten kohdallaan. Kyllä tämä elämä vaan on sitä vanhasta vihkivalasta tuttua myötä- ja vastamäkeä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti