Noh, nyt tässä viime vuosina olen päässyt haastamaan näkemyksiäni kaverin kautta. Tutullani uskonnolla on tärkeä merkitys elämässään, ehkä voisi jopa uskovaiseksi sanoa. On käyty todella mielenkiintoisia keskusteluja. Omalta osaltani olen alkanut ehkä jopa viime aikoina ymmärtää kristinuskoa. Tai niin ainakin luulen. Kyse on hyvän tekemisestä kuten tuossa taannoin meidän pojan ristinyt pappikin sanoi. Ehkä se Jeesus & co on vaan taustapiru tässä kokonaisuudessa jos tällainen raflaava ilmaisu sallitaan. Samoin olin taannoin vielä vahvasti sitä mieltä, että kirkkoa ja valtiota ei saisi sotkea mitenkään vaan erottaa pitäisi ne välittömästi. Tästä kaveri heitti hyviä kommentteja ja toisaalta jos ajattelee, niin pystyttäisiinkö tai haluttaisiinko sama hyvä tekemään valtion toimesta ja yhtä kustannustehokkaasti kuin kirkko sen tekee? Epäilen suuresti...
Aihetta sivuten ja erityisesti nyt "pakolaiskriisin" ollessa kiivaimmillaan yksi mielenkiintoinen asia jonka kanssa jouduin takkia kääntämään on kehitysapu. Olin siis sitä vastaan aika voimakkaasti aiemmin. Kehitysavussa ja sen koordinoinnissa olisi varmasti parennattavaa, että kaikki apu saataisiin sinne minne se kuuluu. Avun tulisi olla myös sellaista, että se ei vie motivaatiota saattaa asioita paremmalle tolalle. Muuten mikään ei muutu ja kaikki on suurta tuhlausta. Mutta kun katsotaan ihmismääriä siellä missä apua tarvitaan, niin jossain vaiheessa ollaan liemessä jos asiat menee tarpeeksi huonoon suuntaan ja ne ihmismassat lähtee liikkeelle. Nyt siitä jo saadaan esimakua. Ehkäpä pitäisi kuitenkin yrittää auttaa länsimaiden siellä missä tarve on. Tämä juttu ei yksiselitteinen ole tietenkään ja esim. Schengenin sopimuksesta on aika kielteinen näkökulma itselläni, mutta palataan näihin toisessa kirjoituksessa. Kehitysapu ja tämä toiminta on hienoa ja arvokasta mitä kirkko Suomessakin tekee
Asia mitä en kuitenkaan pysty ymmärtämään on sitten suht silmitön usko omaan uskontoonsa. Se ei tuo välttämättä hyvää tullessaan. Se on nähty jo ihan kotimaisin voimin L-positiivisten eli lestadiolaisten tai Jehovien myötä. Yksillä ei ole antenneja katolla ja salaa telkkaria katsellaan, yhdet polkee lapsia maailmaan kuin tulpatonta mopoa ja jollain perhesuhteet katkeaa jopa vanhempiin jos perillinen haluaakin erota lahkosta. Ei voi ymmärtää, ei mitenkään. Samoin kuin ei voi ymmärtää Islamia ja sen hyssyttelyä. Muistan kun 80-luvun alussa vielä, yllätys yllätys, painivat Irak ja Iran keskenään pitkää sotaansa. Sieltä näytettiin silloin Arvi Lindin kertomana puoli yhdeksän uutisissa kuinka avaimet oli combat fightereilla kaulassa ja neitsyet odottivat, Allahin nimeen ja PUM!. Ei voi käsittää. Ja eipä ole siellä viimeisenkään 30 vuoden aikana paljoa kehitystä tainnut tapahtunut. Jätetään naisen ja homojen asema käsittelemättä tarkemmin ko. uskonnon kanssa, sen verran pyllystä ne on.
Kuten tästä kirjoituksestakin näkee, niin oma suhtautuminen on aika ristiriitainen. Yritän jotenkin ymmärtää uskonnon mukanaan tuoman hyvän, mutta koetan pitää silmäni auki myös pahalle. Paha ei maailmasta häviä silmiä kiinni laittamalla. Ihminen on ihmiselle susi. Mutta jatkan syventymistäni aiheeseen. Mielipiteet varmasti tulevien vuosien aikana muuttuvat jos tässä pientä henkistä kasvua tapahtuisi ihmisenä. Raamattuakin tässä taannoin yritin lukea. Alle 10 sivun jälkeen olin valmis vaikka yritin tosissani. Ihan oikeasti tosissani. Ei avautunut herrojen metkut minulle. Jos loppuun laittaisi yhteenvedon, niin kristinuskolle vahvasti peukaloa ylöspäin, ihan kaikille muille maailman uskonnoille ei samaa voi tehdä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti