Ei sota yhtä miestä kaipaa...

Jaahas, se olisi taas vedettävä maastopukua niskaan ja lähdettävä pitämään aamupäivä oppitunteja sekä iltapäivä menisi harjoituksessa kasarmin lähiympäristössä. Tai no näin voisi olla satunnaisena arkiaamuna tunnelma jos ei olisi tuota meluvammaa. Hetken se ehti tuollaista olemaan 90-luvun puolivälissä. Elämä olisi omalta osalta voinut olla kovin erilaisen näköinen ilman muutamia sattumuksia. Toisaalta niin varmasti monella muullakin, mutta kirjoitellaan muutama rivi aiheesta itsenäisyyspäivän kunniaksi. Kuitenkin sotaväki ja itsenäisyys liittyvät yhteen, halusipa sitten tai ei.



Ammattikoulussa ollessa alkoi intti lähestymään. Se ei herättänyt tunteita oikein puolesta eikä vastaankaan. Vähän tuli treenailtua lenkkien merkeissä tarkoituksella, että ei tekisi hommasta itselleen tarpeettoman vaikeaa. Noh, tuli aika astua palvelukseen Vekaranjärvelle ja Kuju Hyttinen lauleskeli enon viedessä rautatieasemalle yllättäen radiosta Ihana aamu -biisiään. Tuskin oli sattumaa. Olin tosiaan lähtenyt harmaisiin vailla mitään ajatuksia sotilasurasta tai ajatuksia tulevaisuudesta ylipäätään. Tarkoitus oli tulla takaisin siviiliin ja etsiä sähköasentajan töitä, kun sellaiseen oli paperitkin juuri hommattu.

Ehkä kuitenkin kova kilpailuvietti ajoi särmäämään varusmiehenä ja varsin pian tavoitteeksi tuli päästä suoraan reserviupseerikouluun peruskoulutuskauden jälkeen. Silloin oli kokeilu jossa mentiin siis perukoulutuskaudelta suoraan RUK ja loput johtajat kävi sitten aliupseerikoulun. Palvelin viestipatterissa eli tykistön viestissä ja siellä on viestiupseerien määrä erittäin rajallinen verrattuna vaikkapa naapurissa olleeseen tulenjohtoon jossa upseereita koulutettiin seitsemän kertainen määrä. Kolme pääsi meistä n. 80 hengestä Haminaan, itse en joukossa ollut. Uskoisin, että aika lähellä kuitenkin. Se oli kova pala. Olin tottunut saamaan sen mitä tosissani tavoittelin. Pettyneenä oli asenne kehno aliupseerikoulussa, mutta hiljalleen loppuaikaa kohden parani. Ihan viime metreillä 11kk palvelusajasta hoksasin, että eihän mulla ole opiskelupaikkaa ja työtilanne näyttää tosi huonolle. Päätin hakea töihin prikaatiin. Sekään ei mennyt kuin elokuvissa. Kotiutuessa sain kuulla 30min ennen sotilaspassin saamista, että paikka omaan yksikköön oli säästetty eräälle jälkirukkiin lähteneelle

Suunnitellessani täytellä työkkärin papereita sain puhelun komentotoimistosta ja soiteltiin töihin. Otin erittäin lyhyen miettimisen jälkeen paikan vastaan vaikka aselaji vaihtuikin pioneereihin. Homma olikin kovin erilaista johtuen joukkoyksikön ja aselajin vaihdosta. Mutta tykkäsin kovasti vaikka asuinpaikka keskellä metsää Vekaranjärvellä ei nyt ihan paras ollutkaan. Melkein heti huomasin, että tämä on juurikin se juttu missä oikeasti olen hyvä. Ihmisten kanssa pelaamista, vastuuta, suunnittelua ja erityisesti käytännön tekemistä. Oli mukavaa aikaa se ja ikävä on ollut usein etenkin nykyisten töiden haasteiden kanssa tapellessa. 

Maanpuolustusopiston pääsykokeissa käytiin kaverin kanssa ja oikein puolustusvoimien farkkuladalla reissu tehtiin Lappeenrantaan. Tehtiin erilaisia pääsykokeita pällitesteistä ryhmähaastatteluiden kautta cooperin juoksuun. Kaveri pääsi, minä en. Pääsykokeissa minut otettiin jo erikseen kuulonmittaukseen. Ampumisesta johtuva meluvamma paheni radikaalisti palveluksessa ollessa. En kuule vasemmalla korvalla lainkaan yli 2kHz ääniä. Sinne meni sotilasura, ei auttanut puhelut opiston päällikkölääkärille. Poliisikouluun Tampereelle soitto selvensi myös, että tällaisella 173cm metrimakella ei ole asiaa sinnekkään. 175cm oli ihan ehdoton minimi silloin. Noiden puheluiden jälkeen ammattikorkeakoulujen hakuopas tuli erittäin tutuksi...

Intti jäi ja insinöörin opinnot alkoivat, mutta intti ei lähtenyt onneksi miehestä. Olen saanut käydä kertaamassa yli 30vrk parissakin eri tehtävässä Rovajärvellä, Vekaralla ja nyt myös Kuopiossa. Mukavaa on ollut. Näin itsenäisyyspäivänä on hyvä muistaa, että vahva koulutettu ja hyvin kalustettu reservi on suomen paras turva. Siihen ainakin minä luotan parhaiten. Nato-asia on vaikea ja siihen en edelleenkään osaa ottaa kantaa puolesta tai vastaan. Kävin vuonna 2002 ylennyskahveilla sotilasläänin esikunnassa ja siellä silloinen komentaja eversti Leo Puustinen otti kovasti Nato-vastaisen kannan. Se muistuu mieleen aina näin itsenäisyyspäivänä. Se oli hämmentävää tekstiä ammattisotilaalta jotka toimivat politiikan jatkeena, ei poliitikkoina ainakaan työtehtävissään. No se oli semmoinen puhe se.



Nyt kasvaa tuossa oma poika. Saa nähdä hänen täysi-ikäisyyden kynnyksellä onko meillä palkka-armeija, onko vanha malli yleisellä asevelvollisuudella, onko suomea ylipäätään, onko eurooppa täydessä kaaoksessa vai eletäänkö kenties liittovaltio-mallisesti. Olemme todistamassa mielenkiintoisia aikoja eikä tällä hetkellä meno kovin hyvälle näytä. Aika näyttää mikä on siniristi-lipun tulevaisuus. Toivotaan kuitenkin parasta. Hyvää Itsenäisyyspäivää!

"Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa"

Adolf Ehrnrooth, jalkaväenkenraali