Saturaatiopiste

Liikunta on lähellä sydäntä. Monessakin muodossa. Toki joitakin inhokkilajeja on, mutta ne johtuvat pitkälti siitä, että ei vaan osaa. Näitä on mm. lentopallo ja koripallo. Mutta urheilu on ollut osa elämää aina. Tai no, olisi saanut olla isompikin rooli nuoruusvuosina. Mutta kun asui maalla 10km asutuskeskuksesta ilman autoa, niin mahdollisuudet oli rajalliset. Kuitenkin tuolloin kesät potkittiin jalkapalloa harva se päivä, talvella luisteltiin jne. Ylipäätään elämä oli jatkuvaa liikkumista, kiitos digitalisoitumisen heikon asteen noina päivinä. Mutta kaipuu pelihommiin oli silloinkin kova. Siitä kertonee talvella pakkasessa pyörän tarakalle heitetyt luistimet ja 10km siirtyminen Tervoon kaukalon äärelle.

Ammattikoulun asuntolaan Kuopioon tuli muutettua 15-vuotiaana. Mihinkään isompiin urheiluhommiin ei sielläkään päässyt, mutta liikuntaa oli edelleen. Sählyä pelattiin ja välillä luistelemassakin käytiin. Salibandy alkoi silloin hiljalleen kasvattaa suosiotaan ja esimerkiksi mailat paranivat huimasti (mm. Prostick ja ensimmäinen Exelin Oval). Yksi talvi pelattiin kaverin kanssa useana iltana viikossa sulkapalloa ja amiksen suliskerho oli tuttu paikka. Ensikosketus nykyisin tuttuakin tutumpaan Studentian saliin tuli otettua Savon Sulan vuorolla jossa kävin silloisen luokkakaverin kanssa. Yksi talvi lätkittiin asuntolan kerhohuoneella pingistä. Armeijan lähestyessä aloin kotosalla juosta vähän lenkkejäkin, että ihan rapakunnossa ei lähtisi harmaisiin. Urheilu oli mukavaa, ei pakkopullaa missään nimessä.



Sotaväen jäätyä taakse tekussa opiskellessa sähly jatkui taas ja rinnalle tuli yhtenä vuotena myös punttitreeniä. Se oli suht systemaattista eikä sellaista perinteistä maksipainoilla penkkipunnerrusta. Tuolloin tuli opittua jotain alkeita miten sitä pitäisi treenata ja niitä on tullut sovellettua nyt salin löydyttyä elämään uudelleen. Jostain syystä punttitreenit sitten vain jäivät pois ohjelmasta. Noina aikoina meidät myös tämän saman kaverin kanssa draftattiin SK Segeriin pelaamaan, juuri perustettuun salibandyseuraan. Pakkejahan meistä tuli. Mitäpä muitakaan. Mutta se sopi meille hyvin ja meikäläiselle se oli ensimmäinen kosketus joukkueurheiluun. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Valmistuttua työelämään urheilu onkin ollut pääsääntöisesti salibandya. Alkuun aika vakavastikkin vaikka sarjatasot ei kovin korkeat olleet. Säyneisen Salvassa kuitenkin pääsin kakkosen pelejäkin kokeilemaan. Ehkä pieni kyllästyminen, selkävaivat ja huonot elämäntavat ajoivat siihen, että kunto alkoi hiljalleen rapistua ja paino nousta. Ymmärsin itsekkin, että enää ei 2-divarin vauhdissa pysy ja oli palattava "kasvattajaseuraan" nelosta tahkoamaan. Nelosessa pysyi nippanappa mukana, mutta ylipainoa oli liikaa ja sitä kertyi lisää koko ajan. Lopulta oli laitettava maila naulaan, että ei ihan täysin nolaisi itseään. Urheilu loppui kokonaan muutamaksi vuodeksi ja uitiin elämässä aika syvissä vesissä.



Kolme vuotta sitten alkoi elämäntapa-remontti. Alkuun liikuntaa kävelylenkeillä ja kun painoa oli n. 20kg lähtenyt, niin uskaltautui taas reikäpallon perään pelikentille tuttuihin porukoihin treenaamaan. Olipas se sitten mukavaa. Ja nälkää oli palata vielä takaisin alasarjoihin. Pari vuotta takaperin löytyi myös saliharrastus uudelleen sekä nyt tälle syksyä myös kaukalopallo. Se onkin ollut ehkä hauskinta hommaa aikoihin. Pelaisi mielellään useammin kuin kerran viikossa.

Mutta jossain vaiheessa allekirjoittaneelle tulee harrastuksissa saturaatiopiste vastaan. Piste jossa alkaa kyllästyttää eikä homma maita. Näin on käynyt metsästyksen ja kalastuksenkin suhteen aikanaan. Joskin likimain aina se kiinnostus herää uusiksi tauon jälkeen. Nyt tuo piste on aika lähellä taas alasarjasählyjen suhteen. Lepakkovuoron treenit, viikonloppuihin osuvat pelireissut pitkin maakuntia. Samat vanhat vastustajat, samat vanhat jorinat ja samat vanhat pelit. Jotenkin tuntuu, että se alkaisi olla jo suht nähty. Tuntuu, että muutenkin on harrastuksia aika paljon. Sählyyn ei varmasti kyllästy koskaan, mutta kuten tuossa taannoin ajatuksia vaihdoin takavuosina Suonenjoen Go Ahead Eagles -joukkueessa pelanneen vanhan tutun kanssa työpaikan käytävällä, niin enemmän ehkä nauttii pikkupeleistä kaveriporukassa ja sata lasissa niissä paahtamisesta.



Ehkä tummahko pohdinta johtuu pimeästä marraskuusta, ehkä jostain muusta. Vakavasti pitää tässä talven aikana miettiä joko olisi aika lopetella pelaaminen kilpatasolla lopullisesti ja siirtyä kokonaan harrasteporukoihin. Aika moni vanhoista pelikavereista jo niin on tehnyt. Ei olla ihan poikasia ja parhaat vuodet on nähty, 40v tulee ensi syksynä mittariin. Enää ei välivuosia voi pitää joten kai se on muutama yö nukuttava ja mietittävä mitä tekee. Viimeksi oli lopettaessa käytännössä pakko toimia niin, nyt taas olisi fysiikan puolesta paremmassa kunnossa kuin koskaan. Pitäisi vaan saada tuo pää mukaan myös ja löytää kilpapelaamisen into uudelleen...